Suomen kansan eläinkirja

by Eino Railo

XXX.

JOS ON MIES VÄÄRÄ, KYLLÄ ON LAKI SUORA.

Tuki korvat tuomarilta,
Lahjo kaikki lautamiehet,
Nimismiehet miellyttele,
Silmät silkillä sitele.

Sillä aikaa kun hukka, kettu ja jänis sattuivat tällaisiin monenlaisiin seikkoihin Ilmolan mailla ja jo peräti kyllästyivät tutkimusmatkaansa, eleskeli karhu omia aikojaan ja puuhaili tanakasti luontonsa mukaan. Olihan hänellä Horpon isännän kanssa yhteinen kaski, jonka rukiista hänen piti saada tyvet, ja sitä kaskea hän usein kulki katsomassa, miten siellä viljat valmistuivat. Tuli siinä sitten rukiin tähkiä maistelleeksi ja huomasi ne ylen hyviksi sekä harjautui niin huhdassa käymään ja sitä sotkemaan. Horpon isäntäpä siitä suuttui ja vannoi: »Kylläs tavoitan!» Kavalan keinon keksikin nyt viekas Horpon isäntä. Hän kävi kotoansa kattilallisen kirkasta viinaa ja hautasi sen reunoja myöten sen polun viereen, jota myöten karhu tavallisesti saapui halmeelle, sekä poistui sitten turvapaikkaan katsoakseen, kelpaisiko ohdolle tämänlaatuinen mesijuoma.

Se oli kuulakas ja kirkas ilta, eikä aikaakaan, kun jo karhu saapuu halmeelle tavallista reittiänsä, yritti jo mennä viinapadan sivu, kun samalla omituinen, makea ja pistävä haju sattui hänen sieraimiinsa. Karhu pysähtyi, haisteli ja ajatteli: »Mikähän tässä niin makoisalta haiskahtaa?» Hän nuuski uudelleen ja huomasi vihdoin, että tuosta kirkkaasta lähteestähän sen hajun täytyy tulla. »Mukavaa vettäpä siinä tuntuu olevankin, haisee vähän kuin mesi, mutta tokko silti mettä lienee!» Hän pysähtyi ajattelevan näköisenä padan ääreen ja mietti. »Mitähän tuo tekisi, jos tuota maistaisi? Ei tuo sentään mahtane tappaa? Johan se nyt tappaisi — vesi!» Karhu kastoi ensin hiukan kielensä päätä, liposteli ja sanoi: »Ah!» Sitten hän kastoi koko kielensä ja otti vihdoin oikein pitkän ryypyn. »Mutta tämähän vasta pannahisen hyvää vettä onkin!

»Enpä ole moista ennen maistanut, tämä on parempaa kuin mesi, paljonkin parempaa, tässä asuu eri voima, täytyypä ottaa vieläkin kulaus, koska tuntuu niin janottavan.» Ja karhu täräytti naamaansa sellaisen ryypyn, että täytyi ihan vatsan pohjasta sen jälkeen ähkäistä.

Vähän ajan kuluttua tunsi karhu erinomaisen suloista aaltoilua koko ruumiissaan. Oli kuin olisi hänen aivokoppansa avartunut ja siellä ruvennut laulamaan tuhat rastasta ja sata satakieltä. Metsä, pelto, koko maailma läikähteli ja keinuili ihanasti hänen ympärillään ja hän rupesi onnellisena mörisemään ja litki lisäryyppyjä naamaansa. Äkkiä hän tunsi voimainsa kasvavan aivan suunnattomiksi, hän nousi kahdelle jalalle ja kajautti kämmenensä yhteen sekä karjaisi: »Hih!» Musta kaskenkanto tuntui siinä katselevan niin uhmailevasti — karhu tempasi sen juurineen ilmaan, löi maahan pirstaleiksi ja kiljaisi: »Vai mitä, häh!» Sitten hän raivostui ja rupesi oikein uhoten kantoja irti vääntämään ja niitä mäkeen mäikyttämään. »Vai siinä toljotatte, häh, ettekö usko vähemmällä, häh!» Niin hän raivosi hikipäissään kauan aikaa, kunnes vihdoin tunsi väsähtämistä ja palasi lähteensä ääreen juomaan mettä janoonsa.

