XXXI.
JOKA MAATA KUOKKII, SITÄ JUMALA RUOKKII.
Tiuskipa tiainen puusta:
»Eipä nouse Osmon ohra,
Ei kasva Kalevan kaura,
Ilman kasken kaatamatta,
Tuon tulella polttamatta.»
Samaan aikaan kun karhulle juolahti mieleen tämä oma kaskituuma, oli kettukin saanut mustelmansa nuolluksi ja tapasi kulkiessaan suden. Hukka paikalla aikoi törmätä Repolaista niskaan, kuitatakseen hänelle monet entiset kalavelat, mutta Mikko nokkelasti pyörähti syrjään ja sanoi: »Älä, hyvä veli, minua ahdista, minulla on sinulle oiva tuuma kerrottavana.» Hukka tuli uteliaaksi ja arveli, että ehtiihän tuon räähkän senkin jälkeen tappaa, kun on ensiksi siltä kuulumiset esiin puristanut, ja murahti siis odottavasti, että kyllä ne Mikon hyvät tuumat tunnetaan. Aluksi silloin kettu keksi sanoa olleensa äsken kirkossa, jossa oli kuuluutettu suden ensi viikolla pääsevän lammaspaimeneksi. »En usko», murahti susi halveksivasti. »Kuuluutettiin siellä muutakin», jatkoi kettu, »sellaista, että ensi viikolla tulee suuri sudenmetsästys.» »No sen kyllä uskon», sanoi susi, »mutta mikä se sinun oiva tuumasi olikaan?»
Kettu heittäytyi nyt surulliseksi, näytti hukalle vammojaan ja kertoi, miten Horpon akka oli häntä lyönyt. Hän haasteli murtunein mielin: »Nahkani tähden ne erittäinkin minua vihaavat ja vielähän siinä tosin on lisänä sekin, että tuleehan sitä toisinaan tehdyksi vähän pahankin nimellistä, kesällä kaapatuksi lampaan vuona ja viedyksi pojille pesään ja sellaista pientä viatonta muuta. Mutta luulisi noiden näin pienet pahanteot sietävän, kun ei ole sitten koko pitkänä talvena metsässä paljon mitä saada, mutta eipäs. Sitäkin vähää, minkä sieltä talvella löytää, täytyy pelätä, jotta olisikohan myrkkypala niissä lihankappaleissa. Ja kun ne hylkää ja lähtee toista etsimään, niin on pantu lihapala käpälälaudan nenään, vaaralliseen haarukkaan, johon tarttuvat käpälät kiinni. Ei ole siis erähäistä meikäläisen elämä nykyään!»
»Ei ole!» kiihtyy siitä susikin vakuuttamaan. »Nälkähän minullakin on talvella, jolloin ei saa paljon mitään muuta kuin joskus laihan koiran kaapatuksi. Harvoin sattuu sianporsas silloin herkuksi eteen. Onko siis kumma, jos joskus erehtyy sellaiseenkin pahaan, että tulee lapsi siepatuksi, — minkä siinä tekee, kun on tulinen nälkä eikä satu muuta eteen?»
»Minkäpä minkä!» vahvisti kettu ja jatkoi sitten: »Hauskempaa olisi, kun tulisi syödyksi aina sellaista, ettei siitä ihmisten viha päälle nousisi. Siksi tässä ajattelin kulkeissani, että meidänkin pitäisi ruveta elämään suuruksella, niin ei olisi ilmolaisilla siihen mitään sanomista. Mutta sitä en vielä tiedä, miten niitä suuruksia saataisiin edes siemeneksi.»
Hukka harkitsi asiaa. »Kun saataisiin edes yksi riihi puida, niin siitä sitä jo tulisikin siementä. Kuule, meneppäs sinä pyytämään Horpon isännältä, että hän antaisi puida yhden riihen.» Kettu tuli hiukan epävarman näköiseksi ja arveli, että paha hänen nyt on Horpolle mennä, kun sieltä äsken sellainen kyyti annettiin. »Parempi sinun on sinne mennä kuin minun», sanoi hän, »ei muuta kuin lupaat, ettet tee enää kesällä etkä talvella pahaa, niin varmasti antaa meille yhden ahdetun riihen puitavaksi.» Lähdettiin siten yhdessä matkaamaan Horppoa kohti.
