LV.
VAIPUVATPA VALTAMIEHET, KUOLEVAT KUNINKAHATKIN.
On sitä minullai mieltä,
Mutt' on surma sukkelampi:
Käypi viisaskin vipuhun,
Hullu huhtovi sivutse.
Vaikka se ei olisikaan ketulle mikään puolustus, on kuitenkin mainittava, että kun hän näki Horpon isännän kirveen välähtävän ja ymmärsi karhun kuolleen, tuntui hänen tunnossaan ikäänkuin jonkinmoinen vihjaus. Se hälveni kuitenkin pian ja hän ilmestyi näppärästi isännän viereen katsomaan kuollutta karhua. »Päästä nyt nämä vehkeet pois kaulastani ja hännästäni», pyysi hän ja isäntä teki niin. Sen jälkeen hän hyppäsi syrjemmälle ja nauroi isännälle: »Raha oli miehellä kädessä, vaan ei ollut neroa pitää!» Isännän silmät välähtivät viekkaasti, mutta hän kynsi vain tyhmän näköisenä korvallistaan ja arveli: »Niinpä kyllä, oikein sanottu, mutta tämä karhu on nyt nyljettävä.» Sitten isäntä nylki karhun, leikkeli parhaat paistipalat irti ja pisti ne sitä myöten säkkiinsä talteen. Ketulla himoitti oikein sitä parasta paistia maistaa ja hän kaivausi sinne säkkiin sitä syömään, mutta silloinpa isäntä sitaisikin säkin suun kiinni. Kettu heittäysi rukoilemaan sanoen: »Päästä, veli kulta, minut pois, niin neuvon hyvän konstin, joka on varmasti sinulle vastakin tarpeellinen.» Isäntä mietti siinä mitä tehdä, ollen kahden vaiheella, mutta arveli sitten, että niin viisaan eläimen kuin ketun konstit ovat aina kuulemisen arvoisia ja päästi hänet pois. Kettu nyt viisaana neuvomaan: »Kun vasta menee kettu säkkiisi, niin älyä toki pitää säkkisi suu kiinni!»
Ajelee isäntä Ilmolaan päin ja kettu tulla nykyttelee perässä palkkakanojansa saadakseen. Kun tullaan harjulle, jonne näkyy koko Ilmolan aukea ja paljon muuta maailmaa, rupeaa kettu kovasti ihmettelemään: taloja onkin jos kuinka paljon, pelto-aavoja ihan silmänsiintämättömiin ja metsä vain tummana reunana tuolta kaukaa hohtaa. Jos minne päin katsoo, niin kaikkialta näkyy ihmisasutuksen jälkiä, savu suitsuaa kaukaisten vaarojenkin laelta. »Kovastihan tämä ilmolaisten maailma onkin paisunut», sanoo hän Horpon isännälle, joka siihen vain murahtaen vastaa että »joo». »Mistä te ihmiset oikein lienette lähtöisin, kun teitä näkyy olevan niin paljonkin?» kysäisi kettu sitten ajatuksissaan. »Tiedä häntä», murahti isäntä, »kuului kerta vaari lapsille loruavan, että 'oli kolme veljestä. Yksi meni metsään ja siitä tuli karhu, toinen meni järveen ja siitä tuli sammakko, ja kolmas jäi kotiin ja siitä saivat ihmiset alkunsa.'» — »Vai niin», vastasi kettu vain ja oli vaiti. Vähän ajan kuluttua isäntä sitten lisäsi, että, kyllä ne nyt on tiet rakennettu niinkuin silloin alkujaan oli metsän eläinten kanssa sopimus tehty, joten ei sovikaan enää lehmiä ja lampaita tappaa. »Eikö tuo lie sen vuoksi karhullekin sattunut kuoleman hetki eteen?» arveli hän siinä lopuksi ja katseli pahanenteisesti kettua, johon oli hiipinyt omituinen arkuuden ja yksinäisyyden tunne.
Kun sitten tultiin Horpon kujan suuhun, sanoi isäntä ketulle: »Älä huoli sinä tulla pihaan, kun siellä on niin paljon vähäisiä lapsia, jotka pelkäävät, ja vihaisia koiria. Varro tässä, niin tuon kanat tänne.» Kun ei ketulla ollut mitään erikoisempaa halua sinne pihalle koirain reviteltäväksi, jäi hän siihen tyytyväisenä odottelemaan. Vähän ajan perästä hän näkikin isännän pullollaan olevan säkki selässä tulevan kujaa myöten. »Päästähän yksitellen!» sanoi kettu isännälle, »että saan ne helposti kiinni tarvitsematta turhaan tässä väsyneenä juoksennella.» — »Yksitellenpä hyvinkin!» naurahti Horpon isäntä siinä ketulle ja puistalti säkistään maalle vihaisen ja nopeajalkaisen Musti-koiransa. »Kiittämättömyys on maailman palkka!» kerkesi repo vain kiljaista ja niin sitten mentiin, että vilisi.
