XVIII.
MILLÄ KYNSITÖN PUUHUN NOUSEE.
Näki hiekalla hevosen,
Kuloharjan kuusikolla,
Senpä tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.
Eletään nyt Metsolassa karhu ja susi sekä muut elävät ilman kettua, joka kaukaisilla mailla harhailee piilojansa piilemässä. Huomataan sitten, että yhä enemmän rakentelee Ilmolan väki ansojansa ja loukkujansa heidän poluilleen ja päätetään vihdoin lähteä tarkemmin tutkimaan tuota Ilmolan puolta, että päästäisiin selville, miksi he rakentavat noita pyydyksiään. Uhataan myös, että paljon tehdään nyt Ilmolan väelle pahaa, kun kerta tästä liikkeelle lähdetään. Sanoi karhu sudelle: »Minä menen tuonne Horpolle, sillä siellä on suuri ruuna, se, jolla on se iso pelotinkello kaulassa. Mene sinä Kääpälään. Kettu repale, jos olisi näillä mailla, saisi mennä Piippolaan, Immilään ja Katilaan, mutta keretäänpähän tässä niihinkin». Ne olivat kaikki Ilmolan taloja nämä. Lähdetään siinä nyt kumpikin omalle suunnalleen.
Karhu kuljeskelee Horpon maille ja onnistuukin pian kaatamaan karjalaumasta härän, josta söi oikein kyllikseen, ja lähti sitten jatkamaan matkaansa. Mutta mitenkä nyt sattuikaan niin onnettomasti, että hän polkaisi jalkaansa terävän piikin, joka teki syvän haavan ja tarttui niin lujaan kiinni, ettei hän saanut sitä pois. Tuskissaan hän koetti kolmella jalalla kompuroida eteenpäin, mutta huonostihan se kävi, ja yhä tuimemmin rupesi jalkaa viha voimaan. »Mikä ihme tässä nyt tulee neuvoksi!» valitti hän ja lähti kömpimään tielle päin toivoen kohtaavansa jonkun, joka voisi häntä auttaa. Juuri kun hän saapui tielle, sattui siitä kulkemaan vanha akka, joka paikalla lepsahti istualleen säikähdyksestä nähtyään karhun. Tämäpä vain rauhallisesti meni akan luo ja ojensi hänelle kämmentänsä, jossa törrötti ruma piikki, ja akallapa oli sen verta älyä, että ymmärsi kiskaista sen pois. »Kas sillä lailla!» ihastui nyt karhu, »sinäpä ymmärtäväinen akka olet, sinua täytyy palkita, odotahan!» Mutta kun karhu kääntyi menemään pois, yrittikin akka lähteä tiehensä. »No on siinä akkaa!» suutahti nyt ohto, »miten minä voin sinua palkita, kun pois lähdet!» Ja estääkseen akan poistumasta hän varmuuden vuoksi vyörytti suuren kiven hänen helmaansa arvellen, että »etköhän nyt pysy paikoillasi», ja kävi sitten kiireesti hakemassa kaatamansa härän komean reiden akalle paistiksi ja poistui. Vasta kaukana hän sitten muisti, ettei ollut huomannut vierittää kiveä pois eukon helmasta. Ei hän kuitenkaan viitsinyt palata enää takaisin, vaan jatkoi matkaansa.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli Horpon kolme oinasta suuttunut emännälleen ja lähtenyt luvatta syömään vihantaan peltoon, valkeaan vainioon. Ensimmäinen söi yhden päivän ja lähti kotiin iltasella. Tulipas silloin karhu vastaan, juuri saapuneena Horpon maille ja kysyi jyrkästi: »Mikä nimesi on?» Toinen vastaa: »Oinas!» Karhu siihen vain ilmoittaa: »Minä syön sinut!», ja niin söi.
Toinen oinas söi vihannassa pellossa, valkeassa vainiossa kaksi päivää ja lähti iltasella kotiin. Tuli karhu vastaan, samat laati tarinat ja samat teki oinaalle lopuksi temput.
Kolmas oinas söi vihannalla pellolla, valkealla vainiolla kolme päivää ja lähti kotiin iltasella. Taas tuli karhu vastaan ja kysyi entiseen tapaansa: »Mikä nimesi on?» Vastasi toinen: »Oinas!» Karhu uhkasi: »Minä syön sinut!» Silloinpa kolmas oinas ärjähtää: »E-et syö, minä piikillä pistän, ruudilla poltan!» Kovasti siitä nyt kontio ällistyy eikä uskalla ruveta syömään. Torataan vain ja jankataan.
