XLIX.
JÄRKEÄ KERJÄTESSÄKIN TARVITAAN.
Akka vanha, vaippa päällä,
Kylän kynnysten kävijä,
Mieron teiden tietelijä.
Akka, joka ilmestyi kulkevaisen soittajan toveriksi siellä kankaalla, oli vanha ja kulkevainen hänkin. Hän oli jo ylen vanha, aivan valkoinen ja kurttuinen kuin kuivanut jäniksenkääpä, mutta mennä köpitti keppinsä varassa talosta taloon sitkeänä kuin tervasoksa lahopuussa. Hänellä naurettiin joka paikassa, kaikkialla häntä säälittiin ja kaikkialla häneltä kysyttiin: »Joko olet tavannut ne manattavasi?» Ja hän vastasi aina samalla tavalla: »En vielä, mutta kyllä minä ne kohta tapaan.» Itsekseen hänen kuultiin alituisesti höpisevän: »Kunhan minä tapaan ne hevosenrosvot, niin heti tuomarin eteen!»
Kun he nyt ketusta, sudesta ja revosta erilleen päästyään kulkivat kahden pitkin poutaista kangasta, lopetti soittaja kitkuttamisensa, istahti kivelle ja kysyi: »Sanoppas eukko, mitä sinä oikein tarkoitat sillä käräjiin manaamisellasi, josta olet puhunut niin kauan kuin minä muistan?»
Eukko istahti kivelle hänkin ja kertoi kuin satua ainakin:
Oli ennen ukko ja akka, eletään, vanhoiksi tullaan. Siitä jo ukkonen kuolee ja akkanen jää yksin mökissä elämään. Elää niin kauan kuin eloja riittää, mutta sitten rupeaakin jo nälkä ahdistamaan, jolloin täytyy lähteä mierolle. No mitäs siitä, akka panee kotat, sellaiset matalaiset kengät, jalkaansa, kun ei muuta ollut, lähtee mierolle ja taloon tultuaan yösijaa kysyy. Hyvät olivat siinä talossa haltijaväet, syöttivät ja juottivat vanhan eukkorukan ja lupasivat olla vaikka kaksi yötä. Makuulle riisuutuessaan eukko sitten kysyy: »On minulla nämä kottaset, minne minä ne voin panna?» »Kottaset kottasien koskeen», neuvoo silloin talonväki, mutta akka sanookin: »Enpäs panekaan toisten kottasien koskeen, vielä, siitä häviävät, panenpas kanasien joukkoon», ja niin pisti kottasensa yöksi sinne kanasien sekaan.
Aamulla herättyään lähtee eukko hakemaan kottasiaan kanasten joukosta, mutta ei löydäkään: kanat ovat syöneet ne. Eukolle tulee silloin hätä ja hän rupeaa valittamaan vahinkoaan, vaatien, että hänelle on annettava kottasien sijaan kananen. Ja talonväellä käy eukko sääliksi, kun hänelle sellainen vahinko sattui, ja he antavatkin hänelle kanasen, koska kerta kananen söi hänen kottasensa. Hyvillään akka lähtee edelleen mieroa kulkemaan, kananen kainalossa.
Seuraavassa talossa häntä taas hyvin pidettiin, syötettiin ja juotettiin sekä luvattiin olla vaikka kaksi yötä, jos halusi. Maata pannessaan hän taas tiedusti, mihin saisi kanasensa pistää, mutta ei pannutkaan kanasten joukkoon, kuten käskettiin, vaan lammasten joukkoon. Huomeneksella, kun hän rupeaa lähtemään pois, havaitaankin lampaiden puskeneen kanan kuoliaaksi. Akka siitä kimpautuu nostaen kovan valituksen, että hänelle on annettava lammas sijaan, koska se kerran kanasen tappoi, ja kyllästyneenä hänen ruikutukseensa isäntä sanookin, että ota lammas ja mene. Iloisena akka läksi jälleen mierolle ja talutti lammasta perässänsä.
