XLVI.
MONTA JUOJALLE TULEVI.
Ohrasta oluen synty,
Humalasta julkijuoman.
Omituisesti vaikutti tämä kevät myös Immilän isoon ja suvustaan ylpeään kukkoon, häneen, jonka esi-isä oli ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä. Ei hän enää tänä keväänä niin riemullisesti kaulaansa kurkottanut eikä laulaa hujautellut kuin ennen, seisoi vain hartaasti aatoksissaan yhdellä jalalla ja mietiskeli vakaasti ja ummessa silmin syntyjä syviä, asioita ainoisia. Ei hän maailmalle huutanut mietteitään, ei julistanut kenellekään syvää vakaumustaan, että maailman loppu oli pian käsissä, yksin vain kantoi aatostensa taakkaa, odottaen, milloin sen, minkä tuleman piti, oli tapahtuminen.
Huolestuneena seurasi hänen menoansa syrjästä hänen uuttera ja uskollinen, topakka ja toimelias puolisonsa ajatellen: »Mikähän sitä tuota meidän isäntää oikein vaivaa?» Koetti hän kyselläkin, mutta ei kukko mitään sanonut, kurahtihan vain salaperäisesti. Ja kun hän alkoi vähitellen lyödä laimin kaikkia isännän tehtäviäänkin, kohosi kanan huoli ja harmi korkeimmilleen ja hän ajatteli päättäväisesti: »Ei, lääkettä sille täytyy ruveta puuhaamaan, jotakin, joka jälleen palauttaisi hänen iloisen ja hilpeän mielenlaatunsa.» Ja tapansa mukaan ryhtyi kana puuhakkaasti toimeen.
Hän kiiruhti varastoilleen, jossa hänellä oli kätkettynä löytämänsä ohranjyvä, ja rupesi panemaan olutta siitä. Väkevän ja hyvän tekikin kana oluen, ruskeankuohuvan ja voimakkaan, jonka käytti ja mausti humaloilla hyväksi. Sitten hän kutsui miehensä ryypylle, sanoi: »Juo, äijä rukka, ota kulaus murheeseesi, että pääsisit entiselle laulutuulelle.» Ja Immilän iso ja ylpeä kukko totteli, sanoen: »Mielelläni otan, eukko kulta, eihän ryyppy näin isolle miehelle koskaan pahaa tee!» Mitäpä siinä — äijä istui pöydän ääreen ja akka juoksutti hänelle haarikalla olutta eteen.
Mutta varomattomasti oli eukko tässä suuren huolensa kehoittamana menetellyt, sillä iso kukko ei muistanutkaan pitää kohtuutta, vaan joi ylettömästi, niin että päihtyi aivan kokonaan. Ja silloinpa löytyi äijästä entinen laulunääni hakemattakin. Kas, kuinka hän ylpeänä Immilän tanhualla pasteeraili, kiljahteli ja kiekui makeasti ja reilusi aivan humalassa rentona kuin maailman mahtavin herra. Ihmeissään ja peloissaan tätä jo kana katseli ja kotkotti varoittavasti, mutta ei kukko siitä huolinut, vaan joi juomistaan, minkä haarikassa vain nestettä riitti. »No johan tuo on huilu mies!» päivitteli kana tuskissaan ja kävi tempaamassa haarikan pois kukolta, joka siinä jo tanssahteli ja hypähteli yhdellä jalalla ja korkealla äänellä vaati kaikkia Ilmolan kukkoja kanssansa otteluun. Mutta liian myöhään ryhtyi eukko rajoittamaan miehensä juomavauhtia. Ukko oli aivan humalassa, reuhasi ja reilusi kuin viimeistä päivää, ja retkahti sitten nukkumaan sikeästi kuin pölkky. Eivätkä hänen onnettomuutensa siihen suinkaan loppuneet.
Ylettömästä juomisesta meni hänellä vatsa aivan pilalle, niin että hän siinä nukkuessaan yhtäkkiä sotki kokonaan hienot housunsa. »No kyllä sinä olet koko äijän kahmu!» torui kana tuskissaan. »Kiireesti kaivolle, että saan siellä viruttaa, housusi!» Ja kana tarrasi ukkoaan niskapielistä kiinni ja viedä retuutti hänet kaivolle, jossa vinttasi vettä ja rupesi toruen ja touhuten housuja pesemään.