Oli siinä sitten edessä jyrkkä rinnemaa. Oinas määkäisee karhulle: »Kun sinua sittenkin haluttanee syödä minut, niin mene tuonne rinteen alle ja pane suusi auki ja silmäsi umpeen hyvin visusti sekä odota; minä täältä mäen päältä vierin kurkkuusi!» Karhu taipuu ja menee tekemään, kuten käsketty on, ajatellen: »Kun se tuolta jyryn kanssa tulee kurkkuuni, niin silloin minä sen syön.» Mutta oinaspa panikin suuren kiven vierimään karhua kohti ja se kun poukaisi äijää otsaan, niin samassa olivat myös tallukat taivasta kohti. Kauan aikaa meni, ennen kuin ukko riepu pääsi siitä virkoamaan, eikä mene hevillä enää syömään oinaita, jotka käyvät laitumella vihannalla pellolla, valkealla vainiolla.
Se oli karhun ensimmäinen kokemus Horpon väestä. Hän äityi siitä niin, että nälissään rupesi Jumalaa vastaan kapinoimaan ja ruokaa vaatimaan. Jumala kuitenkin häntä rankaisi ja sanoi: »Sinä olet paljon pahaa tehnyt, ei sinulle anneta ruokaa.» Yhä kovempi nälkä tulee karhulle ja hän uhmaa Jumalan rangaistusta ja päättää itsekseen: »Lähden ja otan hevosen!» Lähtee siitä hevosta ottamaan muistellen sitä Horpon suurta ruunaa, jolla on iso pelotinkello kaulassa.
Ruuna on aholla laitumella, kun karhu siihen ehättää ja vimmoissaan hyppää sen selkään. Mutta ruuna oli väkevä ja lähti mennä kapistamaan aika vauhdilla kotiin Horppoon. Karhu kopristihe hevoseen kiinni ja tapaili puita pitkin tien viertä niihin tarttuaksensa ja pysähdyttääkseen hevosen. Ei saanut kuitenkaan kämmeniinsä muuta kuin tien merkkiristin, joka jäi hänelle kainaloon. Viimeksi roppasi kouransa pihamaan portin kamanaan, että saisi hevosen kaatumaan, mutta ei saanut. Kun Horpon akat näkivät kaukaa tulijan ja ristin sen kainalossa, niin luulivat pappinsa tulevan ja alkoivat huutaa toisillensa: »Pyyhkikää pirttiä, pyyhkikää pirttiä! Pappi tulee, pyhäristi kainalossa!» Ruuna lennätti näin karhua pihan katospohjaan asti, jossa orsi pyyhkäisi hänet maahan. Puolipyörryksissä hän pääsi siitä laukkaamaan metsään, vannoen kostoa ilkeälle Horpon ruunalle.
Niin nyt karhu hioo hammasta Horpon isännälle ja hänen vankalle ruunalleen, ja selvittyään pyörryksistään lähtee heitä hakemaan. Tuleekin siitä kesannolle, jota Horpon isäntä ruunallaan kyntää niin että pöly pilveilee. Karhu heittäytyi leikkisäksi ja sanoi: »Vedetäänpäs sormikoukkua!» Mutta Horpon isäntä vastaa vain: »Tuossa on minulla isä-vanha aidan takana — menehän ensin sen kanssa vetämään.» Karhu menee aidan taakse vanhan isännän pakinoille ja vaatii sitä sormikoukun vetoon.
Vaari siellä parhaillaan halkaisi isonlaista pölkkyä. »Sopiihan tuota koettaa, sormikoukun vetoa», sanoi hän ja raotti kirveellään pölkyn tiukkaa halkeamaa hiukan. »Pistähän aluksi tuonne sormesi», sanoi hän, »ja repäise, vankka mies kun olet, vaikkapa tämä pölkky kahtia.» Karhu pistikin halkeamaan kyntensä niinkuin vaari oli käskenyt, jolloin tämä tempaisikin kirveensä pois ja nipisti kynnet niin tiukalle, etteivät tahtoneet lähteä pois ollenkaan. Liian myöhään muisti nyt karhu sen medenhakumatkan, jolloin kettu oli houkutellut hänen kämmenensä samaan kiipeliin. Kauan aikaa hän sai hyppiä ja teutaroida, ennen kuin käpälä heltisi. Voivotellen hän meni uudelleen pellolle, jossa Horpon isäntä häneltä kysyi: »Mitenkäs kävi? Veditkös sormikoukkua isä-vanhan kanssa?» »Kyllä vedin», vastasi karhu kynsiänsä puhallellen, »kyllä vedin, niin että oikeasta kämmenestä kynteni kadotin.» Ja hän lisäsi pahanenteisesti: »Kuinka nyt pysynen hevosen lautasessa vasenkätisenä!» »Ethän vain minun hevostani syöne?» kysyi Horpon isäntä säikähtäen. »Sinunpa sinun». »Odota, veikkonen, iltaan saakka, että saan tämän kesannon kynnetyksi, niin kerkeävät vähän kyntesikin lakata vihavoimasta». »Jos mä häntä odottanen», mukasi karhu ja meni pöheikköön käpäläänsä nuolemaan.
