XXIX.
PITKÄ ON PAHA METSÄSSÄ.
Pukkipa kipokaponen,
Jo teki tihua työtä,
Rupesi rumille töille,
Painui töille törkehille.
Kauhuissaan Jussi laukkaa takaisin asunnolleen Katilan autiotuvalle. Suoraa päätä töytää hän pihalle ja siitä tupaan, jonne lyykähtää peräpenkille. Mutta siinä hän uudelleen säikähtää: hämärän tuvan ovelle kohoaa hänen eteensä hirmuinen olento, päässä kaksi pitkää sarvea, leuan alla pitkä parta ja muuten hallava ja villava. Konsa näkee Jussin, niin heti prähähtää kolkolla äänellä ja nousee takajaloilleen — ei ehtinyt Jussi enempää katsomaan, vaan läksi uudelleen mennä puikkimaan kuin henkensä edestä.
Ei tiennyt Jussi rukka, etteihän se prähähtäjä mikään sen kauheampi peto ollut kuin Kääpälän vanha pukki, joka uudelleen oli pistäytynyt tänne autiotuvalle, kun oli kerran sinne tien oppinut. Ja oikeastaan hän oli nyt täällä pakoretkellä, kun oli suututtanut Kääpälän vaarin, joka oli uhannut hänet tappaa. Asia oli seuraava.
Oli pukki siinä laihana kävellä köpitellyt pihamaalla, niin oli vaari tuskautunut ja sanonut tyttärelleen, että vie tuo pukki tuosta paremmille laitumille ja katso, että syö hyvin, kun on niin laiha ja surkea. No, olihan tyttö vienyt ja hyvin oli paimentanut, hyvillä laitumilla kuljettanut, kunnes ajoi illalla kotiin. Siellä on jo vaari portilla ja kysyy: »Söitkö, vuohi rukka, tänäpänä ja joitko, vuohi rukka, tänäpänä?» Pukki, joka oli luonnoltaan hiukan leikkisä, vastata hivautti ylimielisesti: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä tästä suuttui tyttärelleen kovasti, kun muka niin huonosti oli paimentanut, ja ajoi hänet tiehensä.
Sydäntyneenä vaari seuraavana päivänä työnsi akkansa paimeneen ja varoitti hyville laitumille viemään. Akka tekee työtä käskettyä, syöttää, juottaa pukkia hyvin, ja saattaa hänet illalla turvallisesti kotiin. Mutta taaskin pukki ilkeyksissään vaarille vastaa tämän kysymykseen: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä silloin sydäntyy yhä enemmän ja ajaa akkansa sen tien perään, kun oli hänen pukkiansa niin huonosti paimentanut, ja lupasi itse lähteä seuraavana päivänä paimeneen, että kerrankin tulisi pukki kunnollisesti syötetyksi.
Niinpä lähtikin ukko itse seuraavana päivänä pukkia laitumille saattelemaan ja paimensi hänet niin hyvin, ettei paremmasta apua. Illalla kun sitten kotiin saatteli, niin kiirehti itse portille edeltäpäin pukilta kysymään, miten oli ollut laidun hyvä. Eipä pukki malttanut nytkään, vaan entiseen tapaan valehteli: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» — »Ahaa, vai sellainen otus sinä oletkin!» ärjäisi tähän vaari, köytti pukin, niininuoralla aitaan kiinni ja repesi veitsellään kaulaa leikkaamaan. Mutta kovin oli äijän veitsi tylsä, ei sen terä vienyt; silloin ukko lähti kiireesti pajaan juoksemaan, sen vielä siinä samassa teroittaakseen. Mutta sillä aikaa kun hän kikli ja kikli siellä pajassa, puri pukki niiniköyden poikki ja läksi mennä huristamaan salolle pakoon mokomata vihaista vaaria.
Pukki juoksi juoksemistaan, kunnes aivan väsyi ja hengästyi. Onneksi oli siinä ääressä kirkas lähde ja siitä hän joi pitkät siemaukset. Nähtyään sitten kuvansa veden pinnasta, suuret sarvensa, mulkosilmänsä ja pitkän partansa, nousi hänen rohkeutensa ja hän ärjäisi: »En pelkää, vaikka tulisi kuusi sutta!» Mutta siinä paha, missä mainitaan: kun hän käännähti, seisoikin hukka hänen takanaan. »Vai et pelkää», sanoi hukka miettiväisesti, nuoleskellen huuliaan, »sehän hyvä on — mitäpä minussa on pelkäämistä!» — »Voi, hyvä hukka!» ratkesi nyt pukki puhumaan aivan toisella äänellä, »etkö näe, että olen aivan humalassa! Mitäpä juopuneen puheista ja kerskailuista on taikaa. Anna nyt tämä kerta vielä anteeksi, niin en vasta suulla suurentele!» — »Niin» sanoi hukka, joka tarkoin muisti oman juopottelunsa Merkin kanssa eikä ollut pahoin nälkäinen, »niitä olut tekee, joista ei kalja tiedäkään. Olkoon menneeksi.» Ja pukki lähti kauhuissaan laukkaamaan, kunnes päätyi Katilan autiotuvalle.
