XII.
JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.
Jänis juoksi, pää järisi,
Perä pyöri, pelto liikkui.
Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen, joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni, vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti, että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä, jotka häntäkin pelkäävät.
Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» — »Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi. Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee, Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni. Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä näytän, että minua pelätään.»
»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti.
»No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.
Havaitsipa jänis silloin lammaslauman aidan vierellä ja kun vanhastaan tiesi lampaan araksi, niin eipä muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon. Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle. Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti, että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: »Sinä siis kumminkin hävisit vedon, koskapa huulesi repesi halki!» Nytpä jänis rupesi Repolaista haukkumaan: »Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut, eikäpä ihme, että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on viisaampi kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!» Kovasti siinä nyt suututaan toisilleen ja ruvetaan toraamaan keskenään. Sanotaan, että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra näillä tanterilla. Pannaan siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanotaan: »Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen pitää lähteä pois.» Kettu tässä näin toimittaa ja jänis kuuntelee kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla miettii, miten saisi tuon ryökäleen petetyksi. Jo on kettu mielestään kaikki selvittänyt ja ehdottaa jänikselle: »Joko sitä koetellaan?» Jänis vain huulet ristissä murahtelee: »Enpä häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen.» Kettu jo pitkästyy odotusta ja rupeaa moittimaan: »No ajattele sievään!» Jänis kuulee harakan liikahduksen, rupeaa katsella killistelemään taivaalle ja vastaa äkäisesti: »Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!» mutta siirtyilee samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa. Jo ehtii siihen harakka heidän päälleen, näkee ketun ja kikahtaa ilkkuvasta »Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin suksipuun hakkaaja!» Kettua tämä harmittaa, hän katsella killistelee harakkaa ja unohtaa koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämäpä sillä aikaa hiipii yhä loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltaakin pitkän laukan ja voittaa siten auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä metsämaat. Liian myöhään huomaa tämän Kettu Repolainen, nolostuu ja lähtee juosta litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: »Se Jussi on julmin jutuissa!»