XI.
EI KETULTA KEINOJA PUUTU.
Min rastas raataa,
Sen pyyhyt pyytää.
Onneton ottaa,
Vaivainen varastaa.
Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään, päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut, ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut häntää eikä huultakaan!
Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale, mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne kiireesti juoksemaan.
Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa. Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.
Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa. Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan — harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen puijatuksi.
Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!» Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta, mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen: »Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.
Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli, kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul' rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.
Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano mitään.
Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy: »Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee, kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta. Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan: »Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä: »No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.» Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.
Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija, itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?» »Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista. Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan, kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain naureskellen tiehensä.
Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla: »Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo, mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.
Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua: »Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»
Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs. Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo ja lähtee tiehensä.
Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.
Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo: »Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen. Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan repoa. Sanoo:
»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä — anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki metsän viisaus sentään ole hänen päässään.
»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.