Jänö nyt juoksi juoksemistaan, kunnes ei enää jaksanut, vaan istuutui koivun juurelle surkeasti itkemään. Tulee siihen kontio, matkaa sivuitse, ja kysyy: »Mitä sinä itket, mitä sinä murehdit?» — »Itken», vastasi jänö, »murehdin sitä, että mikä lienee moinen peto tullut minun pirttiini — sarvet on suuret, itse on leveä, ja kun prähähti pahalla äänellä, niin minä siitä pelästyin ja pakoon suohkahdime.» — »No johan nyt jotakin», ihmetteli karhu, »mikähän se sellainen elukka mahtanee olla? Lähdetään, niin kyllä minä ajan sen sieltä pois?» Mennään siinä yksissä, tullaan kynnykselle ja avataan uksi — siinä samassa pukki taas prähähtää pahalla äänellä ja nousee seisomaan. Eipä kestänyt kontionkaan sisu sitä näkyä ja ääntä, vaan pakoon lähti ukko puikkimaan, niin että häntävillat hulmusivat. Jänö päätyi taas koivun juurelle surkeuttansa itkemään.
Tulee siinä sitten hukkakin, matkailee omia teitänsä, näkee jänön ja kysyy, mitä nyt Jussi niin kovasti murehtii. Tämä kertoo asian, jolloin hukka tarjoutui ajamaan pois pirtistä mokoman kummituksen. Mutta jänö vastaa: »Ei sinussa liene ajajaa, kun jo kontiokin yritti, mutta ei saanut.» Lähdetään kuitenkin ja tullaan kynnykselle, mutta pakoonhan siitä oli lähteminen, kun pukki pimeän pirtin peräpenkiltä oikein pahalla äänellä prähähti ja partaansa pudisteli. Taas jänölle itku ja valitus koivun juurella työksi.
Tulee silloin peura, itsekseen astua narskuttelee koivun juurelle ja tiedustaa, mitä jänö rukka niin itkee ja murehtii. Saatuaan tietää moisen asian peura innostuu ja tarjoutuu ajamaan pedon pois. Silloinpa Jussiakin jo naurattaa ja hän vastaa: »Ei sinussa ole ajajaa, sinähän olet vielä arempi kuin minä!» — »Pois minä sen ajan!» kerskailee peura, »minä sitä sarviloilla pistelen, niin että kyljet tulevat reikiä täyteen.» No, mennään siitä sitten, uksi avataan, mutta kun pukki taas prähähti peräpenkiltä pahasti ja sarviaan keikautti, niin äkkiä menivät siitä sekä peura että jänis lipettiin. Kauas pois laukkaakin nyt jänis, ihan Immilän aidan taakse saakka, ja siihen istuutuu taas itkeä tuhertamaan.
Sattuu siinä silloin Immilän iso ja ylpeä kukko eukkoineen aidan taakse, kuulee Jussin itkun ja valituksen ja kysyy häneltä, mitä hän siinä nyt niin itkee ja murehtii. Kertoo silloin jänis asian, että mikä lienee moinen peto tullut hänen pirttiinsä — sarvet on suuret ja itse leveä, prähähti vielä pahalla äänellä, että pakoon täytyi siitä suohkahtaa. Kummastelee nyt asiaa kukko, että mikä on tosiaankin sellainen peto, »olisikohan ollut peura vai mikä?» — »Ehei ole peura!» vastaa jänis, »suora oli sarvinen, villainen, suuri.» Jopas nousi silloin kukolla kova luonto päälle ja hän ärjäisi: »Läkkä, minä ajan sen sieltä pirtistä pois!» Jussi siihen päästi pitkän naurun ja sanoi kukolle: »Eihän sinusta, veikkonen, ole ajajaksi! Johan siellä ollaan käyty kontiot, hukat ja peurat, eikä ole saatu pois!» Mutta Immilän iso kukko siitä vain tulistuu, nostelee siipiänsä, heiluttelee helttojansa ja todistaa: »Mutta minä sen sittenkin ajan pois, vaikka tässä pienetkin ollaan!» Eikä muuta kuin lähtee mennä vouhottamaan Katilan autiotupaa kohti, niin että Jussilla on täysi työ perässä pysyessä.
Tullaan siitä sitten perille ja avataan uksi. Siinäpä kun kukko silloin kohti tuvan lakea kiljaisi ja heilautti siipiään, niin paikalla karkasi pukki sieltä peräpenkiltä lattialle, että mikä kumma nyt ilmestyi tuvan ovelle. Ja kun kukko siitä toisen kerran laulaa hivahutti ja siipiään räpytteli, niin säikähti pukki pahasti ja rupesi katsomaan, mitä tietä tästä parhaiten pihalle pääsisi. Ja kun kukko sitten hyppäsi oistonaan sisään ja kolmannen kerran uhkaavasti kiekaisi, niin korentona lensi pukki ovesta pihalle ja yhtä suoraa kotiinsa, arvellen, että mieluummin vaikka pahankin vaarin kanssa tappelee kuin rupeaa tuollaisten petojen ja ränkyjäin kanssa otteluun.
Kukko siinä sitten ehdotteli Jussille, että ruvetaan tässä nyt vaikka yhdessä taloksi, kun on pirtti niin kaunis ja tanhua puhdas, mutta ei jänö siihen taipunut. »Pois minä lähden», sanoi hän, »näiltä Ilmolan mailta, sillä kovin täällä sattuu paljon outoja asioita eteen, pois menen entiseen tuttuun Metsolaani ja siellä sekä elän että kuolen.» Ja niin hän läksi, hartaasti kiiteltyään terhakkaa kukkoa, joka moisen pedon oli hänen pirtistään karkoittanut. Eikä kukkokaan viitsinyt jäädä yksikseen sinne metsän korpeen kiekumaan, vaan saapasteli takaisin Immilään ylpeänä tekemänsä sankarityön johdosta ja kiihkeästi haluten siitä kanoillensa kerskailla.
Sitten sitä ei ollutkaan enempää.