Mutta siinä samassa palaileekin karhu myrrysmielin Horpon huhdalta ja hautoo uutta kaskenviljelys-tuumaansa. Ketun menivät silmät pystyyn hänet nähdessään ja hän jättäytyi varovaisesti hukasta hiukan jälkeen, nähdäkseen, mitä Pekka aikoi. Karhu pörhistikin pelottavasti niskakarvojaan ketun huomatessaan, mutta unohti vihansa, kun susi rupesi hänelle kertomaan siitä suuruksen hankinta-asiasta, että nyt mennään Horpon isännältä siemeniä hakemaan. »Voi miesparat!» säälitteli karhu heitä vihellellen kummissaan, »ettehän te tunne näitä maanviljelyksen perusteita ollenkaan. Mihin te ne siemenet kylvätte, kun ei ole kaskea kaadettuna eikä poltettuna? Sehän ensiksi pitää kaataa ja sitten olla talot ja kaikki muut kunnossa, ja sen jälkeen saa hukka käydä Horpolta siemenet hakemassa. Mutta kun halunnette ryhtyä yksiin tuumiin, niin mikäs siinä — kaadetaan kaski ja laitetaan tuvat ja muut asunnot. Minähän olenkin tässä juuri niissä aikeissa.»
Muka innostuneena asiaan yhtyi jo puheeseen kettukin, arvellen, että kaipa karhu oli jo vihansa unohtanut. »Ruvetaan vaan», sanoo hän, »kasken kaatoon, mutta ensin kai on yhteinen pirtti tehtävä!» Karhu päästi ison naurun ja sanoi: »Kas kun kettukin salan aikana pirtistä puhuu! Talvella sinä kyllä kovalla pakkasella aina vannot, että kun tästä kesään pääsisi, niin varmasti pirtin laittaisi, mutta kesän tultua ovat rakennuspäätöksesi sulaneet lumen mukana pois. Ja muistetaanhan tuo, kun sitten kerran ruvettiin pirttiä tekemään. Minä tein sen syksyllä, puisen laadin hyvän, mutta sinulta jäi koko työ talveen, jolloin muka viisaana rupesit jäästä pirttiä laatimaan. Turhaan minä varoitin, että älä laita, kettu repale, jäästä pirttiä — se sulaa keväällä; 'ei sula', tämä muka viisaudessaan vänkäsi ja laittoi pirttiään. Niin päästiin kevääseen ja sulihan se, jolloin rupesi tunkeilemaan minun pirttiini. Niin että toisenlaiset ne pitää olla talon tekijät kuin tämä kettu repale, jos mieli nurkan ruveta nousemaan.» Hukkakin oli hyvillään siinä kuunnellut, kun karhu haukkui kettua, ja rupesi hänkin repoa halventamaan. »Niin ne ovat», sanoi hän, »tuon ketun talonpuuhat kuin Kääpälän Merkin, joka on minulle sukua ja josta kuulin tätä kerrottavan. Kun sillä kesällä on kovin väri, niin se etsii pimenneitä ja hyhytellessään vannoo, että jos nyt vain talveen elää, niin hän tekee jääkodan itselleen maatakseen. Ja kun sillä on talvella kovasti nälkä, niin se odottaa kesää tehdäkseen itselleen naurishalmeen, että saisi sitten oikein kyllältään naurista syödä. Mutta siihenpä ne ovat koiralta jääneet sekä jääkodat että naurishalmeet, ja siihenpä ne taitavat jäädä ketunkin talonrakennuspuuhat.»
