LI.
KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.
Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella,
Sata syltä sarvet pitkät,
Puolta toista turpa paksu.
Ennen vanhaan — alotti härkä — oli tämä Immilä niin köyhä talo, ettei siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli, lapset menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin. Ei ollut ukostakaan enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt, mutta härkäpä sen sijaan olikin vasta uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat ja sarvet — ne vasta suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä oli Immilän ukolla nyt tätä härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omienkin hammasten rakoon murusta haalia.
Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan vimmaan. Säästääkseen rakkaalta härältään edes pahimmat tuskat, ukko eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi häneltä selän, sillä tervaa räkkä pelkää. Niin rupesi härkä taas heinikossa syödä heilumaan ja nyhtämään.
Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, tunsikin hän, ettei nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin ja eikös ollutkin ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu nimittäin, katselemaan häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan pelännyt, vaan syödä rouskutteli vain niinkuin ei olisi mitään tapahtunut ja odotteli, milloin mahtaisi metsän kuningas antautua niinkuin puheisille. Eipä aikaakaan, niin jo kysyy karhu:
»Mitä sinä, härkä, siinä raadat?»
»Parempiko kysymä kuin näkemä?» vastasi siihen härkä, mutta lisäsi sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan ja mulkoillen suurilla silmillään:
»Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni heiluu kuin Jumin kurikka, ja häntä kuin Hämehen miekka. Tokihan siinä on voimaakin takana, vai kuinka?»
»Saattaapa hyvinkin olla», myönsi karhukin varovaisesti ja kysyi sitten, tässäkö härkä asui.
»En», vastasi härkä, »en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian sieltä Immilän vaari huutaakin:
»Hoi on härkäni kotihin,
Päivä kaatuu kuusikolle,
Karkoaa katajikolle,
Vieree vehkavaarasille!»
Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli ollenkaan mitään pelkoaan näyttämättä. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään hyppäämällä, päätti hän säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:
»Hyppäänkö mä sinulle selkään?»
Mutta härkäpä vastasikin aivan rauhallisesti:
»Kun hypännet, niin hyppää!»
Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti. Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä ottikin kovan vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.
Mutta siitä olikin odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi tuosta pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se puhaltautuikin vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata kuopaisee, on sillä selkä kuin mikäkin kiikku ilman kiinnipidintä, niin että siinä vasta pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä hullun tempun, ei tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun töppösetkin tahtoivat tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen tervaan kiinni. Hänellä rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä perin pahasti ja hän koetti ärjähdellä härälle, mutta ei se auttanut. Tämä vain meni yhä huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli takapuoltaan korkealle ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä leiskahteli. Mörykkää hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen, mutta ei uskaltanut tehdä sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot ihan viivoina vilahtelivat ohitse, niin että olisi saattanut niskansa taittaa, jos niihin olisi paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan härkää. »Heitä minut tuolle kivelle!» pyysi hän, »tahi tuolle kannolle tahi mättäälle, kuule!», mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin laukata kaapaisee. Samaa kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle saakka, jossa vaari ihmeissään oli katsomassa härän tuloa. Mutta nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun härkänsä selässä ei ukko turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion, ennen kuin se virkosi, kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat eteen ja silitteli hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet oli metsästä tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään ja heilautteli Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä siinä tanhualla iltasuitsun ääressä.
Seuraavana aamuna lisäsi ukko tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: »Mene, härkäseni, taas sinne jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki tullessasi!» Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät ole oikein asiat. Ja eikös ollutkin itse iso susi siinä ääressä katsoa moljottamassa härkää, ja nauramattoman näköisenä.
Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin karhukin, mitä härkä siinä raataa. Härkäpä vastasi huolettomasti vain syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia naapuria huvitti. Tästäpä susikin suutahti ja kysyi, minkä verran sitä oli sattunut härälle tuota voiman puolta, koska tuolla tavalla vieraan siivoon kysymykseen vastaa. Härkä siinä taas vastailee, viittaa suuriin kalosarvusiinsa, heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa sekä vääntelee julmia silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden älytä, että on sitä siunautunut voimaakin, jos siitä kysymys tulee. Sitten härkä katseli taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon ja arveli, että kotiinhan tässä onkin jo lähdön aika, sinne Immilän leppoisen tarhasuitsun ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti huolettomasti mennä heistelemään.
Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään: »Hyppää selkään, jos haluat!» Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.
Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan maahan heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen turvautui susi lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain painelee eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkuu hurjasti. Lopuksi sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän vain henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten taisi. Niin tulla tomahti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan. Sielläpä olikin nyt ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon, lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.
Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännytkään tervaa härkänsä selkään, vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: »Mitähän, härkäseni, jos vieläkin menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään — eipä tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin tuotavaksi?» — »Niin, eipä tiedä!» myrähti härkä siihen mukavasti ja lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää syömään.
