XLV.
KAIKILLA KASKESSA TYÖTÄ, EI YHDELLÄ KYNTÄJÄLLÄ.
Minä kylvän, kyyhättelen,
Luojan sormien lomitse,
Käden kautta Kaikkivallan.
Suuri savu, joka säikähdytti linnut tiehensä keskeyttäen heidän käräjänsä, kohosi karhun, suden ja ketun kaskesta. Maattuaan sikeästi pitkän talven ja nähtyään unta makeista marjoista ja hauskoista rauhan saloista, tunsi karhu eräänä päivänä hengessään, että kevät oli tullut. Se aukaisi silmänsä, kohosi korjuultaan, tirkisteli kohden ihanaa aurinkoa sekä tunsi hiukaisevaa nälkää valtaisessa vatsassaan. Kiireesti läksi se kulkemaan hakien hangen alta säästyneitä maukkaita puolukoita, kaivaen maasta meheviä juuria, penkoen muurahaispesistä suuria, valkoisia toukkia ja munia, ja siten terveellisellä ja voimakkaalla ravinnolla tyydyttäen nälkänsä. Mutta tuskin oli saanut sen tehdyksi, kun jo muistikin suuren ja tärkeän asiansa: hänellähän oli kaadettuna valtainen kaski ja nyt oli se siis poltettava, muokattava ja kylvettävä.
Enempää ei tarvittu. Kuin hallava heinäruko läksi kontio mennä vyörymään kohti suden asuntoa herättääkseen osamiehensä työn touhuun. Kontio tunsi vanhoista sukutarinoista, että hänellä oli täällä Suomenniemellä jonkunmoinen tienraivaajan tehtävä. Hänhän täällä kulki ja siivosi metsät, kaateli kumoon vanhat pökkelöt, että metsä pääsi paremmin kasvamaan, hajoitteli muurahaispesät, että siihen oikein puolukat ja mustikat juurtuisivat, nosteli huvikseen vanhoja juurikoita maasta, että linnut saisivat pehmeitä peherryssijoja, ja teki kaikenlaista sellaista isäntämiehen työtä. Ja nyt hän tahtoi viljellä huhdan, osoittaakseen, että siihen työhön, maanviljelykseen, oli täällä kaikki voimat uhrattava. Innostuneena keksintöönsä kiirehti siis karhu suden pesälle.
Ei hän siellä kauan viipynyt. Hukka istui talonsa portailla ja paljasteli keltaisia hampaitaan auringolle irvistellen mielihyvästä, kun se hänen takkuista turkkiaan niin suloisesti lämmitti. Hän oikein säikähti ja hyppäsi kohona ilmaan, kun karhu hänen takaansa yhtäkkiä kovalla äänellä rönkäisi: »Kaskenpolttoon, kuoma, kaskenpolttoon!» Eikä hän ehtinyt vielä säikähdyksestään sanottavasti selvitä, ennen kuin näki jo karhun sitä samaa vauhtiaan mennä lylleröivän tiehensä. Ketun talollehan karhu kiirehti ja kiljaisi sinne tultuaan ketulle sivu mennessään: »Kaskenpolttoon, kasakkamies, kaskenpolttoon!» — »Siunatkoon!» räsähti kettu, »kyllä tullaan, jahka huttu syödään!» Mutta karhu oli samalla mennyt sen tien perään.
Kettu haukotteli talonsa portailla auringossa istuessaan ja turkkiansa puhdistaessaan, josta talven karva rupesi irtautumaan. »Enpä minä nyt viitsisi sinun kaskeasi ruveta polttamaan! On niin likaista työtäkin mokoma tuherrus,» ajatteli hän siinä, mutta arveli sitten kuitenkin: »Ehkä menen sentään, sillä eihän tiedä, mitä hauskaa siellä eteen sattuu,» ja hän läksi mennä litvittelemään karhun jälkeen.
Mutta eipä kettu liuvari pitänyt kulkiessaan kiirettä, meneskeli vain omia aikojaan ja oli hyvin iloissaan kevään kauneudesta. Lintujen käräjäpaikkaa lähestyessään hän arveli, että eipä taitaisi pikku paisti pahaa tehdä, koska sitä on siksi paljon tuohon koolle saatu, koetti hiipiä varovasti, mutta varikset, varovat linnut, hänet ajoissa huomasivat, josta kettu vannoi kostoa variksille. Ja viimein, vaikka kuinka olisi viivytellyt, hänkin joutui perille, näki sakean savun nousevan mäen rinteestä, näki, kuinka karhu ja susi ahkerasti nokisia puita vyöryttelivät ja kaskea taidolla tasaisesti polttivat. Ei hirvinnyt kettu lähteä siihen joukkoon, vaan makasi ensin pensaassa hyvän aikaa piilossa, kunnes hyppäsi kannon nenään istumaan ja katseli viisaasti ja vilpittömästi työn menoa. Silloin huomasi hänet karhu ja äyhkäisi vihaisesti: »Tule polttamaan kaskea! Mitä siellä laiskana istuskelet!» — »Minäkö, laiskanako?» kysyi kettu muka ihmetellen, »johan minä olen alusta saakka täällä vartioinut, ettei kulo pääse metsään: polttaisi vielä teidätkin. Raatakaahan te, kuomat, vain ahkerasti, minä kyllä täällä ranteessa vartioitsen, ettei pääse vahinkovalkea irti.» — »Vartioitset, mitä vartioitset, mokoma veijari», murisi susi vihoissaan, jo ennestäänkin viiruinen naamansa aivan noessa kuin kaskenpolttajalla konsanaankin, mutta karhu kuitenkin tyytyi arvellen: »No varjelehan nyt, kun hyvästi varjelet, ja mitäpä hyötyä sinun, räpäleen, töistäsi täällä savussa ja kuumuudessa olisikaan, sillä ethän sinä jaksaisi näitä suuria puita liikutella.» Kettu totteli mielellään karhun sanaa, pistäytyi pensaan juureen ja veti unta päähänsä hyvät tovit.
