XV.
SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.
Villainen emosen vitsa,
Jos rupeeman ruoskikahan,
Vitsa vierahan verinen,
Jos on kerran koskekahan.
Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa, tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään, ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla, jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.
Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin. Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen — ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi: »Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!» Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli, että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa: »Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»
Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään, rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!» Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan, mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.
Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun. Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona, ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen, niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia kehuskellut.
Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa: »Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä, kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi matkaansa.
Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä, ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?» tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.» »Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä: »Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu, pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli, rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.
Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen. Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin. »Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!» vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?» vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —
»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin, allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä äänellä loilottaa:
»Laulan, laulan lapsen kielin,
Linnun kielin lipsuttelen,
Suvilasten sukkaseen,
Talvilasten saappaaseen.
Ohdolla on somaiset poiat
Sekä piiat pikkaraiset,
Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
Syötän, juotan, kapaloin,
Nukutan maata, tuutilullaa,
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»
Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän, »itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.
Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä, arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa. Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.
No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti». Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta, perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu. Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy, ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» — »Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat», sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään, ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut, vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi: »Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova hengen hätä.
Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta, joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta, mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!» — »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!» Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi irti!
Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:
»Näin sitä kettu keikuttelee
Karhun poikia täynnä!»
Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut: 'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun ulotu!»
Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta, ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle, että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.
Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä — kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois, jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»
Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen. Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa, sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.
Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.