Sitten hän tunsi, kuinka sanomattoman suuri onnen ja rauhan aalto hulvahti hänen ylitsensä. Hän lauleli möristen vanhoja lullamois-lallamois-laulujaan, imeskeli käpäliään ja oli ylen onnellinen. Väliin kasvoi riemu niin suureksi, että täytyi hypätä pystyyn, lyödä kahta kämmentä ja hihkaista. Mutta samalla tuntui taas niin suloisesti maata kohti viemaavan, että ihan piti pitkälleen paiskautua, niin, heittäytyä aivan selkäpiilleen, potkiskella hauskasti ja ihan sydämen pohjasta önähtää. Mieli kävi niin herkäksi ja suruisen makeaksi, kuin olisi herkullisen kipeästi leppoisassa löylyssä hieroskeltu ja vastalla kipeitä nivusia haudoskeltu. Karhu muisteli elämäänsä, vaivojansa ja vastuksiansa, kunnes tunsi niin suurta sääliä itseään ja koko maailmaa kohtaan, että rupesi katkerasti itkemään. Hänen teki mieli syleillä kaikkia, hukkaa, Jussia, kettu repaletta, metsää, männikköä, Horpon isäntääkin, koko maailmaa, tehdä sula, ilmeinen, ikuinen sovinto — ja rauha — ja rakkaus — hik! — heidän — hik! — kanssaan…

Karhu nukkui siihen multaiselle kasken reunalle syvään ja häiriintymättömään onnen uneen. Ei hän tiennyt mitään siitä, että Horpon isäntä lähestyi häntä varovaisesti renkinsä kanssa, kurkistellen kaukaa, miten oli metsän isännän laita. Nähtyään hänen makaavan kuin konsanaan kuollut karhu ainakin, pääsi heiltä iso ilo ja kiireesti he toivat metsän reunasta vankan ruunan lavakärryineen kaatuneen sankarin ääreen. »Eiköhän olisi viisainta kolauttaa sitä kirvespohjalla otsaan?» arveli renki. »Ei huolita metsän isäntää niin pahoin kohdella, suuttuu vielä. Ja kuoleekin se siihen pian itsestäänkin, ellei jo ole kuollut», vastasi isäntä estellen, sillä Ilmolan väki kunnioitti karhua kovasti. »Mutta eiköhän olisi sentään parasta surrata sitä hiukan nuorilla kiinni, sen varalta, että tiellä virkoaisi?» ehdotteli taas renki. »Ei noin juopunut niin äkkiä herää», sanoi isäntä, »nostetaanhan vain kärryille ja viedään kylään tällaisenaan, niin on akoilla nauramista.» Ja niin nostaa rotjauttivat karhu paran kärryille kuin vanhan säkin ja lähtivät ajaa rynkkyyttämään huonoa metsätietä Horppoa kohti.

Karhun onnellinen uni alkoi siinä matkalla häiriintyä. Hän uneksi, että kettu oli ottanut hänet kiinni, sitonut hänet lujasti, ja kuljetti häntä nyt kotiinsa syödäkseen. Karhu ponnisteli päästäkseen irti, mutta ei päässyt, sillä hänen raajoistaan tuntui olevan kaikki voima poissa. Viimein hän ketun ivanaurusta kiukustuneena teki tosiyrityksen — ja heräsi. Raottaessaan silmiään hän kummastuksekseen huomasi olevansa kärryillä ja — niin, siinä vierellähän astelikin itse Horpon isäntä. Paikalla selvisi karhulle kaikki: tämä oli kokonaan Horpon isännän viekkaita vehkeitä.

»Vai niin!» ärjäisi hän äkkiä rumimmalla äänellään ja hyppäsi pystyyn. Ruuna säikähti hirveästi ja läksi menemään minkä kavioista irti sai, ja isäntä renkineen kellahti tiepuoleen. Hetken perästä sattuivat kärry isoon kantoon ja menivät sirpaleiksi, karhu pyllähti sammalikkoon ja rupesi heti koettelemaan jäseniään, olivatko ne eheät. Vikaa ei tuntunut, humala haihtui päästä kokonaan ja kiukuissaan hän läksi etsimään Horpon isäntää lukeakseen hänen selkäänsä selvässä rahassa maksun kaikista hänen kolttosistaan. Mutta isäntä oli jo hyvissä ajoin korjautunut turvaan, eikä karhu häntä löytänyt. Se oli karhun ensimmäinen humala ja hän teki vankan valan, että sen piti myös olla hänen viimeisensä.

* * * * *

»Katsoppas äijää, kun sattuikin pelastamaan henkensä minun tyhmyyteni vuoksi!» harmitteli Horpon isäntä, »mutta on niitä vielä muitakin keinoja. Hän rakensi loukkaan ja siihen karhu kohta jutkahtikin kiinni.

