XXVIII.
KUN KISSASTA KARHU KASVAA, VARO SILLOIN SILMIÄSI.
Siinä kohta kourihinsa
Kaappasi käpälihinsä,
Tappoi hiiren hirveästi
Ja kaotti kauheasti.
Ennen kuin seurataan etemmäksi Jussin retken vaiheita, on vihdoinkin annettava tarkempia tietoja hiirestä ja hänen väestään, koskapa hänestä on jo aikaisemminkin mainittu ja koska hänellä on kissan elämässä niin suuri merkitys.
Ennen on kerrottu, että hiiri on pahan luoma ja että luoja loi kissan sille koppariksi. Alottelee hiiri elantoansa sitten, rakentaa itselleen talon ja joutuu sammakon naapuriksi. Tutustellaan siinä naapurukset, käydään toisissaan ja ystävinä eletään, kunnes kerta tuli nälkä ja kova aika kummallekin. Täytyi lähteä ruoan hankintaan. Molemmilla olikin melkoinen pyyntionni, sillä sammakko löysi pienen lieron ja hiiri talon multapenkistä kuolleen russakan. Touhuissaan nyt äijät veivät saaliinsa kotiin ja syöttivät sen pojilleen. Mutta paljonkos nyt kuolleesta russakasta ruoaksi on! Nälkäisenä hiiri ajatteli, että ehkäpä sammakko antaisi hänelle omastaan lisää, ja meni sammakon talolle. Täällä isäntä parhaillaan syötti poikiansa, joita oli niin paljon, että ihan kuhisemalla. Ahneesti hiiri nyt katseli äärestä ja arveli mielessään, että on sammakolla poikia, vaikka toiselle syötettäväksi. Tottapa hiiri oli niin nälkäisen näköinen, koskapa sammakko älysi hänen ajatuksensa ja vihaisesti ärjäisi: »Mitä sinä minun pesälleni tulet! Syöt vielä kaikki minun poikani.» — »Enhän minä söisi niitä», puolustelihe hiiri, »jos heitä nyt vähän maistaisinkin!» Sammakko ryntäsi silloin vieraansa niskaan ja siinä syntyi semmoinen tappelu, että se nyt oli vallan hirveätä. Ja sammakko oli oikeassa, sillä jos hän olisi antanut hiiren edes maistaa poikiaan, niin kyllä tämä pian olisi makuun päästyään niistä kaikistakin selvän tehnyt.
Saatiin sitten kuitenkin naapurirauha jälleen solmituksi, vaikka molempain sappi kiehuikin aika tavalla. Katsellessaan sammakon elämää sanoi hiiri eräänä päivänä: »Miksi sinä vedessä asut ja mitäs siellä teet? Parempihan toki on maalla olla.» Sammakolla juolahti silloin koston tuuma mieleen ja hän vastasi kehuen. »Ei veikkonen! Parempi minun olentoni vedessä on kuin sinun maalla. Kunpa tulisit kerta sinäkin veteen niin näkisit, kuinka siellä on hyvä olla. Kyllähän tämä maalla olo tunnetaan.» Silloin tuli hiiri todellakin uteliaaksi ja pyysi: »No, viepäs minutkin veteen, että saan koettaa, mitenkä siellä eletään.» Sammakko oli heti valmis ja neuvoi: »Laitahan lanka jalkaasi, että sidotaan sinut sillä minun kinttuuni.» Hiiri teki käskyn mukaan ja niin mentiin yhdessä lammikkoon. Sammakko sukelsi ja rupesi vetämään hiirtä veden alle; hädissään tämä siinä pinnalla uiskenteli ja pyöriskeli Tuonpa näki ilmassa kiitelevä teräväsilmäinen haukkaa tuikaisi alas ja otti hiiren kynteensä, jolloin sammakollakin tuli lähtö yläilmoihin. Niin saivat sammakon kostonhimon vuoksi naapurukset surkeasti surmansa.
Kun hiiren lapsia rupesi nyt ankarasti köyhyys ja nälkä ahdistamaan, arveli vanhin poika, jolle isännän arvo periytyi, että kyllä tässä täytyy jotakin tointa ruveta pitämään. Mitäpäs muuta kuin hän avasi räätälinliikkeen ruveten tekemään kansalle kaikkea vaatepartta, mitä se suinkin tarvitsi. Liike kävi hyvin ja puute oli kaukana. Mutta eräänä päivänä ilmestyikin työhuoneen ovelle kissa, joka hiiren silmillä katsottuna on kauhistuttavan suuri peto. Vavisten kysyi nyt pikku räätäli, mitä asiaa isolla isännällä olisi. »Tulin takkia teettämään mestarilla», vastasi kissa harvakseen, uteliaana katsellen hiirtä, joka istui pöydällään jalat ristissä allansa ja ompeli, että suihke kävi. »Ka, mikäpäs siinä, tehdään vain herralle takki!» sanoi hiiri, tempasi mittanauhan ja rupesi ottamaan kissasta takin mittaa, luvaten suorittaa työn joutuin ja hyvin.
