Suomen kansan eläinkirja

by Eino Railo

XXVII.

ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.

Anna juosta vääräsäären,
Kierosilmän keikistellä,
Tulla tänne tuusimatta,
Varomatta vaapotella.

Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon, laukkaili Jussi silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen metsässä edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta nyt oli Jussi suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta laihoa näpistelemässä, oli jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta hyvän maun korottimeksi, oli sitten laukkaillut hetken huvikseen ja tyhmän näköisenä pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli vihdoin painunut tutulle vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei anna Jussin nukkua, vaan nipistelee niin, että hänen on herääminen. Suuttuneena hän hyppää laukkaamaan, menee korvat luimussa pitkin ahoa ja uhmailee pakkasta sanoen: »En minä palellu, vaikka sinä kuinka pakkasen teet!» Pakkanen kuuraisesta suustansa vastaan räsähtää: »Ka palellut!» — »No koetetaan!» — »Koetetaan vain!» Ja silloin kun pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi, niin pamahtelivat vain kallion lohkareet haljetessaan ja pikku linnut oksilta maahan tipahtelivat. Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille: juoksi itselleen oikein polun ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä polkua kahdakäteen lämpimän saadakseen. Juoksee, juoksee väsymättä, mutta yhä kovemmin kiristää pakkanen, eikä tule Jussille väri. »Kyllä tässä nyt taisi käydä huonosti», arvelee hän ja mennä vääntää yhäkin polkuansa kahdakäteen, pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa ja räsähdellessä. Jo tuntee Jussi, että nyt hän ei enää jaksa kauan juosta ja että taisi hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin tepsivää keinoa. Jopa keksiikin siinä hädissään, heittäytyy väsyneenä hangelle makaamaan, piehtaroi siinä kinoksessa ja huohottaa: »Huh-huh, kun on palava!» Pyyhkii muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroipi, vaikka oikeastaan jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todistaa taas: »Onpa aika väri!» sekä nauraa: »Haihai hikku palavoo!»

Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui eteläisten pilvien hajua. »Eipä taida oli väliä tuon Jussi rievunkaan kiusaamisesta», ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä kovasti sääliksi, eteläisen ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi tunnustaa: »Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun tuo Jussikin tuossa ihan värillään keturoi!» Ja niin kävi pakkasella ilkeäksi koko homma, että hän heitti kylmämisen kokonaan pois ja rävähti suorastaan ihan vesisateeksi. Kun Jussi sen huomasi, lähti hän laukata huristamaan nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että harakallekin kävi moinen mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa mukaan Jussia kiellellä. Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: »Hae tänne kontio, susi ja repo, että kerrankin saadaan tehdä välit selviksi! Tässä on poika, joka pystyy pakkasenkin nujertamaan!» — »Älä turhia kerskaile», varoitti harakka onnetonta Jussia, jolle menestys oli mennyt aivan päähän, »mistä tähän nyt otetaan karhu, susi ja repo, kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan kylää ja taloja tutkimaan». — »Pianpa minä heidät sieltä käsiini saan», uhmaili Jussi, »ja silloin ei muuta kuin kouraan sylkäistään ja sitten!» — »Älä, Jussi rukka, höpise!» varoitteli harakka, »eihän sinulle tarvitse sen parempaa ottajaa kuin kissan, niin että varo vain, ettet vielä sen kynsiin joudu!» — »Kissa!» ynseili Jussi halveksivasti, »mikä se kissa on?» — »On se sellainen elävä, ettei sille moni pidä», ilmoitti nyt harakka, »sen kuuluu luoja luoneen kehnolle kiusaksi.»

Jussin menivät silmät pystyyn. »Vai pahalle kiusaksi», ihmetteli hän, »mistä sinä sen tiedät?» »Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan on aina ollut syntymättäkin, ja se muistaa kaikki.» Harakka lasketteli Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. »Älä nyt», ihmetteli taas Jussi. »Kerroppas, kuule, minullekin». — »Saattanenhan tuon kertoa», sanoi harakka.

Luotuaan ihmisen — puhui harakka — huomasi luoja työnsä hyväksi. Mutta paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda jotakin vielä parempaa. Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin vallan erinomaista ja tekikin mahdottomalla touhulla ja voimalla — hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle. »Oletkos tämmöisiä näpperöisiä ennen nähnyt?» kysyi hän sitten luojalta pilkallisesti. Mutta luojapa vain sieppasi viereltänsä pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja kysyi pahalta: »Oletko tuommoista koppana ennen nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se syöpi sinun näpperöisesi.» Liinasta tuli samalla kissa, »näpperälle» »noppari», ja se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat nujerrettu. Kehno siitä äkäytyi kovasti ja ennen kuin luoja sai sen estetyksi, oli hän ottanut kissaa pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä vääntää navertanut hyväisesti, niin että sanovat sitä lyytä kissalla vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi se kuuluu mielellään pöydällä istua kököttävän, kun on pöytäliinasta tehty…

Näin kertoi harakka kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen, niin täytynee kestää sekin koettelemus…

Näin sanoen lähti Jussi taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan saloja, aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä sitten olisi nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät ja korvat viipottavat, katkeaa taipale ylen hitaasti. Saapui toki viimein Jussikin Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi, kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen päätti Jussi nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.