»Ahah! Jopas minä, ukko, sinut tavoitin!» sanoi isäntä sitten iloissaan, kun tapasikin aamulla karhun loukkausta. Karhulla oli kova hätä, että nyt se hänet tappaa, ja hän rukoili isäntää päästämään hänet irti. »Minä tämän sinun hyvän työsi palkitsen, maksan sinulle niinkuin maailma maksaa», lupasi hän. No, isäntä arveli siinä, etteihän toki sovi kasken osamiestä hengiltä ottaa ja päästikin hänet irti, nähdäkseen, mitähän hyvää karhu tekisi. Mutta tuskin oli karhu päässyt loukkausta, kun hän jo uhkasi tappaa miehen ja syödä hänet, kun tuollaisia surmapaikkoja metsään rakentaa. Isäntä koki muistuttaa karhulle, että tämähän oli luvannut palkita hänen hyvän työnsä, ja karhu myönsikin luvanneensa sen tehdä, mutta aikoneensa silloinkin sen pahalla palkita, sillä niinpä aina maailma hyvän teon maksaa. Silloin sanoi Horpon isäntä: »En minä anna itseäni syödä! Mennään oikeutta etsimään, että saadaan nähdä, kumpi meistä on väärässä.» Karhu myöntyi ja niin lähdettiin tuomaria etsimään, päättäen, että pannaan se tuomariksi, joka ensiksi vastaan tulee.

Sattuipa siinä silloin tulemaan Jussi piippakorva ja hänelle nyt esitettiin asia ja pyydettiin häntä tuomariksi. Tärkeänä Jussi harkitsi oikeusjuttua ja tuomitsi viimein Horpon isännän olevan väärässä. »Sillä kaikkihan tietävät, että maailmassa melkein aina hyvä teko palkitaan pahalla», huomautti hän. Paikalla karhu tahtoi tappaa isännän, mutta tämä sanoi: »Ei vielä, ennen kuin ainakin kahdet tuomarit kuullaan.» Ja pitkämielisyydessään karhu suostui uutta tuomaria etsimään.

Kuljetaan sitten eteenpäin tuomaria etsimään, kunnes tuleekin Kääpälän vanha uskollinen Laukki vastaan. Ihmettelee siinä Horpon isäntä, että mitä nyt on Laukki lähtenyt yksin kulkemaan, pysähdyttää sen ja kertoo, mikä on hänellä karhun kanssa asia. Kuultuaan, mistä on kysymys, sanoo Laukki murheellisena: »Senpä se maailma näyttää antavan palkaksi. Viisitoista vuotta olen minäkin uskollisesti isäntääni palvellut, paljon työtä tehnyt ja hyviä varsoja saanut, ja kuitenkin aiotaan minut huomenna tappaa. Syö pois vain, karhu kuomaseni, miehesi, sillä olet aivan oikeassa.»

Tämän kuultuansa aikoi karhu heti tappaa Horpon isännän, mutta tämä sai hänet kuitenkin vielä hillityksi, ja niin matkattiin edelleen uutta tuomaria etsimään.

Kuljetaan taas hiljoilleen, niin jopas tavataan vanha koira, joka rampana ja nälinkuoliaana oli siinä puun juurella kuolemaa tekemässä. Otetaan nyt koira tuomariksi, selvitetään asia juurta jaksaen ja pyydetään tuomiota. »Tämähän on selvä juttu», sanoo koira. »Karhu on aivan oikeassa, sillä tämän maailman tapahan on, että hyvä pahalla palkitaan. Olinhan minäkin ennen hyvä metsäkoira, näätää ja oravaa haukuin ja saukkoja kaivoin sekä hyviä pentuja sain, mutta kuitenkin minut nyt, kun olen tullut vanhaksi ja heikoksi, on heitetty tänne metsään nälkään ja kurjuuteen kuolemaan. Täysi oikeus siis on karhulla tappaa isäntä.» »Joko nyt uskot!» ärjäisi karhu siihen ja alkoi uhkaavasti lähennellä, jolloin Horpon isännälle tuli totinen hätä käteen. »Älä vielä tapa», rukoili hän, »mennään vielä yhden tuomarin eteen, jos hän sattuisi olemaan lakia tuntevampi kuin nämä.» No, karhu taas suostuu siihen, ettei isäntä voisi väittää hänen vääryydellä henkeä vieneen.

Kuljetaan täten edelleen, kun jo kopeutuu itse Mikko mielevä mies, Repolainen, vastaan. Horpon isäntä heti laatii mieluiset puheet ja kysyy, mihin Repolainen nyt on matkalla. »Virkani teitä vain juoksenteIen toimittamassa», huomaa kettu siihen vastata. Isäntä siinä, kun jutellaan ja karhu ketulle selittää asiaa, salavihkaa kuiskaa ketulle: »Pidä, veli kulta, minun puoltani, niin saat syödä kukot ja kanat meiltä.» Kettu ei ole kuitenkaan milläänkään, vaan kuuntelee tarkasti asian esitystä ja sanoo sitten pitkään ja miettivästi: »Hjaa, ei tätä sovi seisoen tutkia, tässä on työtä istuallaankin», ja kun kaikki kolme olivat istuutuneet kukin mättäälleen, lisäsi hän: »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan.»

