XXI.
SIIN’ ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.
Kukko lauloi kullallensa,
Kanan lapsi kaunollensa.
Varis lauloi vaahtokuulla,
Kevätkuulla keikitteli.
Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, alotti kertomuksensa vanha metso, niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia. Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen Kanan tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään. Lopuksi meni kukolle ylpeys niin peräti päähän, että hän päätti lähteä kuninkaan kartanoon vieraisiin — onko moista koskaan kuultukaan! Ja rutosti kukko päätöksensä toteuttikin: ei muuta kuin siinä samassa läksi mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.
Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli nimittäin kuullut, että kuningas eli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen myllyn, eikä antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut. Olipa köyhä mies sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa katsellessaan tuuminut: »Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran voimaa ja älyä kuin on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllynikin takaisin!» — »Oikein teit», oli kukko silloin vastannut, »kun käännyit miehen puoleen. Kyllä myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!» Tästä kaikesta sitten kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.
Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tuleekin siinä kettu vastaan ja kysyy: »Kunne kuljet, kukkoväärti?» Kukko kiekaista heläyttää vastaukseksi:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän.»
»No, voi hyväinen aika sentään!» ihmetteli siihen repo, »vai kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?» Aivan mahdottomasti ylpistyneenä sanoi silloin kukko: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua.
Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa, kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt kukko väärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukkokin puolestaan taas laulaa hujauttaa ylpeänä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»No niin aina!» ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten hänkin siinä tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko taas reilusti sanoi: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös tuo sen tulimmainen niellytkin siinä sitä sutta!
Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka, kun tuleekin itse karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko, levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»Yhyy!» nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka oli jo ennestään kuvussa kettu ja hukka, nieli vainkin ja läksi maha rötköllään menemään kohti kuninkaan kartanoa.
Jo saapuikin perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa, kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen, leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa heläyttää:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta, siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla ylpeästi astua keikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee, ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!» ja härnää: »Kukoll' on kultaiset kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!» Kun ei kukko näyttänyt vaikutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiehumasta vaikka tuonne tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta vaikuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven kiinni. Mutta kukkopa oksentikin kuvustaan sen revon ja repo kun nyt rupesi niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä kävi. Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko vain elossa asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas noustuaan sanoo heitukoilleen: »Käykäähän viskaamassa se kukon raato pihalle sieltä pässien joukosta!» Ne miehet kun nyt aukaisivat oven, niin repo samalla kuin ammuttuna töytäsi pihalle ja juoksi metsään pakoon, mutta kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse taas keskelle kuninkaan kartanoa, ja siinä ilkkuen kiekaisi:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ja vaati. »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!»
Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästänsä huutelemasta. Heitettiin nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään ja haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja heittää kukon raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta samalla kun miehet aukaisevat oven, töytääkin taas hukka jalkain välitse oven raosta ulos ja puikkii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko marssii miesten keskitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä taas oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli jo toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi kahta kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut, kun on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. »Parasta on», määräsi hän, »viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan, niin eivätköhän ne mahda tehdä siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä ja mahtava.» Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläs-oriiden sekaan, ja pistetään ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja tämä kun rupesikin niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät se kukon raadon sieltä oriitten jaloista pellolta. Samoin kuin ennenkin karhu töytää sieltä pakoon ja kukko pihalta jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:
»Kukoll’ on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!
Kukoll' on kultaiset kulkuttimet,
Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!»
Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heitukoilleen: »Sittenhän on kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaapa se tänne, niin minä sen nielaisen!» Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin, ja tämä julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!
Mutta pahoin erehtyi kuningas luullessaan tällä keinolla tekevänsä lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin ehti kuningas ensi kertaa nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä esiin ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja kuninkaan hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun on nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: »Kun se nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sinä sen kaula poikki!» Heitukka vartioi siinä lähellä tärkeästi, ja jopas pistääkin kukko päänsä taas näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukkopa ehtii vetää päänsä samalla piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti miekka katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningaskin, ettei auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle. Hän alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: »Tule pois, kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat.» No, tämä rupesi kukosta jo tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan vatsasta. Kuningas täyttäkin lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.
Tulipa siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti oritta. Kysyy mies ihmeissään: »Mistäs tulet, kukkoväärti?» Kovin siinä nyt ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:
»Kuninkaista kukkumasta,
Herroista hyräjämästä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä.»
»Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?» — »Kultakengät, hopeapaulat.» — »Kuule, etkö vaihda noita kultakenkiäsi ja hopeapauloiasi tähän oriiseen?» Kukko tarkasteli hevosta hetkisen, jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja läksi ajamaan.
Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoikin oriinsa lehmään, ja läksi sillä ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja läksi taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin toimin kotiinsa takaisin. Siellä olikin kana häntä kiukkuisena vastassa ja tivasi ankarasti: »Missä sinä olet ollut?» Mutta helppohan kukon oli vastaan kiekauttaa:
»Kuninkaissa kukkumassa,
Herroissa hyräjämässä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä!»
»Mitä siinä turhia lörpöttelet!» tiuskaisi akka, »eihän tuosta niin kauan ole, kun läksit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait palkaksesi paljosta laulustasi?» Kerskaten vastasi kukko: »Kultakengät, hopeapaulat!» Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyikin kukkorievun vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin ja pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan ja parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja hinkalon lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa veistänsä kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: »Minäpä heitin sillä vesilintua lampeen!» Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi: »No tuoppas edes se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?» Nolona tunnusti nyt kukko: »Se lintu meni, jolla oli siivet!»
Mutta silloinpa kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: »Ja tämä tässä muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs eto ränkyjä!», karkasi kukkoa haivenista kiinni ja rupesi äijä parkaa rökittämään. Siitä syntyi nyt niin mahdottoman kova tappelu, ettei sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan lakea katselee.
* * * * *
Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja läksi lentää kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä. Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, että sattuneeko hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja miten tuossa silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta litvitellessään huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut, Immilän iso kukko, hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä ulos!
Nyt se loppui!