Päivänsä siellä nyt härkä taas syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja silmämäljäreitään. Vihdoinpa repokin kysyi kuten muutkin, mitä nyt härkä siihen on tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko sitä tällainenkin nuorukainen yrittää. »Ka, saahan sitä!» vastasi siihen härkä, »ei muuta kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan.» Kovasti repoa kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo olikin näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta ja kaamealta. »Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?» kysyi hän epäillen. »Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!» hymähti härkä, »eivätpä turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin kiikussa ja kiljahtelivat ilosta.» — »Vai ilosta ne kiljahtelivatkin!» ihmetteli kettu, »ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun aattohätä kovimmallaan molemmilla». — »Ehei!», nauroi härkä leveästi, »ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois vain selkääni, sillä tässä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä jo kallistuvan katajikolle!» Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä heistelemään Immilää kohti.
Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roikaisi härän selkään. Siinä samassa oli tämä taas menossa kuin myrskytuuli, että ilma vinkui kettu paran karvoissa. »Älähän, älähän!» koetti kettu hädissään pidätellä ja puhella, »älähän niin lujaa juokse, välttäähän tässä vähempikin kiire», mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle. Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, »heitä, veliseni, vaikka tuohon mättäälle, tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen hyppäämään… ka… no… hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää… henki tässä menee…» Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin kuin valtautunut vene koskessa, ja niin toi hän ketunkin Immilän tanhualle että heiskahti vain. Ja sielläkös oli vaari vasta nokkelana kohta kettua takakäpälistä kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin tappurakuontalon karsinan nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti mielissään hän sitten vei härkänsä suitsun ääreen, niitti sille kaikista mehukkainta apilaa eteen, kynsiskeli sarvenjuuria; silitteli niitä suuria korvahörppänöitä ja taputteli sitä metisin mielin.
Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä sanoo: »Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä jäniksenkin saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin meillä alkaisivat oikein hyvät päivät.» — »Vielä sinne jäi minulle paljon hyvää laidunta», ilmoitti härkä siihen, »niin että kai minä sinne vielä tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka tielleni, niin keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee.» Ja niin härkä taas lähti mennä heistelemään, että tanner kumisi.
Ja eikös sattunutkin taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä luhdassa ollutkaan, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan ja nuuhkimaan, että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet silmännurkallaan ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian pyri siihen samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken kuluttua varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut, kun sitä oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selvitti, ettei kettu mihinkään ollut matkustanut, vaan oli vain ollut lystinajossa. »Saisiko tällainenkin kenkkulasääri koettaa?» kysyy nyt jänis nöyrästi ja huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että mikäpäs siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun hänelle tulee kotiin lähtö.
Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis olisi varmasti pudonnut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta nurmikkoa. Ja härkäkin oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan ja ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:
»Kaksipa kalosarvustani,
Kaksipa hörppäkorvastani,
Kaksipa silmämäljäriä!
Pää kuni Jumin kurikka,
Häntä kuin Hämehen miekka,
Kieli kuin kesäorava!»
Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi väliin kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan meni ukon puheille. »Miksi sinä, ukko, siinä veistäsi hiot?» kysyi hän. Ukko silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: »Hionpahan vain, jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!» Kontion kuullessa sen herkesi hänen sydämensä hetkeksi lyömästä ja hän lepsahti istualleen karsinan kynnykselle. »Onkos tämä nyt laitaa!» sanoi hän tärisevällä äänellä, »että uhkaat lähimmäistäsi moisella kohtalolla! Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta olla sinulle apuakin, jos tarkoin tuumittaisiin.» Ukon silmät välähtivät viekkaasti, mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: »Mitäpä apua sinusta olisi! Parasta on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin siitä aina sentään markkinoilla rahoja heittää!» — »On vainonkin», intti karhu, »minusta se vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin tuon sinulle suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi.» — »Hevoslauman!» ihmetteli nyt ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi päättäväisesti ja entistä suuremmalla innolla hioa karnuttelemaan. Karhu hätäytyi ihan kokonaan. »Varmasti tuon hevoslauman!» vannoi hän, »vaikka heidät olisi sitten kuninkaan haasta haettava.» Ukko pysäytti hiomisensa ja epäili: »Tokko tuosta mitään syntynee — mutta vannotko pääsi kautta?» — »Vannon!» lupasi karhu. »No pitänee miehen sanaa uskoa», arveli nyt ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: »Mutta muistakin, että sen hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tuleekin tiukka kaulanleikkuu!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu ja meni.
Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa siirtyi Immilän vaari suden karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä sitä kamalata puukkoansa. Kestihän susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan, sillä niin tavattoman ilkeästi tuo hiomisen ääni karsi selkäluita. Susi irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaisesti vaarilta, mitä tämä nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. »Hion», vastasi sihauttaen vaari, »tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita viirunaama-vanhimmaisia tappaa». Enempää ei sudelle tarvittu, hän ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. »Kuule, äijä!» sanoi hän vapisevalla äänellä, »jos vain säästät henkeni, tuon sinulle suuren lehmikarjan.» Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa. »Lehmikarjanko?» kysyi hän ja nauraa hörähdytti, »mistäpä sinulla, jäykkäselällä, lehmikarja?» — »Tuon», vakuutti susi tuskissaan, »vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava». »Ka, pitänee miehen sanaan luottaa», arveli silloin ukko ja päästi suden menemään varoitten: »Käykin kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian puukko kurkullasi.»