Riu-rau repo rukka, kun saitkin nyt laukata oikein henkesi edestä. Vilisten pakeni alta maa, pienet jalat laukkasivat niin tiheästi ja niin pitkään kuin suinkin jaksoivat ja osasivat, mutta äreänä ja sitkeänä päästeli Musti perässä eikä hellittänyt. Kauan laukkasi repo, koetti eksyttää vainoojaansa, tehdä mutkia ja laukata kiertopolkuja, mutta ei sekään auttanut, yhä oli hurja Musti räyhäten kintereillä. Ei repo enää lopulta tiennyt, minne kulku piti, eteenpäin vain samosi sokeasti ja toivoi koiran väsyvän, mutta eihän se väsynyt — yhä kiukkuisemmin vain perässä räyhäsi. Jo rupesi väsymys tuntumaan revon omissa jänterissä ja hän arvasi tuhonsa hetken tulleen, ellei pian pääsisi johonkin turvapaikkaan. Silloin valkeni yhtäkkiä metsän ranta ja hämmästyksekseen hän huomasi tulleensa samalle halmeaukeamalle, joka oli hänen tauttansa nähnyt sekä hukan että karhun kuolon. Mutta täällähän oli pakopaikka, sama nauriskuoppa, johon hän oli suden houkutellut, ja sinne nyt repo pyyhälsi. Hätimiten ehti hän ahtaasta ilmareiästä pujahtaa sinne — isäntä kun oli suden tapettuaan tukkinut kuopan suun — kun jo Musti piti hirmuista metakkaa ulkopuolella ja koetti sekin tunkeutua perästä, vaikka ei onneksi mahtunut.
Pamppailevin sydämin nyt kettu istui kuopan pohjalla. Hän ei voinut enää ymmärtää omaa mielentilaansa, vaan muisteli surren karhua ja sutta. »Olisipa hukka kuoma vielä elossa, niin äkkiä heittäisit haukkumisesi, Musti-pahalainen, mutta ei ole enää elossa hukka, ei, vaan kuollut on ja nahka Horpon rosvon hoteissa! Ja olisipa karhu kuoma elossa ja kuulisi räyskämisesi, Musti-pahalainen, niin äkkiä hän tänne samoaisi ja auttaisi minut pois tästä pälkähästä. Mutta ei ole enää elossa karhu, ei, vaan nahkansa on Horpon rosvon tuvan laessa kuivamassa, lihat suolassa ja luut tuolla tantereena valkenemassa! Yksinäiseksi tässä tulee pian repo rukan elämä pahojen ihmisten kanssa tapellessa!» Äkkiä hän sitten suuttui itselleen ja kysyi: »Mitä te, silmät, ajattelitte, kun äsken tänne pakoon juoksin?» Silmät vastasivat peläten: »Vain sitä, kuinka olisimme nähneet sinua suorinta tietä johdatella.» — »Hyvä on», vastasi repo, »oikein teitte, kun sitä vain ajattelitte, mutta mitäs te jalat sitten raadoitte tullessamme?» Peläten jalat vastasivat: »Pakoon juoksimme, minkä vain kerkesimme.» — »Hyvin teitte, kun pakoon juoksitte», kiitteli repo ja kääntyi sitten äkäisen näköisenä häntänsä puoleen. Tätä entistä ylpeyttänsä hän nyt katseli kauan halveksivasti ja vihaisesti lopuksi urahtaen kysyi: »Milläpä sinä, vetkale, minua autoit?» Täristen häntä silloin ankaralle herrallensa vastasi: »Mitäpä minä, perässä tulin vointini mukaan, puita sivaltelin ja pensaisiin olin tarttua kiinni.» — »Niinpä niin», sanoi repo uhkaavasti, »perässä tulit ja monta kertaa oli Musti saada minut sinusta kiinni. Koska siis oman tunnustuksesi mukaan olet semmoinen, niin parasta on, että annan sinut Mustille kokonaan. Hän sinut syököön, niin lakkaat pensaisiin tarttumasta.» Ja sillä puheella repo vihassaan, unohtaen tavallisen viisautensa, pisti häntänsä kuopan reiästä Mustille, joka heti tarrasi siihen kiinni. Mutta sepä ei riittänytkään, vaan koira vetikin turhaan vastustelevan revon hännästä ilmoille ja nitisti hänet siihen surkeasti samalle suden ja karhun kuolinpaikalle. Niin sai repo ansaitun palkkansa kaikista konnanteoistaan ja pian olivat hänen ruumiinsa ääressä harakat, närhit ja muut haaskalinnut ilkkumassa ja kikahtelemassa, korpin jurosti tuumiessa: »Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se putoo siihen itse.»