Kettua harmitti karhun ja suden pilkka ja hän sanoi siinä vain: »Erihän ne ovat rakennusmiehet, jos ovat rakennuksetkin, asutaan sitten kukin omassa talossaan. Mutta sitä minä tässä arvelin, että hyvä olisi varata hiukan parempaa evästä, kun on edessä niinkin raskas työ kuin kaskenkaato. Näin tuolla äsken tullessani Piippolan muorin panevan suuren voipytyn aittaan, johon kyllä helposti voi päästä; suostutteko, kuomat, tuumaan, niin mennään yhdessä ja otetaan voipytty?» — »Suostumme!» huusivat karhu ja susi yhteen suuhun ja niin lähtivät he kolmisin taloa kohti. Tultuaan Piippolaan huomasivat he talon aivan tyhjäksi, hiipivät aitalle, ja karhun jäädessä vahtiin murtautuivat kettu ja susi sisään, saivat pytyn ja lähtivät takaisin metsään.
Tullaan nyt kaskirinteelle, jolloin karhu kysyy, kuinka tämä eväsvoi sitten jaetaan. Kettu arveli siihen, että annetaan pytty kokonaan sille, joka enimmän muistaa, ja kehui: »Minä muistan ylen ammoisia asioita ja vieläpä tiedän kaikki.» Silloin suuttui kontio, painoi pytyn jalkainsa väliin ja kiljaisi: »Suusi kiinni, repo! Mitä ammoisia sinä muistat, itsekin kolmikesäinen ollen!» Kettu huomasi silloin, ettei tässä auttanut liiaksi persouttaan näyttää ja sanoi välinpitämättömästi: »Tuossa näkyy olevan aukko ison kiven alla — eiköhän, hyvät kuomat, panna saalistamme sinne piiloon, sillä ei sitä voida nyt ruveta jakamaan, koska kuuluu jo ihmisääntä tuolta takaamme? Ja siellä se säilyy meille vaikka jouluvoiksi.» — »Kuuluuko!» säikähtivät siitä karhu ja susi, »pannaan vaan!» — ja niin pantiin pytty sinne kiven alle piiloon ja lähdettiin kaskimaalle. Mutta kettu veijari vannoi mielessään, että kyllä hän sittenkin sen voin, sieltä yksin syö.
No, rupeavat nyt kuomakset kaskea kaatamaan. Karhu ja susi kaatavat puita ja raatavat kovasti, mutta kettu siinä vain heidän vaiheillaan liehuu muka toimessa, mutta ei teekään mitään. Karhu siitä jo hänelle kovenee, mutta kettu selittää: »Minähän täällä puita pidän, etteivät päällesi kaadu, kun sinä niin kovasti raadat.» Tyytyvät siihen selitykseen karhu ja susi sekä raatavat hartaasti edelleen. Näkipä kettu sitten kovasti marjaisen pihlajan, rupesi siitä maljoja himoitsemaan ja sanoi karhulle: »Kaadapas tuo pihlaja, että vien siitä marjoja vanhalle äidilleni.» Tämä oli karhusta kaunis pyyntö ja hän kaatoihin ketulle pihlajan. Kettupa silloin hotkaisi marjat suuhunsa, jolloin karhu kummastuneena kysyi: »Etkös vanhalle äidillesi viekään?» Mutta kettu vastasi ynseästi: »Kyllä hänellä on yhtä kirkkaat silmät kuin minullakin, hakekoon itse vain!» Kovin oli tämä karhusta rumasti sanottu, mutta ei hän siitä sen enempää kuitenkaan välittänyt, vaan kaatoi taas suuren puun, mutta niin pahasti, että se tuli siihen tielle, joten täytyi ruveta sitä syrjään vetämään. Karhu huusi kettua avukseen, jolloin tämä toimessaan neuvoi: »Ota sinä tuo latvapuoli olallesi, minä lykkään täältä tyvestä!» Karhu teki kuten kettu käski, ja rupesi vetämään puuta vastahankaan, kunnes kuuli takaansa epäilyttävää ääntä. Hän vilkaisi sinne ja näki, että kettu hyväkäs istuikin puun tyvellä ja antoi siinä vain itseänsä herroina vetää. Silloin karhu suuttui ja läksi aika hamppua kettua tavoittamaan, mutta tämä luikaisi juurikan alle ja sieltä lepytteli karhua, luvaten tämän jälkeen ahkerasti työskennellä. »No», sanoi karhu lopuksi ja ruvettiin taas kaskea kaatamaan. Niin tuli ilta ja paneuttiin nukkumaan. Kettu vain ajatteli sitä voipyttyä.
