XIX.
HYVÄ SIINÄ ON EESSÄ, JOS ON REESSÄKIN.
Ei se jaksa pieni lintu,
Ei mennä meren ylitse,
Välehen vähä väsyvi,
Pian heikko hengästyvi.
Ei saa karhu selvää Horpon vankasta ruunasta eikä muustakaan menosta ja yhä enemmän äityy heitä vihaamaan. Kuulee hän eräänä päivänä metsästä kovaa ryskettä, hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja menee katsomaan, mikä siellä on hätänä. Siellä Horpon miehet ovat kaskea kaatamassa. Karhu suutahtaa, istahtaa siihen ja ilmoittaa: »Tähän ette saa kaskea hakata, sillä tämä on minun pesäpaikkani.» Silloin Horpon isäntä sanoi: »Saat puolet sadosta, mikä tulee, kun vain ryhdyt tässä töihin toveriksi auttamaan. Mutta sano ensin, kummatko haluat sadosta, tyvetkö vai latvat?» Karhu siitä suostuukin työtoveriksi, ilmoittaa haluavansa tyvet ja rupeaa töihin. Ylen väkevä kun on, niin juurineen repii pois koivuja ja petäjiä, miehen hakatessa. Yhdessä sitten kylvetään rukiiksi huhta ja ruvetaan odottamaan, mitä tuosta tulisi. Heti kun oras rupesi vihottamaan, tuli karhu jo tahtomaan osaansa, mutta Horpon isäntä nauroi hänelle ja sanoi: »Enhän minäkään vielä ole saanut; tulevana kesänä vasta!» Täytyi karhun suostua odottamaan.
Tuli siitä sitten syksy ja syksyn mukana karhulle silmäluomiin raskas nukuttajainen. Hän harhaili Horpon mailla, hakien itselleen mukavaa nukkumapaikkaa, mutta ei löytänytkään mieleistään, vaan kulki edelleen, kunnes tuli pappilan maille. Sinne ulkoniitylle heinälatoon painautui hän nukkumaan, kääriytyi heiniin ja kuunteli vielä hetken syksyn tuulen vinkunaa. Kuulipa hän silloin kurjen suolta karpalomättään äärestä haastelevan metsolle ja houkutelevan tätä pitkälle matkalle. »Nyt on jo aika», sanoo kurki, »lähteä muille maille lentämään. Lähde sinäkin kerran täältä talven käsistä pois kauas etelän hyville laitumille.» Metso siihen kuitenkin jurottaen kuuluu vastaavan: »Olenpa minä siellä tahi täällä, samat minulla on havut ruokanani kuitenkin.» Kun toinen ei vieläkään tunnu heittävän, vaan yhäti vaatii mukaansa, sanoo metso lujemmin: »Ennemmin omassa maassa havun syön, lumen makoan, ennen kuin menen merelle, tielle tietymättömälle, matkalle mitattomalle». Niin vakuutti metso ennemmin vaikka äimiä kotimaassaan nieleksivänsä kuin lähtevänsä muille maille lentämään, ja rupesi vihaisesti männyn kerkkiä repimään. Mutta kurki sanoi, että hänen pitää lähteä, koska hänen täytyy johdattaa pikku kansaa lämpimään maahan, etteivät kuole tänne viluun, ja niin sanotaan kurjen kiidättävän selässään merten yli pääskyjä ja muita pikku lintuja. Mutta kuultuaan tämän keskustelun ja metson sanat tunsi karhu kodikasta onnen tunnetta, käännähti kyljelleen ja tunsi olevansa kotimaahansa tyytyväinen kuten metso, jykevä lintu, jolla on karhun tanakka, mieli.
