XXIII.
PYYTÄVÄ KALOJA SAAPI, NUKKUVA UNEN NÄKEEPI.
Ahven ainoinen kalanen,
Sekä hauki harvahammas,
Tule onki ottamahan,
Väkärauta vääntämähän.
Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Piippolan vaaria, joka oli kova kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan väliä. Tulipa siinä sitten sydäntalvi ja ihmeekseen näkee kettu, että nyt vaari vasta oikein vauhtiin yltyi. Ei muuta kuin haalaa rantaan suuria rysiä ja niitä jään alle pitkillä saloilla upottelee ja järjestelee. Kettu pitää kaukaa häntä silmällä, korkean kiven päällä istuu, mieteksii ukon puuhia ja aina väliin huuliaan nuolaisee. Jopa näkee sitten kerran, että on vaari tullut ihan laitioreellä jäälle ja että aivan koko reellisen on äijä saanut kaloja. Kovasti nyt revolla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa ja hän miettimään, miten niitä saisi äijältä peijatuksi. Jopas äkkääkin.
Menee kettu repale — aika liuvari — sille tielle, jota tiesi vaarin ajavan kotiinsa kalakuormineen, ja heittäytyy tien viereen hyvin näkyville muka kuolleeksi. Kauniisti loistikin hänen punertavan ruskea turkkinsa valkoiselta lumelta ja hiljoikseen ajella nytkyttelevä äijä huomasi hänet heti. »Ka! repo viruu tien kyljessä», sanoi äijä aivan ihmeissään, »jopa minua nyt hyvä onni kohtelee, kun sain näin paljon kaloja ja vielä kuolleen revon ihan sulin käsin!» Ottaa siitä revon ja heittää rekeensä peräpuolille — sinne ihan loimella kettu repaleen peittelee, mutta itse istahtaa seville ja alkaa taas hyvillä mielin ajaa nytkytellä eteenpäin, väliin ihastuksissaan ruunaansa ihan lyömällä kiirehtien. Kettupa sillä välin hiljaa siellä loimen alla pelailee ja toimiskelee, mättää kaloja maalle sen kuin ikinä kerkeää, ukon vain tyytyväisenä hevostansa kiirehtiessä. Ja kun oli saanut kaikki kalat sillä tavalla toiselta anastetuksi, niin ei muuta kuin viivana metsään, eikä äijä sitäkään huomannut, ajeli vain tiehensä. Mutta kettu kokosi kalat läjään ja rupesi syömään, ja silloin hänet, kuten sanottu, yllätti karhu.
Kovastihan kettu aluksi säikähti karhua, luullen, että nyt tuli hänelle tarkka suoritus vanhoista veloista, mutta sitten hänellä juolahtikin mieleen lepyttää kontio noilla kaloilla. Sehän ei ollut vaikeaakaan, sillä karhulla oli hiukaiseva nälkä ja siksi toiseksi ei karhu ole juuri niitä pitkävihaisimpia. Syöpi siinä nyt karhu kaloja, kettukin jonkun näpistää leukoihinsa mielessään kiroten, kun täytyi koko hyvä saalis tällä tavalla kontion vatsaan mättää, kunnes saa jo kouko nälältänsä puheen vuoroa ja kysyy: »Mistä sinä, kettu repale, näin paljon kaloja olet saanut?» Silloin pahuus taas meni kettuun ihan kurkkua myöten ja hän vastasi viekkaasti karhua puijaten: »Tuoltahan minä niitä kävin viime yönä Piippolan avannosta onkimassa». — »Onkimassa! Millä ihmeellä sinä ongit? Eihän sinulla ole onkea.» — »Se oli seikka semmoinen», valehteli nyt kettu karhulle, »että viime yönä oli kiiluvaisia paljon taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä. Menin sinne avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahduttanut koko yönä. Aamulla oli kala joka karvan nenässä ja sillä niitä tuli noin paljon». Karhu innostui: »Tarttuisikohan noita minullekin?» — »No varmasti tarttuu!» uskotteli hänelle vain kettu, »tänäkin iltana on paljon kiiluvaisia taivaalla, joten on tulossa hyvä onkiyö. Saatanhan minä lähteä sinulle oppaaksi sinne avannolle, jos haluat». »No tietysti», vastasi karhu hyvillään.