Synkkänä seisoi siinä vierellä Immilän iso ja ylpeä kukko ja kovin vihloi kipeästi hänen tuntoansa. Hän tuijotti tylsästi eteensä, kuunteli hajamielisesti akkansa torumista ja omituiset, merkilliset aatteet juokalehtivat hänen aivoissaan. Sattuipa silloin keväinen, vilkas tuuli lennättämään lehteä edellään, kiidätti sitä lystikkäästi helmoissaan, heitti sen tuonne ja otti taas, toi tänne ja lähti uudelleen viemään, kunnes sattuikin lehti kaivon aukon kohdalle. Sinnepä se ehti pujahtaakin ennen kuin tuuli ehti sitä uudelleen korjata, ja niin se leijaili kanan nokan editse alas kaivon pimeään syvyyteen. Kana keskeytti pesemisen, hölmistyi ja koetti katsoa, mikä se oli, mutta ei ehtinyt saada siitä enää selkoa ja jäi pesukarttu kourassa asiaa miettimään.
»Mikähän se oli, kun putosi sellainen kimpurainen kampurainen kaivoon?
Oli kuin olisi lehti puusta leimahtanut?»
»Jaa, kampurainenko kaivoon?» heräsi kukko synkistä mietteistään kysymään. »Tuonne kaivoonko se todellakin putosi? Mitähän sekin ennustanee?»
»Ennustanee?» koetti kana halveksia häntä, »mitä se nyt ennustaisi, jos jotakin kaivoon putoaa! Hyh!»
Mutta sydämessään tunsi hän outoa pelkoa ja arkuutta, sillä hän oli kovin taikauskoinen, kana parka. Ja kun hän katsoi ukkoaan, jolla oli synkkääkin synkempi ilme muodollansa, säikähti hän kerrassaan ja kirkaisi:
»Taivas hyvästi siunatkoon — mitä sinä helttaniekka siinä moljotat?»
Ei kukko vastannut pitkään aikaan, vaan katsoi vakaasti yhteen paikkaan, kauan ja värähtämättä. Sitten hän sanoi kolkolla äänellä:
»Tästä tulee maailmanloppu. Sitä se kampuraisen putoaminen ennustaa.
Nousiko vesi kaivossa suurelle torvelle?»
Nyt meni kanalta viimeinenkin järkivähä sekaisin. Hänestä tuntui, että vesi oli todellakin noussut kaivossa suurelle torvelle kampuraisen pudottua ja hän jo vastasi varmasti:
»Nousi — tuleeko se maailmanloppu nyt aivan pian?»
»Tulee — saattaa tulla tuossa paikassa, niin että ala nyt kiireesti, akka kulta, panna nursuja läjään, että päästään tästä pakopirtille. Siellä kukaties pelastumme.»
Kesken synkkääkin synkempää kohmelo- ja maailmanloppumielialaansa halutti kukolla nyt nauraa nähdessään akkansa mennä leuhottavan kaivolta pihaan hakemaan matkaan vähiä varojaan. »Jopa sille kerrankin tuli kiire, mokomalle hönttyyttäjälle», ajatteli hän halveksien, mutta katui sitten vanhaa sisuaan, kiekaisi surumielisesti ja rupesi ajattelemaan monia ja pahoja tekosiansa, sillä väkevä kuoleman pelko ahdisti häntä. Ja kun akka vihdoin palasi kaivolle takaisin, lähtivät he kiireesti ja hartiat kumarassa painamaan saloa kohden, ukko edellä ja akka koettaen parhaansa mukaan tulla perässä.