Sattuipa sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan, eikö sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä salolla itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli lintujen munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten latvoja, joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa ravistivat ja tirskuen käskivät pois mennä. Miten olikaan, tulikin kissa Katilan autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon hyvän päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutuu eteen, kysyy kuulumiset, kysyy nimet ja saakin hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt on itse kissa, se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi näytä Jussista vaaralliselta ja kun hänelle on jo ehtinyt tulla ikävä siinä yksin asuessaan, ehdottaa hän, että ruvettaisiin yhdessä taloa pitämään. Ei ole kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvetaan siinä yhtenä elämään.

Mutta pian huomaa jänis, ettei kissistä ole hänelle sanottavaa apua talon hoidossa, kun on yhtenään ja alituiseen omilla millä lienee kyläretkillään. On kerrankin Jussi parhaillaan pihalla hulikoita huuhtomassa, kun tulee kissi kotiin ja aikoo aivan sanan puhumatta paneutua nurmikolle nukkumaan. Ei malta enää silloin siivoluontoinen Jussi olla vaiti, vaan kysyy pilkaten kissalta:

»Kylästäkös kyykkänä tulevi,
Nahkasilmä naapurista?»

Ei ole katti kuulevinaankaan, makaa vain rentonaan ja tuskin hiukkasen silmiään raottaa. Se suututtaa Jussia. Uudelleen hän kysyy vähän terävämmin:

»Kalastakos katti nyt tulevi,
Rannaltakos raippahäntä?»

Ei liikahdakaan kissi, rentonaan vain makaa eikä enää viitsi Jussin kysymyksille silmiäänkään raottaa. Jo suuttuu siitä Jussi ja myrkyllisesti sähähtää asuintoverilleen:

»Söisi se kattikin kaloja,
Vaan ei kastaisi kynsiänsä!»

Jo puraisi kissiin tämä vanha juoru hänen kalastusmatkastaan. Hän vastasi halveksien olkapäänsä yli Jussille:

»Kuule tuon puuppanan puheita,
Nallinaaman nauskutusta!»

Ällistyneenä katsoa pöllötteli Jussi kissaa vasten naamaa, mutta tämä nousi ylös, venytteli ensin molemmat etu- ja sitten takajalkansa, haukotteli ja sanoi uudelleen: »Niin, niin,

»Kuule tuon kuuppanan puheita,
Pyyräsilmän pyyläystä!

»Kun haukkuu vain toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy ja tavaraa taloon hankkii! Jättäisit sinäkin nuo hulikkasi siihen kuivamaan ja tulisit mukaan metsälle, niin saisit parempiakin antimia!» Näin sanoi kissa, ja kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostuukin ja niin lähdetään yhtenä metsälle, tietä kahden kuljetaan.

Mennään aluksi polkua pitkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia tehden polvitteli niityn halki. »Miksikähän tuo puro lienee niin mutkainen?» arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen halveksivasti ja sanoi: »Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne. Siksihän ovat kaikki joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut mittarina, mutkitellen laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet ja purot!» Jussi pöllötteli ihmetellen, sillä ei hän ollut sattunut sitä kuulemaan, mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut itse Heikki Lämpsä Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa. No, uskoihan Jussi, kun kissa totisena vakuutti.

Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun Jussi taas muistaa ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja tuumii kissalle: »Mikähän tulisi meille neuvoksi, jos sattuisi tähän karhu ja uhkaisi syödä meidät?» Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti, ettei hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin yksi keino. Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja hän kerskasi: »Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko pussillinen juonia, jos niikseen tulisi!» — »Hyvä on», arveli kissa, »sittenpähän sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin karhua.» »Ei ole», vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas edelleen.

Sattuipa nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä vastaan ja päättääkin napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi rupesi hän varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu koetti hairaista häntä suuhunsa, hyppäsi hän pitkällä loikkauksella syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista, joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.

Aikaa myöten palaili Jussikin pakomatkaltaan kissan luo ja niin lähdettiin taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli itsekseen: »Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.» Jussi oli nolona kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin edelleen saalista hakemaan.

Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: »Minä otan sen viljan, mikä ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa.» Jussi kummastui siitä kovin ja kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä kaikkia ottaa, ja vastasi puolestaan uljaasti: »En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan kaikki.»

Olipa siinä sitten päästäminen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi kysyi vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa värähdytti viiksiään halveksivasti ja sanoi: »En minä huoli siitä, se on niin vähäinen minun korjata.» — »Ähää! Vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti tomahtaa niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren alle. »Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» kysyi Jussi kummastellen. »Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja juttujapa tietenkin», vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.

»Kun päästäjäinen on niin perin vähäinen otus ja vielä kirottu, että sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä syödä. Tästäpä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran kissa ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen oli jo edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen silloin vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin pieni eikä sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät virkakarvat minulla on — kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä laajaksi.' 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti ja kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä paisuu kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin nauroi kissa ja sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' 'Älä puhu mitään!' koveni päästäjäinen, 'kunhan minä toisen kerran sen venytän, niin et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä sinä tuosta häntäni nenästä kiinni, niin minä lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä tavalla.' Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan kynteen, mutta päästäjäinen juoksee vain juoksemistaan, kunnes oli aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?' Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäinkin niitä venyttäisin.' 'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?' ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan.'

»Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miesten suurista töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä voitoista, joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla, niin viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän miehensä meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa vetää voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä nyt muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' —'Enhän minä apua huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule näköisälle!' — 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka kissaa silloin päästäjäinen, 'jos minä nyt tulen sinne näköisälle, niin minä vien sinut järveen.' 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu kissa, 'niin koetetaan voimia toisella tavalla.' Äkkiä päästäjäinen sieltä seinän varjosta löytääkin kissan korville, jolloin tämä säikähtää ja lähtee juoksemaan pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso säikähdyksissään eteensä, vaan putoaakin kaivoon, päästäjäinen yhä niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!' ärjäisi päästäjäinen, 'enkö minä sanonut sinulle äsken, että minä vien sinut järveen! Minähän täältä kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?' — 'No, onhan ne minullakin pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös', koetti nyt muka kissa sanoa, ja niin lähtivät he kiipeämään ylöspäin, toinen toista nurkkaa. Kun päästäjäinen tällöin näki, että pääsee todellakin kissa pois kaivosta, niin hän muka silloin hypätä kapsautti kissan kynsille, jolloin tämä hätääntyneenä pudota molskahti jälleen takaisin kaivoon. Itse hän kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa aivan kuiva ja kyseli kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi ylös, miten tämä aikoi saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa siihen mitään vastata, jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi: 'No tule tänne, niin minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa mukanaan. Menivät pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli vettä karvoistaan ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan palkinnon antaisin!' — 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen kehunut ja sanonut uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppääpäs sinne, niin kyllä takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan niin tyhmäksi, että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa karvat paloivat kikkaraan, ennen kuin ehti pois pyörähtää. Sillä se nytkin tuo äskeinen peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat kikkarassa.

»Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin valehdellen lisää minkä jaksaa, uskovat he lopuksi jutun aivan kokonaan ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta harmittaa.»

Näin kertoi kissa Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jopas tulikin eteen hiiri. Nähtyään sen kehoitti kissa: »No Jussi, otapas tuosta tuo elävä!» — »En minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan, vaikka onkin niin pieni. Saanetko sinäkään!» — »Eipä tiedä», sanoi kissa, »annahan kun tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee otetuksi.» Sitten kissa nuolaisi käpäläänsä, pesaista hotaisi silmiänsä ja kehoitti Jussia pitämään silmällä, minne päin hiiri menee. Kun kissa sai silmänsä pestyksi, osoitti Jussi, minne päin hiiri oli mennyt, ja kissa lähti hiipimään perässä. »Ahaa, vai tuolla keinollako se nyt otetaan?» ihmetteli Jussi. »Niin, tällähän se otto ensin alkuun pannaan, mutta katsohan nyt tarkasti, kun minä ammun.» Ja sitten hetken perästä kissa kokosikin jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan, sai sen kynteensä ja kysyi Jussilta: »Näkyikö ruudin savua?» — »Ei tässä tunnu ruutia, ei savua eikä muuta pahaa väkyä», vastasi Jussi ihmeissään ja kysyi: »Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä ammut?» »Onhan ne tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt ja ruutisarvet», sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.

Uteliaasti tiedusteli nyt Jussi, millä tavalla kissan hankkima vilja keitettäisiin. »Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!» murahti kissa halveksivasti, »tämähän on hipleä tältään syödä.» Mutta Jussi sanoi siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. »No jo nyt jotakin», tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja opetti Jussia: »Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä, on syötävä päästä pitäen.» Ja niin söi kissa hiiren hyvällä maulla kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne jätti syömättä, vastasi kissa oppineensa puhtaalle lihalle.

