XLVIII.
MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.
Kiiskinen kaloja vanhin,
Vata vanhin pyydyksiä,
Pata vanhin astioita.
Ei kettu vallan perättömiä puhunut niistä kalojen käräjistä kertoessaan. Airiston selän rannalla kälpäillessään hän sen oli vanhalta limakiiskeltä kuullut, kun oli koettanut rantamatalasta sitä suuhunsa tavoittaa. »Kärajiin saisit sinäkin tulla Airistolle», oli kiiski silloin hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun muistiin painunut.
Kalojen riidan alku taas oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui siinä kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti, kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä sen ahmatin pedon vuoksi.
Näkipä sitten kiiski kerta, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän tulvan aikana — se oli tänä samana keväänä — lahden pohjukkaan, ja kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän läksi uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä hauki mahtaisi olla, ja jopas löysikin. Tuossa se makasi päiväpaisteessa kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi poruutti kiiski pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:
»Eikös isäntäkin nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman kaunis ilmakin. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja komean kirkon tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä täytyyhän kalan ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään.»
»Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen», arveli siihen hauki jurosti, »ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin sitä Vänskän Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu saarna kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä — saapuneeko sinne paljon muuta kalakansaa?»
»Saapuu, saapuu!» todisti kiiski innokkaasti, »tule vain nopeasti, että joudutaan ennen saarnavirttä paikoilleen. Ja ehdithän syödä minut kirkossakin.» Ja niin hän läksi uida luiruttamaan rysää kohti hauin tullessa laiskasti perässä kuin mikäkin lieko. Tultuaan rysän luo kiiski huusi: »Tässä on kirkon ovi ja täällä on jo koko seurakunta koolla!», meni nielusta sisään ja edelleen silmästä ulos, rysä kun oli tehty hyvin harvasta hapaasta. Hauki tulla jollotti totisena perässä, päätyi hänkin nielun kautta pohjukkaan, mutta ei tietenkään päässyt ulos. Silloinpa alkoikin rysässä julma poru. »Syö nyt minut!» huusi kiiski ja varoitti: »Ei kirkossa saa pahaa elämää pitää! Ellet voine olla siivolla, niin tule pois, jumalaton!» — »Odotahan, riivattu!» puhisi hauki, mutta kiiski ui ilkkuen tiehensä.
Hauki sydäntyi kiisken petoksesta niin, että kooten vihapäissään kaikki viimeisetkin voimansa sai katkaistuksi rysästä muutaman silmän ja pääsi siitä pois livahtamaan. Kuohuksissaan hän nyt rupesi oikein appamalla syömään pikku kalaa, ahventa, särkeä, salakkaa ja kiiskeäkin, mitä vain siinä kiireessä sai ahmaistuksi kitaansa, ja samalla hän kuulutti kaikille, että oli seuraavaksi päiväksi kokoonnuttava Airistolle käräjiin. »Täällä teidän keskuudessanne ei ole mitään järjestystä eikä esivallan kunnioitusta, vaan saavat ja uskaltavat mitkä tahansa piikkiset limakuonot tulla pettämään ja surman reikään saattamaan kunniallisia, ikänsä kaiken rehellisesti eläneitä kaloja. Mutta siitä on nyt kerta kaikkiaan tehtävä loppu ja teille on valittava kuningas, joka ymmärtää opettaa teille lakeja ja asetuksia.» Näin pauhasi iso hauki mahtavasti, mutta äskeinen kiiski, joka oli houkutellut hänet rysään, pinkaisi äkäisesti: »Itse sinä pahin rosvo olet, mokoma suursyömäri ja pikku kalain surma. Toki tarvitaankin täällä kuningas meidän raukkain turvaksi, mutta sinua ei siksi ikinä valita!» Hauki tavoitti kiiskeä kitaansa, mutta tämä ehti luikaista kiven reunan alle ja pörhisteli siellä piikeillään julman näköisenä, silmät pullollaan.
Ruvettiin sitten seuraavana päivänä kokoontumaan Airistolle ja kävikin siinä, vähän tavaton porske. Oli julistettu käräjärauha, joten kaikki uskalsivat huoleti saapua paikalle, suuren vedenalaisen kiven luo keskelle Airiston selkää, joka on ollut ikuisista ajoista alkaen kalojen käräjäpaikka. Suunnattomin parvin heitä saapui, mustia ja kirkkaita kaloja kaikenlaisia, mutta lohta vain ei näkynyt. »Missä on lohi?» rupesivat sitten kaikki kyselemään, mutta kukaan ei tiennyt sanoa. Ainoa, joka olisi tiennyt, hauki nimittäin, ei puhunut mitään, sillä hän ei toivonut lohen saapuvan Kokemäeltä, jossa se parhaillaan virtaa ylös ponnisteli, tänne nyt kilpailemaan hänen kanssaan kuninkaan paikasta.