Satoi lumen paksun, piti ankarat pakkaset, routi maan, ja yhä syvemmin nukkui kontio pappilan heinäladossa. Tulipa sitten hyvän rekikelin aika, ja renki läksi hakemaan heiniä kaukoniityltä, saapuen häkkineen sen ladon eteen, jossa karhu veteli talviuntaan. Avaa ladon, ajaa hevosen eteen ja alkaa luoda häkkiin hangolla heiniä. Ja kun hän hetken kuluttua pisti hangolla vähän syvempään, niin jopa satutti kontiota lapaan ja herätti hänet. Siinä samassa selvisi sieltä karhu käpälilleen ja syöksähti ovesta ulos, mutta kun häkki oli kallellaan oven edessä, joutuikin äijäpaha siihen. Hevonen älysi heti, että nyt on itse mörkö häkissä, ja puhaltautui laukkaamaan, minkä kavioista lähti. Reki horjahteli ja nutjahteli, kirkas talven valkeus sokaisi karhun silmiä, niin ettei se älynnyt muuta kuin tarttua molemmin etukämmenin häkin laidoista kiinni ja seisoa siinä kyytiä ja vauhtia ihmetellen kahdella jalalla. Ajetaan sillä tavalla vinhaa menoa kylää kohti ja saavutaan kylän tielle, jossa osuu pastori vastaan.
Jo kaukaa tuntee pastori rovastin hevosen ja näkee heinähäkissä mustan ja vakavan miehen seistä tojottavan. »Olisikohan», arvelee pastori, »itse rovasti lähtenyt huvikseen heinälle tänä kirkkaana aamuna! No on totisesti!» Ja kun karhu siinä samassa ajaa hurauttaa pastorin sivu päätänsä kääntämättä, niin että lumi savuna pöllyää, eikä ollenkaan huomaa nöyrästi tervehtivää pastoria, arvelee tämä pahoillaan: »Minnekähän oli rovastilla semmoinen kiire! Kun ei edes vastannut, vaikka hyvän päivän tein, ei muuta kuin murahteli ja hevosta kiirehti.»
Vähän matkan päässä tulee taas kanttori vastaan. Kaukaa hänkin on tuntenut rovastin hevosen ja nähnyt itse ukon tumman ja rotevan varren seistä tojottavan heinähäkissä. »No totta tosiaankin on itse rovasti käynyt heinällä», ihmettelee lukkari, tempaa lakin päästänsä ja tervehtii nöyrästi, mutta eihän karhu vastannut, äänteli vain hätäyksissään ja piti häkin laidoista kiinni hevosen laukatessa hirmuista vauhtia. Tulee siinä vastaan jo itse nimismieskin, joutuu uskomaan samat kuin pastori ja lukkari sekä lopuksi myös samat ihmettelemään. Täydellä vauhdilla porhaltaa hevonen viimein ison pappilan kartanolle.
Itsepä rovasti nyt kamarissaan helapiippu hampaissa kävelee ja ikkunastaan aina pihalle vilkaisee. Samassa hän näkeekin, kuinka hevonen vimmatulla vauhdilla porhaltaa kartanolle, reessä musta, paksu ja vakava mies. Ei ehdi rovasti sen enempää tarkastella, ei nähdä, että heinähäkkihän sillä on hevosella perässä, vaan lakkinsa tempaa vain ja syöksee pihalle. »Maaherra varmaankin tuli», ajattelee hän mielessään ja kiiruhtaa lähemmäksi tuota mustaa miestä, joka reessä yhä seisoo, hevosen teiskatessa ja potkiessa. Mutta ennen kuin rovasti kerkeää ulos pihalle, on karhu selvinnyt ällistyksestään ja loikannut tiehensä metsän peittoon. Niin tuli karhu pettäneeksi sillä kertaa kaikki Ilmolan korkeimmat herrat ja siitä hän oli mahdottoman ylpeä. Olihan häntä luultu sekä rovastiksi että maaherraksi!
Sen verta nyt siitä karhun rovastina-olosta. Hän ei enää viitsinytkään mennä talvimakuulle, vaan läksi katselemaan, mitä uusia Ilmolan mailla näin talvella näkyisi. Vatsaa rupesi vääntelemään kiukkuinen nälkä. Mutta ei hän ollut monta askelta metsätietä astunut, kun siinä samassa pyörähtikin hänelle kettu eteen. Julmistuneena karhu paikalla tarrasi kettu repaletta niskasta kiinni, mutta tämä rukoili henkensä edestä ja näytti, kuinka paljon hänellä oli tiellä tuoreita kaloja. Karhu unohdutti siinä nälän vuoksi kostonsa ja kysyi ketulta, miten hän oli niin paljon kaloja saanut. Mutta ennen kuin ketun kalansaaliista kerrotaan, täytyy tehdä selkoa, mitä muuta hän oli jälleen Metsolan maille saavuttuaan toimittanut.