Taas seuraavassa talossa hänelle annettiin hyvät yösijat ja neuvottiin panemaan lammas lampaiden joukkoon, mutta eukko ei tottele, vaan pistääkin lampaansa lehmäsien sekaan, arvellen muka, että siellä se ei toisiin sekaannu. Lehmätpä tappavat lampaan, jolloin akka seuraavana aamuna rupeaa tiukasti vaatimaan lehmää lampaansa sijaan. Sattui olemaan hyvin rikas talo ja isäntä armelias, niin antoivatkin akalle lehmän sanoen, että menisi tiehensä siitä valittamasta. Ja iloisena se kulkevainen akka läksi menemään pitkin mieron tietä, kunnes poikkesi taas yöksi uuteen taloon.
»Minne minä nyt tämän lehmäsen panen?» kysyi akka sitten seuraavassa talossa, jossa häntä taas hyvin syötettiin, juotettiin ja makuutettiin. »Totta kai lehmäsien joukkoon», neuvottiin häntä siinä, mutta hänpä taas oli itsepäinen ja sanoi: »Enpä pane lehmäsien joukkoon, hevosien joukkoonpa panenkin», ja eikös pannut! Hevosetpa potkivatkin lehmän kuoliaaksi, jolloin akka seuraavana aamuna nostikin vasta kovan metelin, niin että talonväen korvat rupesivat suhisemaan. »Lehmäsen tilalle hevonen!» kiljahteli akka ja hyppi tasajalkaa isännän edessä, niin että tämän piti ruveta häntä siinä hallitsemaan, mutta ei se auttanut. »Hevonen!» sanoi, »lehmäsen sijaan hevonen!» akka vain pauhasi, niin että kaikki jo rupesivat pelkäämään, mihin tuon hullun akan kanssa oikein tässä joudutaankaan. Sattui kuitenkin taas olemaan se talo hyvin rikas ja varsinkin hevosia hyvin paljon, niin että isäntä suivautuneena jo määräsi: »Ka, antakaa tuolle akalle sitten sen lehmän sijaan hevonen, että herkeää räyskämästä ja lähtee tiehensä!» — »Ja reki ja länget ja suitset ja päitset ja piiska vielä kouraan!» vaatii akka yhä tiukemmin, niin tiukasti, että eikös täytynyt antaa sille hyväkkäälle nekin. Mitäs ollakaan, akka valjastaa hevosen, hyppää rekeen, lyö virkkua vitsalla eikä muuta kuin oistona tielle.
Iloisena nyt akka ajelee, kun oli kottasillaan saanut näin pulskan hevosen itselleen keplotelluksi, ajelee pitkin mieroa, kunnes talvisena iltana päätyy synkälle sydänmaan taipaleelle. Hämärää ja salaperäistä on kaikki, lumi hiljaa tipahtelee puista ja tupsahtelee kinokseen pudotessaan, hiljainen tuuli huokaa korvessa ja alakuloiset tähtöset joskus taivaan korkeudesta vilahtavat. Akka ajelee ja vaipuu ajatuksiinsa, kunnes herääkin siihen, ettei hevonen enää tahdo mennäkään eteenpäin. Akka sivaltaa piiskalla, mutta ei mene hepo, korskuu vain äänekkäästi ja pystyyn karkaa. Katsoo akka tarkemmin ja hämmästyy: siinä on tiellä karhu kahdella jalalla hevosen edessä, kuinka lieneekään vielä korven kuningas valveilla liikkunut.
Jopa säikähtääkin eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen, mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: »No, minne ajat, tätöseni?» — »Ajelenpahan vain tänne näin», vastasi akka. »Etkös ota minua, hyvä akkanen, rekeen?» — »En ota, ei jaksa hevonen.» — »Ota pois», sanoo siihen karhu, »minähän olen hyvin väkevä ja autan mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan». — »No tule sitten», lupasi vihdoin akka.
Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä, ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta ei etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän onkin susi kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma nyt kaikki nuo metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli: »Minnekäs tässä tätönen nyt ajeleskentelee?» — »Ajelenpahan vain huvikseni», vastasi eukko hiukan jurosti. »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeesi,» pyysi nyt susi. »En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa enempää». — »Mutta enhän minä paljoa paina», houkutteli susi, »minä täällä perällä oleskelen». »No, istuhan sitten sinne, metsän mies», mukautui nyt akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.