Niin he menivät ja kauan ei heidän tarvinnut kulkea, ennenkuin he huomasivat, että metsän elävätkin olivat oudossa liikkeessä. Tuossa tulla siristi pyy hätäisesti lentäen pimeästä kuusikostaan ja kysyi heidät nähtyään pahaa aavistavalla äänellä, mihin naapurit nyt olivat menossa. Kiekaisten vastasi silloin kukko: »Maailmanloppua pakoon. Kimpurainen, kampurainen putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle torvelle. Maailmanloppu on tulossa. Käy kanssamme pakenemaan, sillä olemme suojapaikkaa etsimässä.» — »Hyvä isä meitä kaikkia varjelkoon!» siunasi pyy säikähtyneenä, »lähdenhän minä mukaan, kun tässä sellainen hävitys on tulossa», ja niin he jatkoivat kaikin kolmen matkaansa.
Kauan he eivät olleet kulkeneet, ennen kuin heidän seuraansa olivat vähitellen liittyneet metsäkana, teeri, metsopariskunta ja jänis. Kun jänis oli muljottavin silmin ällistyneenä kysynyt, minne nyt naapurit sellaisella vauhdilla mennä touhottavat, oli kukko koko joukon puolesta vastannut: »Minnekö menemme? Maailmanloppuapa pakoon tietenkin. Näetsen, — Jumala putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle torvelle — mikäs siitä on muu tulossa kuin maailmanloppu?» — »Niin aina», mukautui jänis, »täytyyhän siitä jo toki maailman loppua, kun itse Jumala kaivoon putoaa!» Kukko oli yhtäkkiä mielessään päätellyt, ettei se lehden näköinen kimpurainen kampurainen voinut olla mikään muu kuin Jumala ja oli ottanut heti tämän ajatuksensa täytenä totena sekä julistanut sen hämmästyneelle jänikselle. Huolissaan korviansa viipoitellen mennä kyykki nyt jänis joukon jatkona, mutta kukko oli jo vähitellen päässyt kohmelostaan, ruvennut pitämään tätä metsäretkeilyä peräti hauskana ja mennä vouhotti pitkin askelin kulkueen etunenässä, akan kokiessa tulla perässä.
Mutta hetken kuluttuapa heille kaikille tuli tiukka pysähdys, kun pensaan takaa ilmestyikin eteen itse Mikko Repolainen. Pöllähtävät siinä kovin maailmanlopun pelkääjät, sillä he tuntevat Mikon vanhastaan, ja niin seisotaan ja katsotaan, mitä tästä rupeaa syntymään. Mutta Mikko, mielevä mies, huomaa kohta jotakin erikoista olevan tekeillä ja kysyy maireasti ja sulavasti: »Minne olette menossa, hyvät naapurit ja kylänmiehet!» Vastaa silloin kukko reilusti: »Maailmanloppua pakoon. Kun lehti puusta leimahti, kimpurainen kampurainen alas keikkui ja Jumala pudota jysähti kaivoon, niin silloin ei voi muu olla edessä kuin maailmanloppu. Sitä pakoon me kanan kanssa kiiruhdimme ja nämä hyvät naapurit ovat seuraamme yhtyneet. Tule sinäkin!»
Silloin kettu ajatteli mielessään: »Tästä tulee hauskaa!» Ääneensä sanoi hän, ollen muka peräti peloissaan: »Ka lähden, rakkaat veljet, mielelläni lähden matkaanne, mutta minne sitten oikeastaan menette?» Se oli kukolle ja kanalle hämmästyttävä kysymys, sillä sitä he eivät olleet vielä itsekään miettineet. Noloina he katselivat toisiaan arvellen, ettei ole vielä päätetty, minne mennään — onpahan vain yleensä pakomatkaa tässä alotettu, mutta kettupa samalla aina viisaana miehenä päästi heidät pulasta. »Minäpä tiedän», sanoi hän, »minne mennään — tuolla Katilan ämmän autiopirtissä on hyvä majailla ja suojaa pitää, kun maailmanloppu rupeaa tulla rytistämään, mennään sinne!» — »No mennään!» ihastuivat siitä kaikki ja niin lähdettiin, mutta nyt asettuikin kettu kulkuetta johtamaan.