Mennään illalla sitten Piippolan avannolle ja kettu vielä opettaa karhua: »Kun nyt pistät häntäsi tuonne, niin älä yhtään häilytä, vaan kökötä siinä liikkumatta aamuun asti. Hyvästi tehoo, jos vielä luet: puutu suuri ja pieni ja kaikki!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu innoissaan ja pisti häntänsä — se oli karhun häntä vielä siihen aikaan pitkä — avantoon, vaikka jäinen vesi häntä hirvittikin, ja jäi siihen kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Kettu juoksi tiehensä.
Mutta jo kauan tätä ennen oli Piippolan äijä ehtinyt kotiinsa, mennyt pirttiin, lyönyt kintaansa penkkiin ja sanonut, viitaten peukalollaan olkapään yli: »Menkää, akat, korjaamaan reestä kalat! Ja on siellä kettukin.» Menevät akat touhulla suurta kalansaalista korjaamaan, niin ei olekaan reessä mitään, ei kaloja, ei kettuakaan. Palaavat akat suurella tohinalla sisään ja itse Piippolan iso vointekijä akka huutaa miehelleen: »Mitä sinä nyt tyhjää horajat! Eihän siellä ollut mitään kaloja, saatikka sitten kettua!» — »No johan nyt on ihme paikka!» penää Piippolan ukko vastaan ja törmää itse katsomaan — todeksi havaitsee akkain pauhun ja korvallistaan kynsien vahvistaa: »No petti peijakas se repo hiljankin minut!» Hyppää rekeen ja lähtee ajamaan takaisin omia jälkiään, mutta pois oli jo repo ehtinyt kalansa korjata metsän peittoon, ei näkynyt eikä kuulunut. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin kirota tuon kettu liuvarin viekkautta.
Aamupuolella yötä sitten kettu menee kaukaa kurkistamaan, miten on karhun laita: yhä istua kököttää kouko avannollaan, väliin vain taaksensa nuuhkaisten. »Kyllä se nyt on kiinni!» päättelee kettu vahingoniloisena ja lähtee kiireesti Piippolaan. Siellä on jo se mahdoton vointekijä akka noussut, istuu pirtissä ja kirnuaa minkä ehtii. Kettu juoksentelee ympäri rakennusta miettien, miten saisi sisään sanan, että jo on karhu ryökäle talon avantoa, sotkemassa, kunnes älyääkin kinoksen harjalta loikata katolle. Menee siellä toton suulle ja huutaa huilauttaa reppänän lävitse: »Akat hoi! Karhu, se Iso Matti, on tahrimassa avantoanne! Juoskaa pian ajamaan pois!» Ja siitäpä syntyikin tohina pirtissä! Itse iso akka oli siinä samassa seisaallaan, sysäsi kirnun nurkkaan, tempasi korennon eikä muuta kuin ala täyttää alas rantatörmää minkä ikinä töppösistä lähti. Mennessään vielä huutaa hojotti kaikki Ilmolan kylän akat hereille, niin että kohta on jäälle menossa korentoniekkaa eukkoa kuin pilveä ja alkaa siellä pian hirmuinen metakka.
