XIV.
MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.
Jo tästä jokin tuleepi,
Luiden luske, päide pauke,
Hammasten hajoitusvuoro.
Mutta ennen kuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin uusista kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu, joka tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen aikojansa Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut talven konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään tulevan, herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan. Mutta sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään eukkonsa ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa karhutietoa, mitä oli suvussa polvesta polveen säilynyt.
Olivat karhunpojat kysyneet: »Miksi täytyy meidän karhujen näin maata talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma, vaan iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia.» Silloin oli mesikämmen jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talvi-unensa.
Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli väliin ollut näillä eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi ja sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin ollut paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi riitaa koettanut lietsoa ja matkaansaattaa. Niinpä kerrankin, kun karhu ja jalopeura olivat jonkun aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi. Käypi siitä jalopeuran luolalle ja sanoo: »Tuo karhu pöyhöturkki lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne, talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän majesteettinne pahanpäiväiseksi.» Imarrellakseen jalopeuraa kettu häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet. Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, julmistui hän aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon voimurin kanssa. Mutta kettupa, lurjus, käypi taas karhun pakinoille ja lausuu: »Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi kaikki kappaleiksi. Ole siis huomen-aamulla hyvissä ajoin liikkeellä ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin.» »No johan nyt!» sanoi karhu kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetelluksensa. Huomenna, kun jalopeura käypi ulos luolastansa, onkin karhu jo liikkeellä vihollistansa odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkaakin kontion kimppuun.
Tästäkös nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, koska loppu oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa. Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty — sanotaan sen menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä kävi itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.
Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se, joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio, joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.
Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista ensimmäisessä maailman luomisessa, siinä, jossa Jumala teki maalle eläimet ja ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden ja sellaisen taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi muistaen tämän rupesi karhu heti varaamaan itselleen sellaista asumusta, jonne mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuleekin jalopeura paikalle ja kysyy, mitä hän siinä tekee. Karhu vastaa: »Pesääni teen, jottei mies vaimonpoika löytäisi.» Muistamatta annettua määräystä, vaikka hänen isänsäkin oli usein sitä hänelle teroittanut, kysyy nyt jalopeura uudelleen: »Miksi ei saisi tuo mies sinua löytää?» »Siksi», vastasi karhu, »että se pantiin luomisessa vanhimmaksi ja määrättiin, että kaiken elollisen täytyy sitä pelätä». Silloin uhmaili leijona: »Mutta minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä väkevämpi, väkevin koko maailmassa. En pelkää muuta kuin suhisevaa käärmettä. Missähän saisi tuota miestä tavata?» Nyt oli seikka sellainen, että karhulla oli jo silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa. Olivat nimittäin heti luomisen jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja oli ollut siinä porras, jota myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli silloin sanonut: »Sepä meistä väkevämpi, kumman alla porras katkeaa.» Jalopeura meni edellä, eikä katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi karhu ja jopa katkesi laho porras, poikki mätkähti, kun oli päässyt kontio keskelle jokea. Nytpä karhu heti piti itseään voimakkaampana ja kerskaili, mutta silloin jalopeura vaati häntä painiin. Karhu rupesi siihen mielellänsä, mutta kun hänen voimansa eivät olleet silloin vielä täysin kasvaneet, joutui hän häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa jalopeuraa kohtaan. Siksipä hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan jalopeuraa miehen vaimonpojan vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena: »Tuossa vähän matkan päässä on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään, kyllä sieltä mies löytyy.» Mennään siitä silloin tielle katsomaan, kulkisiko siellä miehistä rahvasta, ja karhu sanoo: »Istu siinä keskitiellä ja odottele, minä menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan, kuinka käy. Silloin kun sanon, että 'tuossa tulee mies', kohta koettele!» Oli karhu kovin mielissään, kun oli saanut jalopeuran tähän houkutelluksi, sillä hän varmasti tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan hän omin silmin nähnyt, kuinka kaksi voimallista härkää oli ikeeseen valjastettuina kyntänyt peltoa, ja mennyt kysymään: »Kuka teidät on tuolla tavalla nivonut yhteen?» Silloin olivat härät vastanneet: »Mies se semmoista tekee.» »Onko hän sitten», oli karhu ihmetellen kysynyt, »niin väkevä, ettette uskalla vastaan panna?» »On», olivat härät vastanneet, »sitä täytyy kaikkien totella». Silloin oli karhu ruvennut uskomaan todeksi sen, minkä luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt hissuttelemaan metsään takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain sitoisi häntäkin kiinni johonkin puuhun. Ja tämänkin vuoksi varmana voitostaan hän asettui lehtoon odottamaan, mitä tuleman piti.
Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, olikin koira. Leijona jo hökäisee karhulle: »Tuoko se sitten on mies?» Karhu mörähtää halveksivasti: »Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja». Tulee sitten suuri härkä ja jalopeura taas kysyy, onko hän mies vaimonpoika. Härkä vastaa: »En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun päälleni, ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen ruoskaansa totella.» Saapuu siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyy samaa. »En ole», vastaa hevonen. »Vaimonpoika on mies, joka panee suitset minun suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla sen sanalle kuuliainen ja päästää se selkääni ratsastamaan.» Tuleepa siinä pieni poika, ottaapi juoksee tietä myöten. Taas jalopeura kysyy: »No onkos tuo mies?» Karhu selittää: »Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee mies aikanaan. Tämä on vasta miehen alku.» Tulee sitten vanha ukko tietä kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten on mies. Silloinpa ukko itse vastaa ja sanoo: »En minä ole mies, vaan miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt! Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies eteesi sukeutuu.»
Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti, »pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?» kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.
Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi. Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi: »Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti sai turvaan karhun luo.
Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti. Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»
Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»
Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin, kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun, mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet viisas ja hyvä mies.»