Kuljetaan, kuljetaan, niin jo tuleekin susi vastaan ja yksivakaisesti muljauttaa silmiään sekä kysäisee jurosti ketulta, minkä ihmeen kulkueen tämä on peräänsä saanut. Mutta hyvä olikin nyt mies vastaamassa, kun oli itse kettu. »Terve, kuoma!» sanoi hän reilusti, »maailmanloppua tässä pakoon mennään ja parasta on sinullekin että lyöttäydyt joukkoon, sillä muuten ei sinusta jää jäljelle muuta kuin palaneiden karvain katku.» — »Älä nyt!» säikähti susi paikalla, »mistä sinä tiedät, että maailmanloppu tulee?» — »Tiedät», matki kettu halveksivasti, »johan sen nyt tietää koko maailma! Kun nyt nää kukko ja kana olivat kaivolla — niin, se minulta jäikin kysymättä, että mitä te siellä kaivolla oikeastaan teitte?» Kukko oli hiukan vaivautuneen näköinen ja koetti nykkiä kanaa kyljestä ja suhdittaa, mutta kana vastasi rehellisesti: »Mitäkö? Tämän äijän kahmun likautuneita housujahan minä siellä virutin.» Kaikki tirskuivat, mutta kettu sanoi vain: »Ahaa», ja jatkoi sitten sudelle: »Niin, kun nyt tää kana viruttaa siellä kaivolla ukkonsa likautuneita housuja — niin, sehän minulta jäikin kysymättä, kuinka ne olivat päässeet sotkeutumaan?» Taas nyki kukko ja suhditti akkaansa, mutta tämä vastasi avomielisesti: »Niin no, itsehän se ne sotki, kun joi olutta liiaksi ja humalassa pörräsi ja reilusi.» Taas nauroivat kaikki ja kukko ärähti akallensa, että täytistäkö sinä kaikkia menet tuolle kettu halvatulle kertomaan. Tämä ei taaskaan muuta kuin kuivasti naurahti ja jatkoi: »Niin, kun tämä kana siellä kaivolla virutti niitä ukkonsa itse sotkemia ainoita housuja, niin yhtäkkiä kuuluu humaus ja jumaus! Nämä katsomaan! Ja siinä samassa näyttää kuin lehti puusta leimahtaisi, kimpurainen kampurainen lähtisi liitämään, eikä aikaakaan, niin jo pudota jymähti itse Jumala kaivoon, jotta ei muuta kuin vesi nousi suurelle torvelle. Äkkiä silloin kukolle selvisi, että se maailmanloppu, jota hän ja hänen sukunsa oli ijän kaiken odottanut, oli nyt tulossa.» Ja sitten kettu huusi suurella äänellä: »Ja se tulee, tulee kuin tuuliaispää, niin että kiireesti pakoon kaikki, jolla on vähänkään jalan nimellistä allansa!»
Kuullessaan ketun kertomuksen ajatteli kukko itsekseen, että oli hän itseään luullut eteväksi valehtelijaksi, joka kyllä osaa pistää terettä asian rakoon silloin kun tarvitaan, mutta että näkyy tuo kettu veijari olevan vielä jonkun verran häntä parempi. Ääneensä hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lupsauttelihan vain nahkapeitettä silmilleen hyvin totisen näköisenä. Mutta susi oli ketun kertomuksesta kerrassa kauhistunut. Hän koetti saada ääntä kurkustaan, mutta ei aluksi onnistunut, ähkyihän vain hiljalleen. Lopuksi hän sai kurkkunsa selvitetyksi ja sanoi vavisten: »Kettu kuoma, rakas veljeni, ota minutkin mukaasi sinne autiopirtille ja suojele minuakin neuvoillasi, jos sinne asti tuhon laita riipaisisi!» — »Kyllä kyllä, tietysti», vastasi repo, »jouduhan vain matkaan!» Ja niin lähdettiin taas menemään, ensin kettu, sitten hukka ja sitten ne muut.