Ikävä oli karhulla istua siinä avannon reunalla, mutta mitäpä sitä ei tee hyvän saaliin toivossa. Hievahtamatta hän istui, ettei karkottaisi kaloja, ja mietti hyvillä mielin, kun häntää rupesi näpistelemään, että nyt siellä isot kalat parhaillaan pureutuvat kiinni. Kuta kauemmin hän siinä kuitenkin istui, sitä ikävämmältä aika tuntui, ja jopa tunnusteli hän vihdoin häntäänsä hiukan, olisiko mitään tarttunut. Kun se liikuttaessa tuntui hyvin raskaalta ja jykevältä, ilostui hän kovin, luullen, että ylen paljon on siihen nyt kaloja puuttunut. Päättää istua edelleen uskollisesti, että saisi mahdollisimman paljon. Tulee siinä sitten aamu, tähdet rupeavat kalpenemaan ja päivän kajastusta ilmestyy taivaalle, kun alkaakin samalla kuulua rannalta kova meteli. Karhu siitä säikähtää ja rupeaa tarkemmin kuuntelemaan ja katsomaan — no eihän vain: akkaa sieltä tulee kuin pilveä, kaikilla korennot kädessä ja suoraa päätä täyttävät päälle kuin vimmatut. Kova nousi nyt hätä kontiolle: hän yrittää lähteä pakoon, mutta ei pääsekään, kun on häntä jäätynyt lähtemättömästi avantoon, ja samalla akat alkavat iskeä joka puolelta, että silmät säkenöivät. Riuhtoo siinä kontio ja mörisee akkain moitteisiin vastaukseksi, etteihän hän kaivoa sotke, hänhän onkii vain, mutta eivät akat sitä kuule, vaan huutavat ja rähisevät sekä latovat äijäparkaa korennoilla selkään, pään ruhjovat, että korvat ihan pienenevät pyöreiksi, kunnes ukko viimein tuskissaan niin kovasti tempaisee, että — häntä katkeaa irtipoikki! Äkkiä häviää karhu silloin akkain keskeltä, jotka korennot olalla lähtevät peräkkäin pitkänä jonona kylään takaisin, yhä ihmetellen sitä, mikä tulipunainen pani karhun jäädyttämään häntäänsä avantoon! Eivät olleet kuitenkaan tämän aamun ihmeet vielä tällä hyvät.
Naureskellen näki kettu liuvari katolta akkain menon ja arveli itsekseen, että kohta siellä nyt karhu saa niitä kaloja, joita on ongiskellutkin koko yön — »mutta pitääpä pistäytyä katsomassa, miltä Piippolan pirtissä näyttää!» Näin sanoen kettu mennä kälpäili katolta alas ja huomasikin, että olivat akat jättäneet pirtin oven sepposen selälleen. Kettu meni sisään ja nuuskieli siellä nurkat kaikki. Näki kirnun, haistoi sitä, jo maistoikin: hyvää oli, — kurkotti päänsä yhä syvemmälle ja söi makeata viiliä kidan täydeltä. Söi, söi, ei enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla tomahtaakin pirttiin Piippolan iso akka. »Kettu halvattu on pirtissä ja vielä kirnuusta syömässä! No nyt sen vältti, kun avannot pilataan ja vielä kirmauksetkin syödään!» kiljaisee akka, saapi siitä männän kouraansa ja tavoittaa sillä Mikko Repolaista. Äkkiäpä tämä selviytyykin kirnusta, kirnu kaatuu ja ketun pää holvautuu kermaan aivan kokonaan, ja nyt lähdetään peräkkäin menemään pitkin Piippolan pitkää tanhuata, niin että se vasta menoa on. Jo nostaa akka männän ilmaan, jo lyödä tohaisee kettua, mutta eipä saa sattumaan muuhun kuin siihen ketun pitkän hännän viimeiseen nipukkaan, johon jänis silloin kerran antoi valkoisia karvoja parantimeksi, se kun nipistyi loukkuun, Ylimääräisesti sitä nyt Piippolan akka vielä kermalla valkaisee. Näin pääsee kettu vihdoin pakoon, syötyään kermaa kyllältänsä.