No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen hioa jarnuttamaan sitä kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli siinä aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. »Piessan äijänkäriläs!» suutahti hän jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään näyttänyt vaikuttavan. Ja kun repo kurkisti karsinan raosta, näki hän, kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: »Miksi sinä, ukko, veistäsi hiot?» — »Ka hion», vastasi ukko, »jotta olisi kelvollista asetta mitä käytöllä, kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan.» Silloin huomasi repo kaikki vanhat keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka ukko kovasti epäilikin ketun sanaa, päästi hän hänet kuitenkin, kun toinen vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka hänet ihan keisarin karsinasta pitänee hakea.
Mitäpäs siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksenkarsinan eteen istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä, ennen kuin jänis hulluna pelosta poukkoili ylös karsinan seiniä pitkin ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. »Mitä sinä, ukko, veistäsi hiot?» kysyi hän pöllötellen silmillään kauhuissaan. »Hion», vastasi ukko, »jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään noita nuorimmaisia tappamaan.» — »Älä minua tapa!» pyyteli jänis tuskissaan, »minä tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa.» — »No mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?» Jänis pöllötteli kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi ja sanoa hurautti lopuksi: »Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären kultapatjat!» — »Ohoh!» nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton vaari, »kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä hinnalla sinut irti päästän», ja niin päästikin.
Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain kanssa ja meni siitä härällekin kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten niitä tuomisia odottelemaan.
Jopas sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä silmiään pesemässä ja miettimässä, että taisivatpa ne metsän miehet sittenkin vetää häntä huulesta, kun ei rupeakaan mitään näkymään, kuuluukin metsästä kovaa jytinätä kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään. Ukolla lensivät silmät pystyyn ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan maa tuntui täräjävän, ja siinä samassa ajaa hurautti kontio pihaan yhdeksän silkkimustaa oritta, niin että niillä hännät heiluivat, harjat leiskuivat ja silmät tulisesti säkenöivät. »Siinä on sinulle yhdeksän kuninkaan parasta oritta!» huusi karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan villit hevoset tanhua-aitaukseen. Ja ukkokos oli vasta mielissään ja kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli lupauksensa pitänyt. Oli nyt hevosta Immilässä sekä myydä että auran eteen valjastaa.
Taas kun äijä seuraavana aamuna Seisoi tupansa portailla ja arveli, että mitenkähän käynee sen suden lehmikarjan, niin rupeaakin kuulumaan salolta aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen voimasta, ja kohta ajaakin hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan. On siinä nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin kiiltäväkarvaisia ja lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. »Siinä on sinulle kuninkaan paras lehmikarja», ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä ukon kanssa lehmät härän luo sinne kastikasnurmikkoon syömään.
No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa partahaivenistaan kuuleekin ukko sellaista rapinaa kuin olisi pieniä kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaakin kuulumaan tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon lerkutusta, ja siinä samassa ajaa repo vasta muhkean lammaskatraan pihalle. On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin että selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta kämmentä läimäytti, kun olivat; niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa menestyneet. — »Puuttuisipa vielä,» myhäili hän, »että jänis toisi ne kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki, mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisääkin».
Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana ojossa, ja tullut niin kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä kumma hyppii sillan päässä — jänishän se olikin. Kun jänis näkee heitukkain tulevan, niin se sanookin heille: »Hyppisin koppisin kuninkaan sillan päässä, vaan en, varajaisi!» Heitukat tästä hämmästyvät niin, että ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei moista jänistä ole ennen nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa. Silloinpa jänis vastaa: »Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en varajaisi!» Heitukat nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan ihmeitä ja käyvät ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen jänis on tänne ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin hyppimään ja koppimaan. »Ka mikäs estää», määrää kuningas, »se kun vain laskette tulemaan, kun halunnee». Ja kuninkaan tytär, joka siinä isänsä vierellä kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti ilosta pieniä käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä. Tulee jänis, touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis koppis, ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas, mitä asiaa jäniksellä sitten oikein oli. »Hyppisin, koppisin», sanoi jänis, »kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi». Kaikki siitä nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan tytär antaa hänelle sitten kultapatjansa. »Hypi ja kopi nyt siinä!» sanoo hän antaessaan. Mutta eipä ehtinyt kuninkaan väki sitten sen enempää huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi selkäänsä ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen enempää kuultu eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista kynsimään, että olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.
Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri tuppivyötänsä kiinnittelee, kuuleekin hän rapinaa ja laahaamista oven takaa. »Yhyh!» rykäisi hän itsekseen, »eiköhän vain olekin siellä jänis niitä kultapatjoja laahaamassa». Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys Immilästä kaukana.