Eipä oltukaan kauan kuljettu, kun varjoisassa kuusikossa kavahtikin heidän eteensä karhu. Kova pelko valtasi silloin kaikki, semminkin ketun, joka vasta äsken oli päässyt kontion kourista livistämään. Hän ajatteli jo pujahtaa tiehensä, kun karhu samalla, nähtävästi jo unohdettuaan äskeisen tapaturmansa, rauhallisella äänellä murahti, että minnekäs nyt naapurit sellaisella touhulla menevät. Ja siitäkös vasta kettu sai aiheen uuteen liian lasketteluun, jossa hän maalasi maailmanlopun niin hirvittäväksi, että karhu paikalla nousi makuultaan sammalelta ja kysyi kauhistuneella äänellä, että »häh!» Ja kun kettu sitten antoi tarpeellisia lisäselvityksiä, rupesivat karhulla takavillat tutisemaan ja hän sanoi hätäillen, että painetaan nyt, pyhät veljet, kiireesti pakoon.
Kuljetaan siitä sitten touhuten Katilan autiotuvalle päin, ensimmäisenä kettu, sitten karhu ja susi, ja lopuksi muu väki, kunnes tullaankin marjaiselle kankaalle. Silloin kettu huomaakin uuden asian, istahtaa hännälleen ja julistaa: »Kuulkaapas, ristikansa, mitäs me sitten siellä tuvassa syömme, kun maailmanloppua odotetaan?» Ällistytään siinä ja ajatellaan, että mitä syödään, mutta ei huomata evääksi sopivaa. Silloin kettu taas viisaasti lausahtaa: »Marjoja syödään, makuisia marjoja! Tässähän on kangas punaisenaan viimevuotisia vesipuolukoita — poimitaan niitä!» Sehän oli mieluista puhetta kaikille. Hetkessä ovat keväisestä koivusta rovetuohet kiskotut, ropeet valmiit eikä muuta kuin aletaan kyökkäistä marjanpoiminnassa. Pian ovatkin ropeet täynnä itsekullakin ja niin vihdoinkin päästään matkan päähän, Katilan autiotuvalle. Sinne leiriydytään ja ruvetaan pitkästä matkasta väsyneinä levähtämään.
»No, nyt se saisi maailmanloppukin jo tulla», arveli siinä vihdoin susi, joka oli päässyt rauhoittumaan ja ruvennut epäilemään koko asiaa ketun tavallisiksi kujeiksi. »Saisipa hyvinkin», vastasi siihen kettu yksikantaan ja vilkaisi pahanenteisesti kukkoon, joka kuitenkin oli akkoineen kaiken varalta korjautunut orrelle. Sinne olivat muutkin linnut siirtyneet turvaan ja haastelivat keskenään tyynesti, että täältäpä tuota pääsee valmiiksi siivilleen, jos niin että tupa rupeaa pahoin järkähtelemään, kun se oikea rytinä alkaa. Oltiin siinä sitten vaiti ja syödä nahisteltiin marjoja, kunnes tuli ilta ja ruvettiin nukkumaan. Silloin olivat muut jo syöneet marjansa kaikki, mutta karhu oli säästänyt omistaan puolet. Hän pisti ropeensa tuvan kiukaalle, muljautti vihaisesti muihin ja julisti murahtaen: »Joka nuo tuosta käy syömässä, sen minä tapan!» — »Kukapa ne nyt söisi!» ihmetteli kettu vilpittömästi, »eno panee vain rauhassa maata, sillä ellei maailmanloppu yöllä tule, niin varmasti ne siitä aamulla löydät.» Alkoi sitten raskas makuu ja kuorsauksen jyrinä, niin että koko tupa tärähteli.
Kettukin oli nukkuvinaan, mutta makasikin hauin unta. Kun kaikki muut olivat vaipuneet sikeään uneen, nousi hän hiljaa, pujahti kiukaalle ja natusteli siinä makoonsa karhun marjat. Syötyään ne kaikki, yhtä vaille, otti hän sen viimeisen marjan ja pisti sen hiljaa suden huulelle, joka oli siltä nukkuessa vähän auki lerpahtanut. Sen tehtyään hän vasta rupesi todenteolla maata.