Pakenevat siinä nyt kettu ja karhu, kumpikin omaa tietänsä, kunnes tulla tomahtavatkin yhteen teiden yhtyessä. Peräti vihastuneena kettuun ärjäisee karhu hänelle heti: »Aina sinä minulle valehtelet!» ja tavoittaa kiinni. Kettu kuitenkin saa vältetyksi ja muka tosissaan sanoo karhulle: »Enhän minä valehtele! Katsotaanpas vastakkain, kumpi ennemmin nauraa; joka ensiksi nauraa, se valehtelee.» Karhu suostuu ja rupeavat siinä sitten täten särkiä paistamaan, mutta kun karhu tuijottaa tyhmän totisena kettua vasten naamaa, rupeaa kettua naurattamaan. Sen huomattuaan tarraa karhu häntä niskasta kiinni ja sanoo: »Ähäh! Jopas valehtelit!» Kettu ei hädissään huomaa muuta kuin heittäytyä voimattomaksi ja rukoilla: »Älä nyt minua tapa, sillä minä olen niin kovasti kipeä, kun Ilmolan akat hakkasivat pääni murskaksi. Näethän, että aivot päästäni valuvat.» — »Minuahan ne hakkasivat!» murisi karhu, »kun ovat korvanikin ikuisiksi ajoiksi lyttyyn lyöneet ja sinne jäi häntänikin avantoon. Saisit kantaa minua, mokomakin veijari!» — »En minä jaksa!» valitti kettu, »minä tässä kipeämpi olen, koska kerran aivot valumassa ovat, niin että kanna sinä minua!» Karhu siinä hyvyydessään jo rupeaa kettua säälimään, kun tämä naama piimässä surkean näköisenä muka voimattomana hoippuu. »Tule nyt selkääni sitten», sanoo hän ja rupeaa kettu veijaria kantamaan.
Kuljetaan siinä vähän aikaa ja kettua kovasti naurattaa, kun karhu häntä kantaa, vaikka on itse akkain pieksämisestä ja häntänsä menetyksestä aivan huonoissa voimissa. Ei malta enää liuvari olla ääneti, vaan rupeaa siinä itsekseen hyräilemään:
»Sairas tervettä kantaa,
Vähävoipa nytkyttää.»
Mutta karhu kuuleekin hänen laulunsa ja rupeaa epäilemään. »Mitä sinä siellä laulelet?» ärjäisee hän ketulle. »Katselen noita taivaan tähtyläisiä ja isoni sekä emoni lauluja laulelen», vastasi kettu tekopyhänä ja lisäsi: »Näitä emoni aina ennen lauleskeli lasta liekuttaessaan ja isävainajani tikkaa kirjatessaan. Ja tuntuu minusta kuin olisi pääni mennyt vähän sekaisin.» Karhu tyytyi ketun selitykseen ja niin siinä nyt mennä jutuutetaan vähän matkaa, kunnes kettu taas itsekseen hyräilee:
»Sairas tervettä kantaa,
Epävoipa nytkyttää.»
Taas karhu on kuulevinaan jotakin epäilyttävää ketun sanoissa ja tiukkaa häneltä selitystä, mutta kettu vain mainitsee laulaneensa siitä, kuinka kaunista on, kun terve sairasta kantaa, ja lisää haikeasti: »Puhelen tässä itsekseni vain, mitä tuo pieni lintunen tuolla puhelee». Karhu tyytyy ja taas mennä jutuutetaan, kunnes kettu jälleen hyräilee:
»Sairas tervettä kantaa,
Lyhythäntä rötköttää.»
