XIII.
OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.
Kurki istui kannon päässä,
Märän mättähän nenässä,
Sormiluitansa lukevi,
Jalkojansa nostelevi.
Kovin tätä ketun kotimatkaa kestikin kauan ja Mikko oli itsekin siitä sekä kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli oli koko ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan lopuksi päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä hänen ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään, aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.
Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla kettu äkkiä näkikin vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu aivan huomaamatta, mutta ei päässytkään, vaan kutsui kurki hänet korkealla äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka se kerran oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: »Koreampi on minulla ääni!» Syytä olikin leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla kuohusoilla se pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä. Hanhi oli siihen lonklatellut: »Mitä siitä äänen komeudesta, sillä tyyli se rahaa maksaa! Laulapas niinkuin minä!» Olivat lintujen laulutuomarit silloin tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun hän osasi tyylin; kurki kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä oli ketusta ilmeinen vääryys. Mutta niinpä on vieläkin maailmassa, että yksinpä hanhen lonklatus on ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain tapahtuu tyylin mukaan! No niin, kurki siis kutsui ystäväänsä kettua luoksensa, eikä tämän auttanut muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati terveiset ja niin ruvettiin keskustelemaan. »Mitä varten sinä», kysyi kettu, »laulaessasi aina nostat nokkasi ilmaan?» Ruokaa vieraalleen laittaessaan kurki nyt selitti, että muinoin kurjet karpaloita nokkiessaan lauloivat nokka maassakin, kunnes kerta eräälle mennä hulahti käärme sisään. Siitä alkaen kurjet aina laulavat vastakkain ja nostavat päänsä, ylös. »Vai siksi te sillä tavalla laulatte!» ymmärsi nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin seuraamaan kurjen ruokapuuhia.
Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli muuan aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he nimittäin olivat asuneet naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla. Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen, kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli. Nähdessään kurjen puuhat sanoi kettu ilkamoiden: »Liikkuupa minun lipani, ottaako sinun orasi?» Nolona vastaa siihen kurki: »Ei ota minun orani», ja lähtee tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle harmaata kostoa.
Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta humpailemaan, niin että pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta ei jaksanutkaan hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään aikansa, kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan tulla humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä kaksin kerroin. Ruvetaan siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyy ja sanoo: »Äijä on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, — minulla on yksi tuuma, mutta luja!» Ihmeissään kettu kysyy: »Mikäpä tuuma sinulla on?» »Ka minulla on», selittää kurki, »sellainen tuuma, että kun tämän nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat kuoliaiksi. Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo rukkako on siihen hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja pistältää sinut äyräälle, mutta minua se ottaa sorkista ja sanoo: 'Lempoko tuonkin ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle.» No niin, heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo, näkee kaikki ja sanoo: »Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!» Ottaa revon, silittelee sitä ja mutisee: »Repo rukka on vasta kuollut, ihan on lämmin» — heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea sorkista ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: »Lempoko tuonkin ruojan lienee tänne kuljettanut», mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät, olivat kuolleet myöskin eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän kuitenkin täytyi.
Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski ketun syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli ja kiitteli, mutta repo ei saanut muuta, kuin mitä laiteille kurjen nokasta tipahteli, ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jopas kurki muistaa kysyäkin revolta: »Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun lipasi?», ja täydelleen nolattuna piti revon myöntää: »Ei liiku minun lipani.» Rupeaa nyt kurki yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyy: »Muistatko kuomaseni, kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni jäin tänne talveksi, ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua elätit ehdolla, että kesän tullen opetan sinua lentämään?» — »Ka muistanhan minä», myönsi repo. »No, nyt opetan sinut lentämään», sanoi kurki, »istuudu selkääni, että nostan sinut ilmaan, jotta sitten oppisit lennon taidon.» Kettu on jo hyvillään ja sanoo: »Ka kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta mies tulee, kun lentämään saan oppia», ja niin hän astuu rohkeasti kurjen selkään. Kurki lenti, lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun maahan, niin että tämä pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse takaisin kysymään, kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen loukanneen itseään hän opettaa: »Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi pyörittää?» »En.» — »No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet lentämään, niin pyöritä kovasti häntää.» Ei ole vieläkään kylliksi mieltä miehen päässä, vaan taas nousee repo kurjen selkään; kurki hänet paiskaa korkealta maahan ja jalka poikki siinä ketulta riuskahtaa. »Minkälaista oli, reposeni, lentämisesi?» kysyy taas kurki vaivaiselta Mikolta, joka töin tuskin saa sanotuksi: »Hyvä oli, mutta jalkani katkaisin.» »No», sanoi kurki, »kun katkaisit, niin katkaisit», ja lenti tiehensä. Ja niin toteutui jäniksen ennustus, että ketulle vielä kovasti kostettaisiin hänen petollisuutensa.
Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka leppälintu kysyi ujosti: »Onko piialla vilu?», tiainen kerskaili voimillaan: »Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan minä itse kolme pokautan poikki», vikla huusi valittaen nimeänsä ja koko Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko mielevä mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi. Metsolassa kuitenkin paranevat vammat pian ja niinpä oli kettu kohta taas entisillä retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.