Saivat siinä sitten karhu ja susi kasken vihdoin rovituksi ja rupeavat kyntää rytyyttämään. Kontio on kova kyntömies, vetää auraa niin että suuret juuret katkeilevat ja pehmeäksi sekä muheaksi muokkaa pellon, hiki päässä raataa suden kanssa. Saadaan jo pelto muokatuksi ja ruvetaan aitaa panemaan, jolloin muistetaan kettukin ja huudetaan hänetkin työhön. Mutta kettu sieltä vain vastaa, että pankaahan, kuomat, te se aita, hän täältä syrjästä katsoo, ettette loukkaa itseänne. Susi taas murisee mokomalle laiskurille, mutta karhu tyytyy työinnossaan, kovin kourin tarttuu suuriin honkiin ja nostelee ne keveästi aidan selkään —ihan mahdottoman jykevän aidan laatiikin kaskelleen, ettei ole metsän juoksijoilla, vaikka kaikki hirvetkin siihen yrittäisivät, tulemista hänen kaskelleen. Niin saadaan kunnollinen aita valmiiksi ja ruvetaan kylvämään. Entisen aikeen mukaan oli susi käynyt Horpon isännältä pyytämässä siemeniä ja isäntä oli antanut sillä puheella, ettei saa enää tehdä pahaa hänen elukoilleen, ei kesällä eikä talvella.
Silloinpa karhukin jo hiukan väsyneenä karjaisee ketulle: »Tule kylvämään nyt!» — »Voi hyvät kuomat», vastaa kettu, »enhän minä miten täältä kylvämään joudu, minunhan täytyy tehdä täällä linnun rajaa, etteivät linnut tule syömään meidän ainoita siemeniämme. Mitenkäs sitten, jos nuo kaikki linnut tuolta äskeiseltä paikalta pölähtävät tänne meidän ohriamme nokkimaan; ei taida monta piikkiä silloin huhtaamme kohota!» — »Ka no», mukautui nyt karhu asian ymmärtäen, mutta susi murjotti vihaisena, että vähät hän tuollaisesta kasakasta, joka vain laiskana makailee. Niin kylvettiin kaskeen satoisa ohra ja toivotettiin Ukon, ylijumalan, siunausta touon kasvulle.
Kun oli näin päästy tärkeistä töistä, tuntuikin ihanalta lähteä pitkin saloja kuljeskelemaan ja katselemaan, mitä hauskaa tuolta eteen kopeutuisi. Lähtevät kolmin menemään jutellen hyvillä mielin ja ketun iloisena juoksennellessa ympärillä, kun tulevatkin äkkiä ilmolaisten tervahaudalle, joka siinä omia aikojansa kyti sievästi. Kettu heti ehdotti, että koetetaanpa, kuka jaksaa hypätä sen yli. Susi ja karhu olivat paikalla valmiit. Sanaa sanomatta susi otti vauhtia ja aivan roikaisemalla hyppäsi yli, kettu meni perässä ja hypätä kiepsautti sievästi yli hänkin, ja molemmat sitten kääntyivät katsomaan, kuinka sieltä karhu tulla tömähtäisi. Karhukin innostuneena koetti parastaan, otti touhottaen vauhtia ja hypätä töpsähytti minkä jaksoi, mutta eihän se, äijäpaha, jaksanutkaan, vaan pudota jymähti suoraan hehkuvaan haudan silmään. No sun vietävä! Kettu aivan kuukertui nauruunsa, kun kontio hirmustuneena, tulen ja savun seassa, tulla pölähti haudasta tantereelle ja alkoi tuskasta möristen nuolla käpäliään, mutta pianpa nauru jäähtyi hänen ikeniinsä, kun kontio samalla kaapaisikin hänen jälkeensä vannoen: »Minä sinut syötävän…!» Huutaen ja peläten kettu karkasi pakoon karhun painaessa hirmuisesti möräten hänen perässään, niin että kangas jymisi ja sammalet käpälien alta sinkoilivat. Kuka tietää, kuinka ketun olisikaan käynyt, ellei hän olisi jaksanut juosta niin kauan, että karhua rupesi laiskottamaan. Päivä paahtoikin tavattoman kuumasti ja ukko parka oli muutenkin kaskenpoltostaan väsynyt, niin että kun hän oli laukata nulkkaissut jonkun matkaa, hän rupesi arvelemaan, että pahalainen laukatkoon kettu repaleen hännässä tällaisella helteellä. Niinpä hän kohta tultuaan varjoiseen kuusikkoon, jossa kirkas lähde kiven kolosta pulppuili, heittäytyi viileälle sammalelle, venyttelihen siinä mielissään, hautoi käpäliään kylmässä vedessä ja antoi ketun mennä menojaan, arvellen että kylläpähän vielä tavataan.
Mutta kettu oli todenperään säikähtänyt ja mennä viiletti vielä senkin jälkeen hyvän aikaa pakoon minkä käpälistä pääsi. Kenties olisi hän jatkanut matkaansa kauaksikin, ellei eräs aivan ihmeellinen kulkue olisi tullut häntä vastaan ja herättänyt hänen huomiotansa.