L.
EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.
Oi emoni, vaimo vanha,
Pane ruoka ruttoisesti,
Syödä miehen nälkähisen,
Haukata halun-alaisen.
Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni, musta sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät aluksi varatut lihat riittäneetkään. Tuli silloin emäntä salavihkaa isännältä kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa loppumaan ja rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti lavitsalle, kynsi korvallistansa ja tuumi: »Tapetaan sitten vaikka kaikki koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään niiden lihat paistiksi ja pannaan nahat orrelle kuivamaan.»
Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissakin, se sama, joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä hän juuri tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: »Ellet vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!» Sonni kauhistui ja sanoi: »Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen pakoon, ja mene kuuntelemaan, jos mitä muuta pahaa vielä aikovat!» Kissa teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.
Kohta sen jälkeen tulivatkin miehet sonnia tappamaan, mutta tätäpä ei ollutkaan! Ihmeissään he palasivat emännälle kertomaan, että sonni on karannut, kytkyt on purtu poikki ja elikko tiessään. Ällistyneenä emäntä vuorostaan meni isännälle asiasta kuiskaamaan ja kysymään, että mikäs nyt sitten tapetaan, kun sonni hävisi. Isäntä istahti taas lavitsalle, kynsi korvallistaan ja arveli: »No ei tässä ole muuta isompaa koiraspuolta enää kuin ruuna, tappakaa se, sillä tuleehan rokka siitäkin!» Kissapa taas oli laittautunut kuuntelemaan isännän määräystä, luikaisi pihalle ja kertoi asian ruunalle. »Astu, veikkonen, tietä härän jälkeen», selitti hän, »muuten panevat lihaksi.» Eikähän sitä tarvinnut ruunalle kahdesti sanoa, pian oli hänkin tiessään, mutta kissapa taas hiipi pirttiin uudelleen kuuntelemaan, mitä siellä nyt keinoksi keksittäisiin. Ällistyksissään ruunankin katoamisesta isäntä nyt määräsi, että pitänee sitten tappaa tuo urosa sika, vaikka on vähän liian hyvä näin loppuhäissä mässättäväksi. No, lähdetään sikaa tappamaan, mutta ei löydetäkään: kissa on käynyt toimittamassa siankin saman tien kuin edellisetkin.
Silloin isäntä jo suutahtaa ja sanoo emännälle: »Kun et vartioitse elukoitasi paremmin, niin riittäköön paistiksi vaikka tuo kopea kukon rumilas tuosta rääkymästä!» Niin lähetään Immilän pönäkältä ja suurelta kukoita kaulaa leikkaamaan, mutta eipä miestä löydetäkään: taas on kissa ehtinyt toimittaa äijä rievun tielle pakoon ja suurella touhulla hän oli mennytkin, moitiskellen isännän kiittämättömyyttä, kun nyt sellaisella kohtalolla häntä, talon ylpeyttä, kehtaa uhata. Kissa palasi taas katsomaan ja kuulemaan, mistä nyt aiottalsiin paisti ottaa. Kun isäntä kuuli, että kukkokin oli hävinnyt, hän löi lakkinsa lattiaan ja kiljaisi:
»Se tästä teille enempää häälihoja hankkimaan, kun kaikki elukat käsistänne hupenevat! Kun ette muuta saane, niin ottakaa vaikka tuo Kääpälän laiha kissanrontti ja keittäkää siitä rokkaa kuin vanhasta rukkasesta, että lakkaa tässä ympärillä mauruamasta ja ruokaa kerjäämästä!» Ja akat muka tavoittelemaan kissaa kiinni, mutta tämä nosti häntänsä korkealle ja vaelsi muiden elukkain jälkeen. »Tämä minun vielä piti saada kuulla!» sähisi hän kiukuissaan, »ensin käsketään häihin kuten muitakin, eikä sitten raskita antaa edes kunnolleen ruokaa, vaan jopa lopuksi haukutaan ja käsketään akkain keittää minusta rokkaa, laihaksi rontiksi arvostellaan. Mutta annahan, isäntä, omat silmäsi käyvät himmeiksi ja kyntesi tylsyvät, niin eiköhän korkea äänesi laske ja etköhän mielelläsi ota kuppiisi, mitä akat sattuvat antamaan.» Kissa kiiruhti toisten elukkain jälkeen ja löysikin heidät pian läheiseltä aholta.