Kauhuissaan on jo akka, kun hän siinä pimeätä metsätietä ajaa suhistaa, karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään peläten, että ne vielä hänet syövät, ja hevonen painaltaa eteenpäin vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä nyt taas on edessä, ja eikös olekin itse repo ihan siinä hevosen jaloissa, niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin akka ärjäisee: »Pois tieltä, repo pahalainen!» Mutta repopa laatii siitä sulavat pakinat, tervehtii akkaa nöyrästi ja kysyy: »Minnekäs nyt, tätöseni, näin pimeällä ajelet?» — »Ajelenpa mitä ajelen!» äyvää akka vastaan, mutta repo pyytää: »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!» — »En ota, en!» ärähtää eukko vastaan, »ei tähän enää mahdu eikä hevonen jaksa!» — »Kyllä se vielä minut jaksaa», houkuttelee repo, »minähän olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja vielä jalalla pönkittelen». — »No istu siihen sitten!» murahtaa lopuksi akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta repo ihmeissään miettii, että on tämäkin erinomaista kulkua, kuinka sitten lopuksi päättynee.
Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloinpa hevonen taas säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä, mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikös olekin jänis siinä hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa kulkuetta ja kysyy suuttuneelta akalta: »No, tätöseni, minnekäs nyt sellainen kiire?» — »Mitä se sinuun kuuluu!» suuttuu akka, »laittaudu vain tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!» »Ota, hyvä akkanen, minutkin lystin ajoon», pyytää nyt jänis. »En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen». — »Mahtuupa hyvinkin», vakuutti jänis, »tännehän kannoille sopii aivan ihmeesti». — »No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan», mukautui akkakin, ja taas päästiin ajamaan.
Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemäänkin ja yö pimeni ihan kuin pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä koko kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloinpa nauskahtikin saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.
Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi pärmänttäämään ja määräsi: »Se joka teistä on nuorin ja joka on vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa». Karhu, susi, kettu ja jänis ovat siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.
Jänis meni ensiksi, nuuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta suutuksissaan tämä tempaisi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten turpaa ärjäisten äkäisesti: »Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene sinä, kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa.» Kettu vilahdutti keltaisia silmiään ja sipsutti metsään hänkin, tuoden sieltä vähän ajan perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta tämäkös siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokomakin vitsan hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi menikin metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi akalle suuren lepän sanoen: »Kas tässä!» Taas akka siitä kähähtää ja sohii lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. »Ka haen, haen», sanoo karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa rytinää. Pian karhu saapuukin raahaten perässään suurta petäjää ja sanoo akalle: »Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!»
»Voi pahalaiset teitä!» tuimistui nyt akka ihan tykkönään, »tähän saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan».
Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän se vihdoinkin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää, mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän palasi tielle.
Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liion metsänkään miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne ne kaikki jätti. Ei kuulu myöskään hiiskaustakaan, lumi vain pudota tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuukin rekeensä ja lopsahtaa siihen istumaan. »Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä», ihmettelee akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!
Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty — ei ole muuta kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!
Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut silmiään niille toisille ja sanonut: »Kun löi, ryökäle, kipeästi, se akka! Ja nälkäkin on kovasti». — »Niin on», vahvisti susi, »mistähän saataisiin ruokaa?» — »Aisain välissä sitä on runsaastikin», arveli siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti siinä metsän miehet tekivät lopun hevosesta ja pakenivat sitten korvat humussa, sillä he pelkäsivät kaikki ylen kovasti sitä hullua akkaa.
Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen luo. »Ylös, lautamies!» kiljaisi hän, »nouse kiireesti ja lähde manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin.» — »Syötiin!» ihmetteli lautamies unentörryksissään, »kuka semmoisen tekosen teki?» — »No ne metsän miehetpä tietenkin.» — »Kutka metsän miehet?» — »Karhu, susi, kettu ja jänis», vastasi akka. »Oss», sanoi silloin lautamies rengeillensä, »pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon itse karhunsa ja sutensa käräjiin». — »Kuulkaa te kaikki ihmiset, mitä lautamies sanoo», rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.
Tähän lopetti akka kertomuksensa. »Jaa-jaa», tuumasi siihen se kulkevainen mies, »on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista, milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tässä lähteä sitä häätaloa kohti astua telläämään.»
Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.