»Niin», sanoi kissa, »näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista ripein, jolla vainukin nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä arvelin vain, että jospa hyvinkin lienet rivakka juoksuille ja saattaneepa kylläkin olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet, niin parasta on ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta kerskaamista kuin että kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä, niin että jos minä niitä kuulen lahokannosta tahi kiven alta ja sen kynteen saan niin siinä se pysyy. Koira siihen vain sanoi, että mitäpä tuolla eväällä tehtäneen, eläähän siellä sen päivänsä ja jos kova hätä tulee, niin otetaan naapurista. Minä kyllä huomautin, etteihän salolla, jos sinne uuvutaan, mitään naapuria ole, mutta koira vain yhä enemmän ylvästyi, etteihän tuota toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei eväskontitta toimeen tulla. Ja niin lähdettiin.

»Metsästettiin siinä sitten se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika, mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla — minä sieltä olin otellut hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään, kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä, minä söin äsken vahvasti.' Koira tiedusteli, mitä minä olin syönyt. 'Hiiriäpä tietenkin!' — 'Annappas minullekin!' — 'Ota itse!' Koira siitä saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se menikin komoon. Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään, mutta minäpäs pistäysinkin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli. Ei muuta kuin pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä. 'Katsoppas nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään saalistani, mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään. Sanoi, että minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen saaliitaan; hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat koiralla veitsen olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei tässä ole toki veistä tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani huutaen ajele niinkuin eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman evästä metsään lähtemään, mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä kerjäävät. Enempää en ehtinyt sanoa, kun koira jo ryntää niskaani, niin että hädin tuskin ehdin hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin kuitenkin ja sanoin puusta nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä, sekä saalis että minä!' Koira luikki häpeissään tiehensä.

»Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollutkaan kaukana, vaan laukkasi aivan koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että nytpä minä näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin ja latasin pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla kohdallani, puulausin minä sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin että siinä oli koiran tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös nyt', sanoin koiralle, 'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit kaikki voittavasi voimallasi, mutta eikös oppi työtä tee?' Koiran täytyi myöntyä ja hän söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää olevan. Ja oivallistahan se onkin jäniksen paisti.»

Tämän sanoessaan oli kissa hyvin pahanenteisen näköinen ja katseli Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. »Niin niin, Jussi kulta», sanoi kissa, »tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauankos miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että sinäkin vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan.» — »Mielelläni», sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. »Tästä minä otan leipäjauhoja», sanoi hän kissalle, alkoi itse jälttää haavan kuorta ja sitä purra vepitti. »Sinä teet vahinkoa puille», moitti kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. »Vaikka minä otankin kuoren», sanoi hän, »niin minä olen silti hyväntahtoinen: se puu kun kuivaa, niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle.» Ja sitten Jussi kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin, sanoen että hänellä on siinä puuttumaton leivän aine, mutta kissa vain murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. »Haavan kuorta!» sanoi hän, »se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten minulla, ei ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia milloinkaan, tuollainen.» — »Enhän minä saakaan», koki Jussi arasti siihen selitellä, silmät ja korvat pystyssä, »mutta kyllä minulla silti, kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan kylväneen ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvellahan minulla on leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä haapoja heiluttaa, niin ne kilajavat ja halajavat, ja niin minä tiedän mennä sinne, missä niitä on.» — »Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä ohrahalmeellasi», varoitti kissa, »sillä olen siihen minäkin osamies.» Ja tarkastellen Jussia pahanenteisesti sekä kiroillen hännällänsä kissa jatkoi: »Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että se alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen puolesta sen tappaa!»

Äkkiä silloin lakkasi Jussin suu vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: »Pois minä matkastasi eroan, sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!» Ja kauhuissaan läksi hän laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin tuli kissa niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saapi, siinä tarraa niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, päänkin musertaa ja syö, mutta mahan heittää siltään.

Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, onkin totta. Olipa nimittäin aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin siallakin, mahan alus aivan täynnä ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle ja kävivät lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten paljoudesta suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien lypsämisessä, ja parkui, etteivät astiatkaan riitä tuollaiselle maidon määrälle. Jopahan kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria pois leikkaamaan ja tuleen kantamaan. »Älä minun osaani!» pyysivät sekä koira että kissa, mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret tuleen. Silloin koira ja kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja kumpainenkin sai kaksi, josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen ja kissalle neljänteen utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden vuoksi muutkin maitoa saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka saanut kaikki utaret poltetuksi.