XXII.
HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.
Ku käski pahalle työlle,
Kenpä kehnolle kehotti,
Nokkoasi nostamahan,
Kärseäsi kääntämähän!
Saapui sitten kettu taas Immilään sitä suvustaan, ylpeätä helttaniekkaa katsomaan ja huomasikin, että kukko oli eukkoineen lennähtänyt melko korkealle orrella, josta sitä oli aivan mahdoton hyppäämälläkään tavoittaa hampaisiinsa. »Annahan olla», arveli kettu, »kunhan koetan, kuinka viisasta väkeä tämä on», ja lähestyi sileän ja rauhallisen näköisenä sekä teki hyvän päivän. Istui siihen sitten ja katseli taivaalle kuin ilmoja ennustaakseen, kunnes laati siitä rauhalliset tarinat. »Nythän on», sanoi hän, »tehty rauha kaikkien eläinten välille, niin ettei enää pidä toisen toisellensa tehdä surmaa». Kukko ja kana kuulevat tämän ihmeissään ja sanovat: »Vai on tehty sellainen rauha! Hyvähän tuo olisi, että kerran loppuisi se tappaminenkin tästä maailmasta.» — »Joo, loppuu se nyt!» jatkoi kettu puhettansa ja katsoi vilpittömästi kukkoon ja kanaan. »Tulkaa tekin», houkutteli hän sitten, »alas sieltä orrelta, sillä mitä te siellä teette, kun maassa kuitenkin asutte ja sieltä ruokanne saatte.» »Hjaa», sanoivat siihen kukko ja kana hiukan neuvottomina eivätkä oikein tienneet, mitä siinä tehdä; eivät olisi uskaltaneet maahankaan astua, kun pelkäsivät kettua ja epäilivät sen liuvarin lupauksia. Sattuipa silloin kana huomaamaan, että Kääpälän Merkki juosta jolkotteli Immilään päin, ja sanoi kukolle kuin muuten vain huomauttaen: »Kas, kun Kääpälän Merkkikin näkyy tuolta tänne päin juosta jolkottelevan!» Eipä tarvinnut ketun enempää kuulla, kun jo lähti pakoon hätä hännässä. Kana kaakotti perään, jo älyten ketun kavaluuden: »No, miksi pois menet? Meillähän olisi ollut niin hauska yksissä iloita, kun Merkkikin näkyy olevan niin leikkisällä päällä!» »Olisi, olisi!» vastasi kettu takahankaan pois kiiruhtaessaan, »mutta minä pelkään, ettei Merkki vielä tiedä tuosta yhteisestä rauhasta mitään ja että tässä siksi saattaisi meidän kahden välillä syntyä ikäviä väärinkäsityksiä!» Jo älysi kukkokin, mistä tässä oli koko ajan ollut kysymys, ja kiekaisi hirmuisesti muka kettua pelottaakseen ja voidakseen sitten Merkille kerskailla, kuinka hän yhdellä kiekaisulla karkoitti ketun, joka säikähti niin, että häntä maata lakaisi. »Odotahan, riivattu!» vannoi kettu puittiessaan suojaan metsän peittoon, »kyllä vielä keksin keinon, jolla niskasi nujerran sekä laulusi lopetan, kirottu kuninkaissa kukkuja!»
Kettu mietti sitten suvikauden, millä metkulla hän saisi kukon valtaansa, mutta ei huomannut mitään, joka olisi oikein ottavalta tuntunut. Syksympänä hän kuuli, että kukko ja kissa olivat ruvenneet pitämään yhdessä taloa, ja paikalla hän läksi tarkastamaan asiaa lähempää. Siinä oli sitten leikkuuväki pellolla ja oli niille keitetty tuoreita herneitä päivälliseksi. Kettu kävi varastamassa herneitä ja hiipi kissan ja kukon tuvalle. Siellä hän kuuli, kuinka kissa ilmoitti lähtevänsä ulkotöihin ja varoitti kovasti kukkoa laskemasta ketään tupaan. Kukko keekoili pöyhkeänä lattialla, kiekaisi kerran ja pari ja lupasi. Meni siitä sitten kissa tiehensä, mutta kettu rupesi tekemään temppujansa kukon ikkunan takana, käpälillänsä siinä koetteli, pitäen herneitä suussansa. Jopahan saikin ikkunan auki ja laski herneet laudalle. Paikalla poukaisi kukko siihen ja rupesi niitä nokkimaan, mutta samalla ampaisi hänelle myös kettu hyväkäs niskaan. Ei muuta kuin lähtee siitä kukkoa siivestä riepoittamaan metsää kohti ja kukko pitää sen päiväistä meteliä ja parkunaa, että kettua jo ihan iljettää koko yritys. Kiireesti hän kuitenkin koettaa jouduttaa saalistaan piiloon. Mutta juuri kun hän on voittopuolille pääsemässä, tunteekin hän kuin olisi tuhansilla neuloilla pitkin silmiä raapaistu, vierestä kuuluu kukon kirkunan lisäksi paha marmatus ja sähinä, kylkeen tarrataan kiinni kuin naskalilla, ei auta muu kuin heittää kukko siihen ja kiireen vilkkaa painua pöheikköön miettimään, mikä ihmeen tohahdus se oli, joka niin topakasti häneltä kukon riisti!
Se oli tietenkin kissa, joka oli työmaalleen kuullut kukon kotkotuksen ja parkunan sekä ajatellut, että kyllä se nyt, senkin hyväkäs, on siellä päästänyt jonkun niskaansa ja sitä nyt kotkottelee. Täytyy kai sitä mennä auttamaan. Ja kissa meni ja vapahti kukon ketun kynsistä, nuhteli häntä ankarasti ja telkesi tupaan, uudelleen kieltäen häntä ketään sinne laskemasta. Mutta kettu, joka ei ollut ennen koskaan nähnyt kissaa eikä tiennyt, kuinka tavattoman topakka elävä se on. tuli tästä kovin uteliaaksi ja päätti vasta heittäytyä kissan kanssa ystäväksi, sillä se oli sen terävien kynsien vuoksi varmasti parasta. Kukon hän nyt heitti toistaiseksi ajatellen, että sielläpähän pysyt Immilässä tallella vastaisen varalle.
Siinä Piippolan ja Immilän vaiheilla kettu sitten rupesi talvea viettämään, kunnes joutui osalliseksi Piippolan vaarin kalansaaliiseen, mikä kävi seuraavalla tavalla.