Kysyttiin siinä sitten, mitä tässä nyt ensiksi tehdään. »Mitä!» hönähti silloin hauki halveksivasti; »totta se nyt on kuningas valittava, koska kerta on sitä varten tänne tultu». »No kuka sitten valitaan kuninkaaksi?» kysyivät toiset kalat suu ammollaan. »Kukako!» murahti taas hauki, »totta kai se, joka on voimallisin tämän paikkakunnan kaloista. Katselkaapas ympärillenne, kuka mahtaisi tässä parhaiten sen vaatimuksen täyttää.» Ja hauki lekautti isoa pyrstöhän ja loksautti leukojaan, niin että hänen kitaansa samalla kuin vahingossa katosi kahmalollinen pieniä siniäisiä. Mutta silloinpa pinkaisi joukosta äskeinen kiiski äkäisesti kuin äyriäinen: »Älä rentoile, rosvo, voimillasi, sillä emme me nyt ainakaan sinua kuninkaaksi valitse. Mieluummin otamme sitten lohen, sillä se on näiden vesien jalo ruhtinas.» »Ei lohi jouda teidän kuninkaaksenne», sanoi hauki, »sillä kesät sen menee aika jokia noustessa ja talvet se velloo valtamerillä. Eikä se muutenkaan ole niin erikoisesti sopiva kuninkaaksi, kun sen luut ovat niin pehmeitä. Senhän täytyykin aina huoata pyydykseen jouduttuaan, että jos hänellä olisi 'lahnan ruoto, hauin hammas, ei mua verkoin vedettäisi, eikä nuotin nostettaisi.'» — »No silloin saatte valita vaikka minut», sanoi kiiski, »sillä ei suinkaan minulle turhan vuoksi ole kiviä päähäni pantu! Ja minähän olen kaikista kaloista vanhin ja vahvin!»
Siitäkös nousi kalojen joukossa iso nauru. Vai kiiski heidän kuninkaakseen, kurja sitti, jota ei kalamieskään huoli veneeseensä kuin aivan suuressa nälässä ja joka ei pysty kunnolla uimaankaan, sen kuin vain melkein pohjaa myöten mennä maleksii. Ahvenkin siinä jo ilmestyi vakaana paikalle, kohautti komeaa harjaansa ja sanoi: »Jos tässä kiiskestä puhe tulee, niin ollaanhan me muutkin sentään jotakin!» Mutta nyt kiiski ratkesi vihan vimmaan ja karjaisi: »Kun niikseen tulee, niin voitan teidät kaikki vaikka uinnissa! Valitsetteko kuninkaaksi, jos voitan?» Silloin hauki nauroi matalaa ja ivallista vatsanaurua sekä lupasi kaikkien puolesta: »Jos voitat uinnissa, niin valitsemme sinut kuninkaaksi, sillä niin huonot uimarit eivät parempaa kuningasta tarvitsekaan. Mihinkä sitten uidaan?» — »Uidaan tuonne kukkarokivelle ja se, joka sinne ensiksi ehtii ja hyppää korkeimmalle, olkoon siitä alkaen kaikkien kalojen kuningas», esitti kiiski ja toiset hyväksyivät ehdotuksen.
Asetuttiin sitten pitkään riviin rinnakkain, nokat kaikilla Kukkarokiveen päin, hauki ja kiiski, molemmat pääkilpailijat, vieretysten. Kun lähtömerkki porautettiin, pureutui kiiski syntyneessä yleisessä kilpailun sekamelskassa hauen mahtavaan pyrstöön kiinni. Hauki meni samaa kyytiä perille asti, jossa ylpeästi käännähti katsomaan, missä muut kilpailijat tulisivat. Siinäpä kääntyessään, kun voimakkaasti paiskasi pyrstöänsä, se samalla lennättikin kiisken korkealle kiveä kohti, eikä kiiski liioin viivytellyt hänelle ja saapuvalle kalaparvelle voimakkaasti ja ylpeästi voittoansa kuuluttamasta: »Täällä kiiski, missä kala!» Hauki oli mahdottoman nolo, kun ei voinut mitenkään kieltää kiisken voittoa. Hampaitaan kiristellen hän murahti halveksivasti kokoontuneelle kalaparvelle: »Karheita ovat kaikki kalat, mutta karhea on heillä kuningaskin! Ottakaa nyt se kinasuu ruhtinaaksenne!» Ja niin sanoen hauki tempasi joukosta oikein lihavan ja ison särjen kitaansa ja katosi kuin salama heidän joukostaan, kalaparven säikähtyneenä pirahdellessa joka haaralle.
Mutta hetken perästä kalat kokoontuivat kiisken ympärille, joka ylpeänä Kukkarokiven juurella motkotti, ja tunnustivat hänet kuninkaakseen. Ruvettiin sitten pohtimaan sitä asiaa, joka kaikkien mieltä raskainna painoi, nimittäin Jumalan antamaa tuomiota heidän valitusasiassaan. He olivat nimittäin lähettäneet lähetystön Jumalan luo vaatimaan, että ihmiset pitää hävittää pois, kun ne tekevät aitoja järvien rannoille, ettei pääse suoraan kulkemaan. Jumala oli kuitenkin ollut kiireissään ja vastannut vain: »Kun teitä on niin suuri joukko, niin työntäkää aita kumoon!» No arvaahan sen, mikä siitä seurasi. Tätä nyt ruvetaan pohtimaan, että voisiko uusi kuningas antaa mitään valitusosoitusta, mutta kiiski julisti: »Kun ette viitsine kiertää, niin menkää suoraan!» ja siihen se asia sitten jäi. Kalat unohtuivat juttelemaan muuta, kunnes kiiski sen keskeytti ja julisti:
»Olette nyt valinneet minut kuninkaaksi ja siinä olette tehneet hyvin viisaasti, sillä vaikka minä olen tämän näköinen, niin ei minua saisi moni mieskään käsiinsä, jos minulla olisi lohen voima, hauin hammas ja kuhan luu, tietäkää se. Ja nyt minä hajoitan nämä suuret käräjät sekä käsken jokaisen mennä kotiinsa, mutta itse asetun asumaan tänne Kukkarokiven alle, että tiedätte riidan tullen, mistä minut löydätte.»