Seuraavana aamuna ei kettu olisi viitsinyt lähteä raskaaseen työhön ollenkaan, vaan himoitsi voita ja älysikin karhulle ja sudelle uskotella: »Kuulkaapas, hyvät kuomat, täällä kävi yöllä, kun te makasitte, Ilmolasta Kyllölän talon koira Turva minua hakemassa ristiäisiin kummiksi; siellä on emäntä saanut pieniä.» Kovin tämä nyt oli karhusta ja sudesta sopimatonta keskellä kiireintä kasken kaadantaa, mutta sanoi karhu kuitenkin: »No, kun sinua on kerta haettu, niin menehän sitten.» Kettu mennä sipakoitsi ilomielin kivelle, jonka alla voipytty oli, otti sen sieltä ja alotti laidasta syöntiä sekä söi niin paljon kuin jaksoi, jonka jälkeen pisti kannen kiinni ja pytyn taas piiloon. Paluumatkalla hän sai vielä lammaslaumasta pienen vuonan kiinni ja söi siitä takapuolen, mutta etupuolen vei karhulle ja sudelle tuliaisiksi. »No olikos hauskaa?» kysyi karhu heti, »ja mikä pantiin lapselle nimeksi?» — »Hauskaa oli!» kehaisi kettu, »hyvät ja rasvaiset olivat ruoat, voitakin vatsan täydeltä. Nimeksi pantiin lapselle Alkkuti Alkkuti. Ja tässä olisi teillekin vähän tuliaisia!» Kettu siinä tasasi tuliaisensa, jotka karhu ja susi hyvillä mielin hotkivat kitaansa ihmetellen, että sievänpä se osasikin Kyllölän emäntä panna nimen lapselleen, ja niin nukuttiin jälleen yö.
Aamulla siinä taas kettu herättelee tovereitaan ja sanoo, ettei hänestä ole tänäänkään työhön, kun yöllä heidän nukkuessaan käytiin häntä Ilmolaan ristiäisiin käskemässä. »Siellä kuuluu nyt Kääpälän emäntä saaneen pieniä.» — »No johan nyt jotakin!» ihmettelivät karhu ja susi, »mikä niille Ilmolan emännille nyt tuli! Kumma kun ei meitäkin kutsuttu.» — »Eihän sinne vanhoja rötköjä käsketä rojuksi huoneisiin!» sanoi kettu ylpeästi, ja vaikka ketun meno olikin karhusta ja sudesta hyvin joutavaa kiireenä työaikana, sanoi karhu kuitenkin lopuksi: »No mene sitten, mutta muista myös meitä!» Ja menihän kettu, sipakoitsi, iloiten voipytylle, aukaisi kannen ja söi kyllältänsä kuten edelliselläkin kerralla. Takaisin palatessaan hän sai kiinni vanhan variksen ja toi sen mukanaan tuliaisiksi. »No olikos hauskaa ja mikä nyt nimeksi pantiin?» kysyi taas karhu uteliaana. »Hauskaa oli!» kerskaili kettu, »ja paljaat oli siellä herkulliset linnunlihat syötävänä. Lapselle pantiin nimeksi Keskuti Keskuti, — tässä olisi teillekin vähän niitä ristiäisruokia». Eihän karhusta ja sudesta variksen raato erähäinen syötävä ollut, mutta söiväthän sen sentään hyvillä mielin ja kiittelivät, kun oli Kääpälän emäntä heidän mielestään kauniin nimen osannut panna lapselleen. Ruvettiin sitten taas yölevolle ja raskaan työn tehneet karhu ja susi nukkuivat kohta sikeästi hyvän omantunnon turvissa. Kettu viheliäinen vain valvoi ja mietti uusia metkuja.