Tuli siihen hätään sitten jänisjussi ja kysyi karhulta, mikä hänelle oli tullut. Karhu selitti asian. Jänis rupesi häntä lohduttamaan ja sanoi: »Älähän ole milläsikään! Kyllä minä kostan kynnenvihasi tuolle miehelle.» Mutta karhu vain hymähti ja sanoi: »Milläpä sinä kostat?» »Minäkö? Minä kun menen tuon ranteläjän suojaan ja sieltä säikäytän hevosta, niin se särkee auransa ja runtelee miehen.» Ja niin jänis meni, mutta mies älysi: »Nyt siellä on jänis ranteläjän takana», otti rangan kappaleen, hiipi sinne ja löi Jussilta etujalat poikki ja takajalat kenkkulaan. Jänis vähissä hengin pääsi pakoon.
Tuli sitten paarma jäniksen luo ja alkoi toisen tuskaa nähdessään tiedustella, mikä naapurilla oli hätänä. Jussi tuskin saa selitetyksi asian, niin on vaiva kova, mutta paarma lohduttaa: »Älähän ole milläsikään, kyllä minä sen kostan tuolle miehelle. Minä kun menen hevosen sieraimiin ja puraisen, niin se rapeaa hyppimään ja särkee sekä auran että miehen». Ja niin paarma lentääkin samalla hevosen pärstöön ja siellä puree sekä siivillään rapikoitsee. Hevonen rupeaa hyppimään ja teutaroimaan, mutta Horpon isäntä perkkasikin paarman pois sieltä sieraimesta, pisti ruman piikin sille peräpuoliin ja päästi sen uudelleen lentämään. Nolona nyt paarma lensi itkien mennessään: »No nyt minulle vasta hyvä tuli, kun pistettiin piikki peräpuoliin!» Tuumitaan siinä sitten kolmeen mieheen, mitä tässä on tehtävä, kunnes tulee ilta ja karhu sanoo: »Nyt minä menen ja syön sen hevosen!»
Tällä välin oli Horpon emäntä tullut kesannolle keittämään ukolleen illalliskeittoa ja hevonen oli riisuttu ja päästetty aholle syömään. Siellä nyt vankka ruuna asteli ja ruohoa syödä rouskutteli, heitellen harjaansa ja huiskautellen häntäänsä. Karhu kun tulee lähelle, niin ruuna alkaa samassa potkia ja takapuolta heittää, niin ettei siihen ole ollenkaan menemistä. Karhu menee puun suojaan ja alkaa sieltä hosua terveellä, vasemmalla käpälällään, rapaten sen kiinni ruunan lautaseen. Mutta tästäkös ruuna vauhtia sai ja lähti menemään semmoisella voimalla, että karhun vasemmastakin käpälästä kynnet tuhoutuivat ja jäivät lautaseen kiinni. Siihen täytyi kontion jäädä takajalkojensa varaan aivan surkeaan tilaan.
Kun Horpon isäntä taas saapui aamulla kynnökselleen, olivat siellä ruunan lautasessa karhun kynnet, mutta karhu itse kävellä roikotteli kahdella jalalla, kun ei hennonnut laskea kipeitä etujalkojaan maahan. Isäntä kysyy: »Miksi kävelet kahdella jalalla?» Karhu vastasi: »Tuo sinun ylpeä ruunasi vei minulta toisen käpälän ja tuo vahva isäsi toisen». Arvelee siihen silloin isäntä: »Kun sinä olet nyt noin vaivainen eikä ole muuta kuin kaksi käpälää, niin mitä sinä nyt tuumaat?» Pahoillaan siihen karhu vain vastaa: »Mitäpä minä osaan tuumata! Täytynee kuolla nälkään, kun näyttää Jumala todellakin minulta ruoan kieltäneen.» Rupeaa jo Horpon isäntä vähän pilkkaamaan metsän ukkoa ja sanoo: »Olisi tuolla jo ennen tapettu, mädäntynyt, vanha hevosen raato, mitähän jos menisit syömään sitä!» Synkkänä vastaa karhu: »Ei tässä sentään vielä raatoja ruveta syömään, ennen vaikka tähän tyydyn.»