Tarkoin kyseli nyt Mikko asian mieheltä ja karhulta, oli hyvin viisaan näköinen ja harkitsi kauan. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän voinut juttua lopullisesti — vaikka se näyttikin karhulle hyvin pahalta — tuomita, ennen kuin hän oli nähnyt itsensä tapahtumapaikan, loukkaan, jossa karhu oli ollut, sekä sotketun ruishalmeen. Siellä oli pidettävä tarkastus paikan päällä ja sitten sen perusteella, mitä siitä vielä ilmenisi, asia ratkaistava. Mikäpä siinä, reilusti suostui karhu lähtemään takaisin loukaspaikalle, jossa kettu jatkoi tutkimuksiaan.

Kettu tarkasti halmeen ja päätteli: »Kyllä olet paljon mieheltä huhtaa syönyt ja sotkenut.» Siitä sanoo karhu: »Mutta lähdetäänpäs katsomaan, minkälaisen minulle surmapaikan laati», ja niin tultiin sitten loukkaalle.

»Tjaah», sanoi kettu, »miten tämä vehje oikeastaan viritetään? Viritäppäs, Horpon isäntä, loukkaasi, että saadaan nähdä, miten se oli, kun kantaja lähestyi sitä. Vai näin, jaahah, vai tällä tavalla siis loukas on vireessä. Jos nyt kantaja paremman selvyyden saamiseksi lähestyisi sitä samalla tavalla kuin silloin, kun hän joutui siihen kiinni, niin, aivan sillä tavalla, niin se olisi oikeudelle erittäin selventävää ja asiaa valaisevaa… Mitenkäs se sitten tuo loukas laukesi, kun karhu siihen joutui? Ahah! Vai tällä tavalla!»

Jumpsis! Loukas laueta jymähti ja siinä oli taas karhu poloinen oman tyhmyytensä vuoksi kiipelissä. »Nythän tämä pulmallinen kysymys selvenikin!» ihmetteli kettu ja jatkoi: »Tuomio on näin päivänselvässä asiassa lyhyt ja suora: ei muuta kuin hyppää päälle ja lyö kirvespohjalla otsaan!» Ei siinä Horpon isäntä liioin kauaa viivytellyt, vaan rupesi kirvespohjalla karhu parkaa pieksämään, niin että tämä olisi siihen henkensä heittänyt, ellei loukas olisi rikkoutunut ja äijäpaha päässyt puolipyörryksissä pakoon pötkimään. »Tule ensi viikolla osillesi ruishalmeelle!» huusi isäntä vielä pilkaten hänen peräänsä. Mutta revolle hän sanoi: »No niin, lähdetäänpäs nyt niitä palkkakanoja valitsemaan!»

Mentiin siinä sitten Horppoa kohti, isäntä edellä ja kettu juosta litvitellen tyytyväisenä perässä. Kun tullaan Horpon aukealle, niin nähdään, että emäntä onkin siinä suolaamassa voita kartanolla. Kun emäntä huomaa isännän ja ketun, huudahtaa hän: »Nyt tulee isäntä kotiin metsästä ja vielä kettu perässä!» Hän rupeaa viittilöimään, että viekää kiireesti kanat ja kukot turvaan, ettei kettu niitä saisi, mutta kettu taas luulee, että nyt se hänelle viittoo ja kanoja toimittaa siihen pihalle syötäväksi. Hän ryntää heti kanojen kimppuun, mutta emäntä tempaakin kepin ja alkaa sillä häntä peitota, että siihenkös tulet, senkin kananvaras. Kettu parkuu surkeasti ja puolustautuu: »Sinun syysi, sinun syysi, sinäpä sormellasi sohoit tulemaan!» Vähissä hengin pääsi Mikko mielevä mies lopuksi pakoon. Perin nolona hän sitten itseksensä jahkaili asiaa, tunnusti karhun ja edellisten tuomareiden olleen oikeassa, kun väittivät hyvän pahalla palkittavan, ja lopetti mietelmänsä sanoen: »No niinhän on maailman tapa!»

Mutta kun karhu sitten parannuttuaan meni yhteishalmeelle omaa osaansa saamaan, olivat siellä vain oljet jäljellä. Karhu valitti: »Kun narrasit etkä antanutkaan!» — »Annoinhan minä», vastasi isäntä, »itsehän valitsit tyvet ja tuossa ne ovat. Mutta ensi kesänä saat latvat, jos niitä luulet paremmiksi.» Karhu tyytyi siihen, mutta arveli samalla, että taitaa olla parasta, kun kaataa itse kasken itselleen, niin saa pitää sekä tyvet että latvat.