XVII.
AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.
Kontti konnalla selässä,
Jonka saapi konnuudella,
Sen kokoopi konttihinsa.
Mustat tuumat mielessä kettu mennä kälpäili takaisin suden pesälle. Siellä ei sattunutkaan emäntä kotoisalle, jonka vuoksi kettu kysyi pojilta: »Missä emonne on?» Pojat kysyivät epäluuloisesti takaisin: »Mitä sinä hänellä tekisit?» Kettu sanoi siihen vain: »Eipä tiedä», ja meni tiehensä, palataksensa kuitenkin pian takaisin. Silloin hän uudelleen kysyi suden akkaa ja lausahti poikain vastakysymykseen heitä kiusatakseen kaksimielisesti, että eipä tiedä, mitä tuolle tekisi. Kun kettu oli jälleen poistunut, tuli suden akka takaisin, jolloin pojat kertoivat hänelle, minkälainen vieras pesällä oli käynyt ja mitä se oli sanonut. Hirmustuneena suden akka päätteli, että tulehan vielä kolmas kerta, niin nähdään, mitä tehdään. Hän asettui pesän läheisyyteen piiloon odottamaan ketun tuloa.
Jo tulla litvitteleekin tuolla kettu, mutta varovaisesti ja tarkkaan ympärilleen tähyillen. Arvattavasti se pelkää, että suden akka on tullut kotiin ja että pojat ovat sille kertoneet, mitä hän oli sanonut. Tulee kuitenkin, luikailee, lähemmäksi, kunnes suden akka jo kyllästyy odottamaan ja ryntää häntä kita auki tavoittamaan. Samalla kettu puhaltautuu pakoon minkä käpälistä lähtee, ja niin lähdetään toisiaan ajamaan.
Juostessaan kettu koko ajan miettii, millä tavalla saisi suden akalle parhaiten oikein kipeän kepposen tehdyksi, ja muistaakin siinä erään asian. Hän juoksee minkä jaksaa erään puun luo, joka jo juuressaan tekee hyvin ahtaan haaran, kasvaen kahden korkean kiven välissä. Siitä ahtaasta haarasta hän nyt pujahti lävitse ja suden akka törmäsi arvelematta perään. Mutta nytpä kävikin niin, ettei suden akka siitä mahtunutkaan, vaan kiilautui siihen lujasti kiinni. Nopeasti kuin vilaus kiersi kettu uudelleen takaisin ja piteli suden akkaa siinä aika pahoin, tämän kykenemättä ollenkaan vastustamaan. Nutuutettuaan häntä täten hyväisesti lähti kettu kiireesti pakoon. Hän tunsi nyt itsekin, että paras oli koettaa saada hänen ja suden akan väliin niin paljon maata ja vettä kuin suinkin, ja siksi hän meni niin nopeasti kuin ikänä mahdollista. Kauan juostuaan hän vihdoin tuli järven rannalle, jossa oli suuri palanut kanto. Siinä hän nokesi itsensä aivan mustaksi, jättäen vain valkean rintansa nokeamatta, ja meni sitten rannassa olevaan veneeseen istumaan, ottaen melan käteensä ja siinä muka meloskellen. Tuskin hän oli sen saanut tehdyksi, kun jo suden akka saapuu jälkiä myöten huohottaen, tulee rannalle, näkee olion veneen perässä ja kysyy: »Oletko, musta muuriainen, nähnyt kettu veijaria tästä kulkevaksi?» Ei voinut nyt kettu kieltää vanhaa luontoansa, vaan sanoi: »Näinhän toki! Juuri-ikään kyyditsin järven yli. Sanoi menevänsä Inkerinmaalle.» — »No tiesikö tuo lurjus mitä uusia?» kysyi suden akka varovaisesti. »Eipä se sen tärkeämpiä — suden akkaa kehui nutuuttaneensa,» vastaa taas kettu liuvari. Silloin suden akka lähti takaisin pesälleen ja mennessään itkeä kohotti: »Voi, voi! Nythän sillä nauraa jo koko maailma!»
* * * * *
Mutta koko Metsola oli tästä ja muista kepposista niin suutuksissaan, että kettu päätti lähteä muille maille antaakseen asiain vähän väljähtyä ja kansan saada muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä hän siis viskasi luusäkin selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia maita, niitä, joissa lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulkee, kulkee, niin jo ajaa häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita säkillä kantaa kentturoipi ja hyvin vaikeasti nilkuttaa sekä sanoo lappalaiselle: »Myö porosi!» Lappalainen pysäyttää, katselee häntä, kun hän raskaasti säkkiä selässään hallitsee, ja kysyy: »Mitä sinulla on tuossa säkissä?»
»Siinä on hopeita»..— »No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?» — »Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi.» — »Oli menneeksi!» arvelee siihen lappalainen, ottaa säkin ja antaa ketulle poron sekä menee menojaan. Kettu kohta ajaa poron suohon, tappaa sen sinne, syö, ei jätä muuta kuin sarvet ja korvat, jotka suohon pystyttää kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan, kun jo tulla touhottaa lappalainen takaisin ja sanoo: »Eiväthän ne olleetkaan säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!» Kettu ei tästä kuitenkaan pahoin hätäydy, sanoopahan vain: »Ei ollut, mies parka, hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain, jo suohon hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan pois.» Menevät siitä suolle katsomaan ja kettu sanoo miehelle, että nostakoon hän sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarraa sarvista kiinni, jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen. »Niinkuin näet», sanoi kettu, »sinne märkäni porosi». Lappalainen menetti poronsa, mutta kettu liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen retkeilyään vierailla mailla ja piillen piilojansa.
Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa sudelle onnettomuutta tuottanut. »Kuinka niin, setä?» kysyttiin siinä silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen hämärästä muinaisuudesta.
»'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on määräsi?' kysyi hän ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi: 'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' — 'Löysitkös jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.
»'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä — kettu lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkun ajan viivyttyänsä palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani', vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvoni antoi hämähäkki?'» — 'No sen, että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta.'
»Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko ainaisena työnä.»
Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta ketulta julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt näytti hävinneen Metsolan mailta.
Semmoinen se!