Aamun hämärtäessä sitten karhu heräsi, venyttelihen makeasti, kunnes kömpi pystyyn ja kahmusi kiuasta kohti syödäkseen säästämänsä marjat aamutuimaansa. Mutta voi sinun vietävä! Marjoja ei ollutkaan. »Prrr…!» ärjäisi karhu vihastuneena, niin että kukko tuupertui alas kynttensä nokasta, »kuka riivattu on käynyt minun marjani syömässä?» Heräsivät siitä kaikki hämmästyneinä, kun kontio kahdella jalalla seisten tuvan keskellä hirmuisesti pauhasi ja kirosi. Kettu ainoastaan säilytti mielenmalttinsa, lähestyi metsän valtiasta nöyrästi ja sulavasti sekä viittasi salavihkaa suteen, joka vielä unimielissään, silmät sikkarassa ja huuli lerpullaan, ihmetteli mikä oli hätänä. Ja ketun viittauksesta, että sudella oli huulen mutkassa marja, karkasi karhu hänen kimppuunsa kuin suunnaton sammalmätäs. »Vai sinä tässä uskalsit minun marjani syödä, mokoma volonaama, mutta nytpä minä syön sen sijaan sinut itsesi!» karjaisi hän ällistyneelle sudelle, joka tuskin vieläkään ymmärsi muuta kuin että kovin oli nyt kaskenkaatotoveri raivostunut. »No en silmäänikään!» ehti hän vain huudahtaa ja loikkasi samalla ovesta ulos niin pitkällä hypyllä, että meni tosiaankin kuin korento ilmassa, karhun ehtimättä häntä saavuttaa. Yhä enemmän tästä kiukustuneena kontio puhisten katseli ympärilleen ja huomasi ketun, joka siinä matalana ja lipevänä odotteli, mitä tästä kaikesta piti tuleman. »Kuule, kettu» sanoi karhu synkästi, »eipä sitä taida sitä sinun maailmanloppuasi tullakaan. Kuule, kuka sen asian nyt oikein pani alulle?» Ja karhu lähestyi vitkalleen repoa, joka sitä mukaa väistyi ovea kohti. »Kukkohan siitä ensiksi kertoi», vastasi hän totuuden mukaisesti ja katsoi, oliko pakoreikä selvä. »Vai niin, vai tää kukko se olikin», puhui nyt karhu ja siirrähteli kukkoa kohti, joka hänkin levottomana kurkkaili oveen päin. »Enhän minä, tuo kanahan se ensiksi kampuraisen näki», ehätti hän akkansa niskaan kantelemaan. »Vai niin, vai tää kana se siis olikin», vaihtoi karhu kysymystään ja läheni kanaa vuorostaan.
Silloin kaikki ymmärsivät, että tässä oli nyt tulossa tuhon päivä, ellei ajoissa pakoon päästy. Hirmuisesti kotkottaen ryntäsivät kukko ja kana ovesta ulos, metsäkana rupesi kiroomaan ja sadattelemaan kauhealla äänellä sekä meni sen tien perään, kettu luikaisi kankaalle kuin sukkula ja metso akkoineen torui karhua korkealta orrelta minkä jaksoi. Turhaan koetti ukko ottaa heitä kiinni ja ajaa takaa: mikä oli menevää, se meni. Niin loppui nolosti tämä Immilän ylpeän kukon maailmanlopun puuha.
Mutta hänen itsensä kohdalle ei päivä vielä ollut tällä lopussa. Tuskin oli hän päässyt akkansa kanssa rauhassa alottamaan paluuretkeään, kun akka jo törmää hänen niskaansa ja alkaa armottomasti peitota mokomaa ukon turjaketta, joka ensin juopi itsensä humalaan, sitten sotkee housunsa, sitten ennustaa maailmanloppua ja vihdoin koettaa sysätä kaikki viattoman akkansa syyksi. Mutta nyt hän olikin kaikesta hulluudestansa saapa täyden tilin, saapa niin, että pysyisi järjillään loppuikänsä, mokomakin kuninkaissa kukkuja, herroissa hyrisijä — ja heltasta retuuttaen kuljetti topakka akka ukkonsa kotiin ja paiskasi hänet häpeällisesti kanahuoneen nurkkaan pahnoille suuria aatteitansa miettimään ja selvittelemään.
Sellainen oli elukkain maailmanlopun retki.