Mutta nyt kuulikin karhu selvästi, mitä repo sanoi, viskasi hänet selästänsä ja tavoitti kiinni. Lähdetään siinä menemään perävilkkaa, niin että kangas tömisee, karhu vihasta tuhisten ketun kantapäillä. Mutta Mikko mielevä mies tiesi, missä oli juurihan alla hyvä piilopaikka, ja kiiruhti sinne. Kuitenkin oli karhu niin hänen kintereillään, että kun hän pujahti juurihan alle, saikin kontio hänen toisesta takajalastaan kiinni ja alkoi siitä riuhtoa, että ketulla maailma musteni silmissä. Mutta viisas mies aina itsensä selvittää eikä menetä mielenmalttiaan. Niinpä kettukin muka ilkkuen huusi karhulle: »Katso hullua! Puun juurta jännää, eipä koivesta jännääkään!» Karhu hölmistyi peräti, kun oli luullut ketun säärtä siinä pitelevänsä ja aukaisi kitansa sekä tarrasi vieressä olevaan juureen kiinni. Kettu ei liioin viivytellyt vetäistessään säärensä turvaan, mutta rupesi kuitenkin karhun vimmatusti purressa puun juurta surkeasti voivottelemaan, että kun nyt hänen säärensä aivan raatelee. Karhu puri sitä enemmän ja sai siinä vähitellen kostonhalunsa tyydytetyksi sekä meni tiehensä, ketun huutaessa ilkkuen perään: »Sinnekö avantoon sinulta jäi se tuuhea villakuontaloisesi!»
Niin päättyi karhun surkea kalaretki, mutta se, jonka retket eivät vielä päättyneet tähän seikkailuun, se oli kettu veijari, Mikko Repolainen. Tuskin oli karhu puikkinut matkoihinsa juurikan luota, kun jo kettu selvisi sieltä ilmoille, leuhautti tuuheata häntäänsä ja vannoi: »Hyvää oli Piippolan viili ja vielä minä sitä toisenkin kerran syön!» Sanoi ja lähti taas mennä täyttämään Piippolaan vievää tietä myöten. Tulivat siinä sitten Piippolan miehet karhuntapporetkellään häntä vastaan, näkivät, että juoksee tuossa repo ja pää on valkeassa viilissä ja kysyivät: »Mikä nyt on ketulle tullut?» Hilpeästi ja surematta vastata hivautti kettu: »Niin minua, ristiveikkoseni, tuolla aamulla kylässä lyötiin, että aivot päästäni näkyvät!» — »Jopa löivät kovasti kettu riepua!» surkuttelivat miehet ja rupesivat ottamaan Mikkoa kiinni, mutta johan nyt! Kettu juoksenteli pitkin metsiä ja maita houkutellen miehiä perässään, niin että nämä myöhästyivätkin retkeltään ja palasivat kylään takaisin. Yölläpä kettu hiipi Piippolaan, hyppäsi katolle ja sieltä totosta reppänän läpi huutaa huilautti: »Vieläkö on viiliä kirnussanne?» Heräävät siitä akat ja unenkohmeloissaan arvelevat, mikähän vieras nyt on tullut viiliä huutelemaan, ja vastaavat: »Ei ole viiliä! Kettu söi kaikki viilit!» Kettupa muka surkutellen ja kauhistellen vastaa: »Vai niinkö tuo roisto teki, että ihan kaikki viilit söi! Ei tainnut enää tippaakaan mihinkään jäädä?» Iso vointekijäakka siihen jo ilmoittaa: »Mitä häntä lie vähän tuonne laudalle jäänyt — jahka mä aukaisen oven, niin syö siitä!» Kompuroipi akka jalkeille, nostaa viilin pöydälle ja avaa oven luullen matkalaisia etehisessä olevan, kunnes taas painuu vällyjensä väliin kuorsaamaan että hirret tutisevat. Mutta kettu liuvari livahti siitä pirttiin, söi viiliä kyllältänsä, lähti ylpeästi pois, mutta huutaa huilautti oven pielestä mennessänsä: »Kahdesti olen teidän viilinne syönyt, mutta en minä kolmatta kertaa syö!» No, heräävät siitä taas akat ja rupeavat kettua manaamaan, mutta ota kiinni, jos saat.
Kettu mennä kälpäili hiljalleen tähtikirkkaassa yössä, kunnes kuuli kaukaa pitkän ja kolkon ulvonnan, johon koirat yltyivät kiukkuisesti vastaamaan. »Ahaa!» ajatteli kettu, »jopahan on susi kuoma lähtenyt Ilmolan taloja tutkimaan!»