Nousi siitä nyt tuuminki, mihin tästä olisi paras pakoon mennä ja mistä suojapaikka saada, kun iltakin oli jo lähenemässä. Kissahan siihen neuvon tiesi. »Mihinkäpä tästä muualle», sanoi hän, »mentäisiin kuin sinne Katilan autiotuvalle, jossa on ennenkin paossa oltu. Eikös tämä kukko hyväkäskin mennä touhottanut sinne sitä maailman loppuansa pakoon? Niin ettei muuta kuin pian tielle, että saadaan yöksi kattoa päämme päälle». Ärtyisesti kissa näin toimitti kaikki matkaan ja niin lähdettiin mennä nykyttelemään, ensimmäisenä härkä, sitten ruuna, sitten sika ja kukko sekä viimeisenä pahantuulinen Kääpälän kissa, mauruten ja pitäen pahaa ääntä.
Kuljetaan siinä kotvanen, niin jo seisahtuu härkä ja katsoa moljottaa pullottavilla silmillään eteensä tielle. Seisahtuvat siinä muutkin ja katsovat myöskin. Jopas nähdään, kuinka sieltä jänis tulla porhaltaa niin että korvat ovat luimussa ja sääret taaksepäin suorina. Kissa hänet ensiksi tunsi, pysäytti tulijan vähän äkkiä ja kysyi lyhyesti ja tuimasti: »Minne Jussilla matka?» — »Minnekäkö?» ihmetteli Jussi, »tottakai häihin, sinne Immilään, ei suinkaan muualle, kun on kutsuttu kaikki, mitä on ilman lentäväistä tahi jalan juokse väistä». Katkerasti vastasi siihen kissa: »On nyt sillä tavalla, että niissä häissä on lihan puute. Älä, veikkonen, mene sinne, sillä siellä lyödään teuraaksi! Parempi on, että lähdet meidän mukaamme.» — »No voi rakkaat veljet!» kiitteli heitä nyt Jussi sääret kenkkulassa, »olipa toki hyvä, että satuitte vastaani juoksemaan, etten suin päin surman suuhun lentänyt! Se kettu hyväkäshän minut tälle matkalle houkutteli. Mutta mihinkäs te nyt sitten olette menossa?» Kissa selitti asian, jonka kuultuaan jänis arveli, että vaikka hänellä onkin Katilan autiotuvasta ikäviä muistoja, hän kuitenkin lähtee mukaan, koska sattuu näin hyvää seuraa, ja niin rupesi Jussi joukon viimeisenä tulla kyykkimään.
Saavuttiin siitä vihdoin perille, huomattiin tupa tyhjäksi ja asetuttiin taloksi. Härkä laskeutui maata oven pieleen, sarvet oveen päin, kuin pilttuuseensa, sika meni toiseen oven pieleen, jänis penkin alle, kissa liedelle. Kukko sen sijaan lensi päreorsille, jonne asettui mukavasti kynttensä varaan, valmistautuen painamaan päätä siiven alle. Levähdetään siinä hiljaa vähän aikaa, kunnes härkä rupeaa itsekseen murahtelemaan ja puhumaan.
»Kiittämättömyys on maailman palkka», kuului hän sanovan. »Olisi luullut Immilässäkin olevan lihavaroja muutenkin, tarvitsematta ruveta meitä vanhoja ja uskollisia kantaeläimiä surmalle saattamaan — minuakin, jonka esi-isä aikoinaan toi taloon koko sen rikkauden. Mutta muistetaanko sitä silloin, kun hääviinoissa pörrätään ja kaikki mierolle syötetään!»
»Käh-käh-käh!» sähähti siihen kissa liedeltä, »sano muuta äläkä valehtele! Mutta mitä sinä tarkoitat sillä, että sinun esi-isäsi olisi tuonut Immilään sen rikkaudet? Sitäpä minä en ole sattunut kuulemaan.»
»Niin on kuitenkin asia», vastasi härkä juroon tapaansa, »mutta se on vanha ja pitkä juttu, eikä sitä jaksa nyt tässä ruveta selostamaan.»
Toiset olivat kuitenkin tulleet perin uteliaiksi ja kärttivät kiihkeästi härkää kertomaan, mitä tiesi. Tämän täytyi lopulta suostua ja niin hän haasteli seuraavan sukutarinan.