Aamulla kettu jälleen kiirehti herättämään tovereitaan ja sanoi hämmästyksissään, ettei hänestä ole tänäänkään työhön lähtijäksi, kun taas yöllä käytiin ristiäisiin kutsumassa. »Siellä on nyt Horpon emäntä saanut pieniä». »Ho!» murahti siihen susi ja karhu oli aivan ihmeissään. »Eikö se nyt», sanoi hän, »lapsen saaminen siellä Ilmolassa lopukaan, mistä niille nimetkään kaikille löydetään! Mutta mene nyt kuitenkin, koska sinusta niin paljon näytään pidettävän, että ihan joka ristiäisiin kummiksi vaaditaan. Tuo sentään meillekin jotakin.» — »Kyllä tuon!» lupasi kettu ja mennä sipakoitsi taas sinne voipytylle, jonka nyt lopullisesti puhdisti. Mitään tuliaisia mukaansa tuomatta hän sitten palasi karhun ja suden luo ja ilmoitti, että lapsen nimeksi pantiin Lopkuti Lopkuti. Maata mentäessä sanoi nyt karhu: »Koska et tuonut meille mitään tuliaisia, vaikka itse olet kolmena päivänä ristiäisissä herkutellut, syömme me suden kanssa huomenaamulla sen voin, varsinkin kun saimme jo tänään kasken kaadetuksi.» — »Syökää vain, hyvin te olette sen ansainneetkin, kun olette näin suuren kasken kaataneet», mukasi siihen kettukin herttaisesti ja niin nukuttiin seuraavaan aamuun kuin työtä tehneet ainakin.
Lähdettiin sitten aamulla sinne kivelle, jossa voipytty oli, avattiin kansi ja nähtiin, ettei ollut enää kuin muutama nokare jäljellä. Synkeinä siinä karhu ja susi tuijottivat ensin toisiinsa ja sitten kettuun kunnes karhu kirosi karmeasti ja sanoi ketulle: »Sinä riivattu olet varmaankin käynyt pytyllä ja syönyt kaiken voin suuhusi, häh!» Ja hukka näytteli pitkiä ja keltaisia hampaitaan ja lähestyi repoa pahaa ennustavan näköisenä. Repo katsoi tarkkaan, mistä paras pakotie olisi avoinna, mutta ei vielä asiaansa heittänyt, vaan rupesi puolustautumaan. »En minä ole teidän voitanne syönyt», sanoi hän, »ristiäisretkillähän minä olen ollut melkein kaikki päivät. Itse lienette syöneet voin minun poissa ollessani ja nyt siitä minua syytätte. Mutta pannaanpas maata tuonne päivänpaisteeseen, niin nähdään, kenen suusta rasva rupeaa tirisemään, sillä sen se tekee, jos niin paljon voita kerralla syöpi.» Karhu ja susi ällistyivät revon röyhkeydestä ja hänen syytöksestään sekä suostuivat kokeeseen kerrankin revon omilla aseilla todistaakseen hänen syyllisyytensä. Pantiin kalliolle lepäämään päivänpaisteeseen ja karhu sekä susi, joiden jäseniä ankara hakkuutyö vielä raukaisi, nukkuivat siihen kohta. Silloinpa kettu hiljaa kävi kokoamassa viimeisetkin voinokareet ja voiteli niillä karhun ja hukan kuonon. Heti kun voi oli ruvennut sulamaan, herätti hän molemmat ja sanoi: »Nouskaa pian ylös, nyt on suunne vallan voissa!» Häpeissään huomasivat susi ja karhu, että niin oli todellakin asia, mutta epäilivät siitä huolimatta, että tämä kaikki oli vain ketun kureja. He rupesivat kettua haukkumaan ja muistelemaan kaikkia sen pahoja töitä, kuinka se oli heitä pettänyt, turkit polttanut, hännän avantoon katkaissut, suden akkaa pahoinpidellyt, houkutellut karhun kynnet kiipeliin ja jos mitä ilkeyttä tehnyt, ja niin päättivät he ajaa ketun pois koko Metsolasta, jossa se sai vain pahuutta ja onnettomuutta aikaan.
Taas täytyi siis revon puikkia pakomatkalle, pois vihaisen karhun ja hukan ulottuvilta.