LVI.
PÄÄTÄ JUTTU VAATII.
Näit' ennen isoni lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Näitä äitini opetti
Väätessänsä värttinätä.
Näin on nyt kerrottu karhun, suden ja revon sekä monen muunkin Metsolan asukkaan elämästä siellä Ilmolan taustalla. Kaikkien niiden monien vuosien kuluessa, joita oli ehtinyt mennä siitä, kun eläimet kokoontuivat tien tekoon, olivat ilmolaiset ahkerasti eläinten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan rakentaneet teitänsä, ettei metsän väki enää saisi heidän karjaansa ja muita kotieläimiänsä surmata. Niinpä pilkottiin ja raivattiin tie täältä tuonne Kokkolaan saakka ja yhä kauemmaksi pohjoiseen päin, tehtiin maantie aina Kivijärven kirkolle ja siitä taas Karstulan rajalle ja yhä eteenpäin, kunnes tultiin Turkuun ja mereen sekä sen synkän ja pahan valtakunnan rajaan saakka. Ja kun näiden pääteidenkin väliin rastittiin teitä ja polkuja, niin että pian päästiin kulkemaan mistä hyvänsä, huomattiinkin lopuksi, että nyt oli sitten eläinten kanssa tehty urakka täytetty. Huomasivathan sen toki eläimetkin, eivät enää syöneet ihmisten elukoita, vaan väistyivät yhä kauemmaksi selkosille, missä arvasivat vielä tiettömiä taipaleita ja koskemattomia saloja olevan, ihmetellen sitä valtaa ja voimaa, joka ilmolaisilla näytti olevan. Sillä sitä myöten kuin teitä lisääntyi, ilmestyi teiden varsille uusia asuntoja ja vihantia peltoja, joista ilmolaiset korjasivat satoisia viljoja aittoihinsa, kooten itselleen kaikkea elämisen hyvyyttä ja eläenkin niin onnellisesti kuin se yleensä tässä maailmassa mahdollista on.
Mutta yhtä asiaa eivät ilmolaiset koskaan unohtaneet: karhun, suden ja revon muinaista elämää siellä Ilmolan taustalla ja kuinka niiden kanssa täytyi tehdä tällainen sopimus teiden valmistamisesta, jos mieli ollenkaan päästä elämisen alkuun täällä Pohjolan perillä. Niinpä ei ollut Ilmolassa sitä tölliä, jossa ei isä tahi äiti, kirvesvartta vuollessansa tahi värttinätä väätessänsä, olisi pyytävälle lapselleen heistä kertonut. Ja kun lapsonen oli rengassilmin aikansa tätä kaikkea kuunnellut ja jutun loputtua kysynyt, onko se totta myöskin, oli isä ottanut hymyillen piipun suustansa ja sanonut: »Kysy, lapseni, Piippolan äidiltä. Hän kyllä kuoli menneenä vuotena, mutta isä elää vielä.»
Ja sitten oli tuli liedessä riutunut, ulkona oli vinkunut talven tuiskutuuli, mutta töllissä oli ollut lämpöistä ja turvallista. Uneen oli vaipunut lapsonen ja uneen koko Ilmolan kansa, turvaten siihen, joka Suomenkin niemen yllä kättänsä pitää.