Mutta eihän hiiri parka ollut ennen kissan kokoiselle eläimelle mitään ommellut ja niinpä hän leikkasikin kankaan pilalle eikä saanut siitä takkia syntymään. Kun kissa tuli sitä noutamaan, täytyi hiiren ilmoittaa, ettei siitä takkia tullutkaan. »No mikä siitä tuli?» kysyi nyt kissa hiukan karmeasti. Hädissään hiiri valehtelu »Housut.» Kissa tyytyi siihen, koska hän sattui tarvitsemaan housujakin, ja poistui odottamaan niiden valmistumista.
Mutta jos oli takkia vaikea tehdä, niin housut ne vasta konstikkaat olivat. Kun kissa tuli niitä noutamaan, täytyi hiiren taas hädissään tunnustaa: »Ei niistä housuja tullut.» — »No mikä niistä tuli?» — »Liivit». Kissa tyytyi vielä kuitenkin ja meni pois odottelemaan liiviensä valmistumista.
Hiiri parka oli kuitenkin silponut ja leikellyt kankaan niin pahasti pilalle, ettei siitä syntynyt liivejäkään. »Ei siitä liivejä tullutkaan», selitti hän kissalle. »No mikä siitä tuli?» — »Lakki.» Kissa marahti pahasti, mutta piti vielä suunsa kiinni.
Nyt oli hiiri päivissä. Hikipäissään hän koetti sommitella kankaan tilkuista lakkia, mutta turhaan. »Ei siitä lakkia tullutkaan», hätäili hän kissalle, joka vaativana oli ilmestynyt oven suuhun odottamaan.
»No mikä siitä tuli?» — »Tuppi.»
Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit, arveli hän tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan tuluspussi, loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän puulasi sanaa sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoine karvoineen surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja omistaja täten menetti henkensä.
Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan, aukenisiko sieltä joku neuvo eteen. Olipa silloin Maaria matala muori lypsänyt lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut penkille maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri silloin veljensä ja sisarensa kanssa ja nyt he joivat ja sotkivat sen maidon kokonaan, kunnes hulikka kaatui suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana hiiri silkin lähti pakoon.
Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka
»meni veikko, joi vähäisen, meni sinkku, puolet lappoi, menin mie ja kaikki kaadoin.»
Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan rukoukset mitään. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: »Sinulla on silmät kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin muurimiehelä ja häntä kuin kirkontorni», mutta kissa vain murahti: »Älä puhu joutavia!» ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja möi ne suuresta summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin ajellakseen.
Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui, kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: »Anna hiiri tyttösi!» Kun hiiri säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä vaatii, vastasi kissa: »Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi.» Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia, ja koetti selittää, ettei hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt, ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: »Minun Kietonen mielestäni, sima, maito silmästäni!» Surren täytyi silloin hiiren antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi hyvänsukuisen!
Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä ei enää ollut mitään rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan, mitä sille oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: »Ostetaan kello ja pannaan se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!» Se oli kaikista hyvä neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja näppärän kellon. Mutta silloinpa nousikin kiivas kiista siitä, kuka menee ripustamaan kellon paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin rohkeata sankaria löytynyt koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että oli tuhlattu ainoat rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan mitään tehty kunnes hyvä haltia ostikin sen heiltä ja lahjoitti kukkasille. Siitä asti ovat mäet olleet täynnä »kissankelloja.»
Auttamattomasti oli täten hiirikansa joutunut kissan orjuuteen, eivätkä sen sukulaisistakaan uskaltaneet muut kissalle röyhkeillä kuin rotta. Kissa kun kokosi hiiriä pankolleen ja pani nukkumaan, niin rotta tuli ja söi ne. Kertapa kuitenkin kissa havahtui, näki, että nyt on rotta hänen hiiripankollansa, ja lähti tavoittamaan sitä kiinni. Tämäpä vain pelkäämättä isoitteli kissalle: »Minäpä saan juosta paksuin vatsoin edellä, kun sinä raukka saat tulla hoikin vatsoin perässä!» — »Odotahan!» sähisi kissa, »kyllä minä vielä sinut kiinni saan, ja silloin saat maksaa siitä, että söit minun saaliini!» — »Et sinä minua kiinni saa», nauroi rotta, »minulla on hoikat ja pikkuiset jalat, joilla minä astun tiheästi, mutta sinä isoillasi astut harvaan.» Ja tätä puhuessaan ja pilkatessaan rotta juosta pyryytti edellä, kissan tullessa perässä, kunnes rotta samalla pyörähtikin ahtaaseen reikään ja sanoi: »Tule nyt ottamaan kiinni, jos mahdut.» Kissa sydämistyi tästä niin, että siitä päivin aina reikien edessä rottia ja hiiriä vahtii.
* * * * *
Mutta sepä siitä, sillä nyt on katsottava, kuinka jänikselle sitten kävi.