XXXIII.
KISSA KÖYHÄN PIIKA, KOIRA KÖYHÄN RENKI, KATINPOIKA PALVELIJA.
Rusko on mullasta ruvennut,
Karvahalli kankahalta,
Noussut suolta suurijalka,
Lehosta leveäkämmen.
Kettu ja kissa rupesivat sitten pitämään yhteistä taloutta, mutta pian huomasi kettu renkinsä hiukan laiskanpuoleiseksi. »Menisit nyt sinäkin», sanoi hän eräänä päivänä, »hakemaan ruokaa, sillä enhän minä jaksa sitä meille molemmille riittävästi kantaa, varsinkaan kun en uskalla vielä aivan vapaasti liikkua.» Kissaa suututti hiukan tämä huomautus, mutta läksihän hän kuitenkin. Ja onni potkaisi häntä niin, että hän löysi aholta vasta tapetun hevosen. Hän nirhaisi siltä korvan ja vei sen ketulle näytteeksi, sanoen: »Tuollaisen elävän minä nyt tapoin; sillä on tuommoiset korvat, menehän aholle katsomaan!»
Uskaltautuipa silloin kettu katsomaan tätä kissan suurta saalista ja lähti sanotulle aholle päin, mutta kohtasikin suden, joka hänelle pahasti irvisti. Pysytellen varovasti ulohtaalla kettu nyt lepyttelee hukkaa ja kysyy makeasti ja ystävällisesti: »Mitenkäs olet nyt, hukka, voinut?» Hukkakin siinä ketun suopeudesta leppyy ja sanoo: »No kyllä olisivat tässä jo kääntyneet hampaani naulaan, ellemme olisi saaneet Pekan kanssa vihdoinkin isketyksi isoa hevosta.» — »Vai siinä se kissan iso saalis nyt olikin!» hymähti kettu mielessään, mutta rupesi muka kyselemään, missä raato oli. Susi sanoi olevansa sinne menossa ja kettu seurasi häntä. Kun tultiin paikalle, oli siellä jo karhu aterioimassa ja irvisti ketulle niin, että tämä pysyi sangen tarpeellisen välimatkan päässä. Söivät siinä sitten karhu ja susi hevosta ja kettu katseli kaukaa vesi suussa.
Lopuksi hän ei enää voinut hillitä nälkäänsä, vaan pyysi hänkin saada vähän maistaa, jolloin karhu vihaisesti kielsi. Suutuksissaan sanoi kettu silloin, että olisipa hänellä täällä se hänen uusi sukkela palvelijansa, niin pois teille tulisi lähtö tuosta hevosen raadolta. »Sillä on kärpäsetkin sellaiset, että nekin jo pystyisivät ajamaan teidät tiehenne». — »Ohoh!» pysähtyi silloin karhu kuuntelemaan ja kysyi ihmeissään: »Mikäs se sekainen palvelija on?» — »Sillä on montakin nimeä», vastasi kettu, »mutta Kattes-Johannekseksi sitä tavallisissa oloissa sanotaan». — »Onpa se merkillinen renki», ihmetteli karhu nyt oikein todella; »minkä näköinen se on?» — »Ei se ole pitkän pitkä eikä korkean korkea, vaan kyllä se kotinsa varjelee», sanoi kettu ja rupesi nyt kertomaan kuvaillen, kuinka se on karvainen pallinaama, vihvilänaamainen koppiturpa ja häräkeparta, soikkosilmäinen kannusjalka, seiväsperä metsimies. »Silmätkin sillä kiiltävät kuin lasinapit, ja vaikka se on pienempi minua, niin se on silti väkevämpi sinua.» »Ohoo!» ihmetteli karhu, joka oli ihan ymmällä kaikista näistä oudoista sanoista, »onko sillä mitä asekaluja, joilla puoliaan pitää?» — »Jo toki», vastaa kettu, »nehän sillä vasta hyvät onkin, kiväärit, pistoolit ja rihlapyssyt, puukot, kirveet ja nallirasiat. Se on muuten minun vanhempi veljeni», lasketteli kettu edelleen, »joka on kauan matkustellut vierailla mailla ja vasta äsken tullut tänne kotipuoleen, kun kuuli minun täällä teidän vuoksenne hätään joutuneen.» — »Vai niin», sanoi karhu hiukan rauhattomasti, »enpä ole sattunut ennen kuulemaan, että sinulla olisi ollut Kattes-Johannes nimistä veljeä?» — »Se on sellainen hänsvärkkäri väkimies, että sillä on monta muutakin nimeä», sanoi kettu, »jos sitten paremmin ne tuntenet. Ne sanovat sitä siellä ulkomailla Kotsa Muilovits Artamonovitsiksi, herra Vinkkeliksi, Katal Ivantsaksi, Mittymykseksi ja jos miksi. Minuakin se väliin vieraalla kielellä puhuttelee, kun ei muista kotona olevansa, mukavasti ryssäksi sanoo että 'Liisitsä Sahariovna'.» Näitä jutteli siinä kettu hyvin lipevästi ja siirrähteli karhun ja suden suu auki kuunnellessa ja ihmetellessä aina lähemmäksi ruunan raatoa. »Joo», murahti vihdoin susikin, »totta taitaa puhuakin tää kettu repale. Näet kun minä tässä taannoin olin Kääpälässä Merkin vieraana ja siinä tunkion laidalla yhdessä tarinoimme, niin joku siinä kuin salama kävi iskeä tupsauttamassa minua korville, niin että kauan kihelmöi. Ja kun minä ällistyneenä kysyin Merkiltä, mikäs tämän näin ylpeän miehen nimi on, sanoi Merkki sen nimeksi herra Vinkkelin.» — »Pitäisi päästä näkemään sitä otusta», arveli karhu. »Somaapa tuo olisikin», myönsi susi, mutta kettu pisti siihen väliin: »Silloin katsokaakin niskanne ja korjatkaa koipenne! Kunhan ensin käytte sen kärpäsetkin katsomassa, niin siinäkin on mokomille taipeeksi.» Mutta karhun sekä suden siinä ajatellessa ketun uutta renkiä ottikin kettu äkkiarvaamatta raadon vierestä ison pelotinkellon, joka oli siihen pudonnut, hyppäsi raadon päälle, soitti ja huusi: »Heee-e, kuulkaa te Horpon ja Kääpälän miehet, miten minä soittaa helistän!» No tulimmainen! Äkkiä saivat siinä susi ja karhu jalat allensa ja läksivät pakoon luullen, että tuossa tuokiossa ovat miehet paikalla heitä hevosen taposta tilille vetämässä. Niin sai kettu paljon tuoretta lihaa, söi kyllikseen ja vei paljon vielä rengilleenkin.
Karhu ja susi olivat kuitenkin tulleet peräti uteliaiksi ketun kertomuksesta ja halusivat välttämättä nähdä hänen uuden renkinsä, joka niin merkillinen mies oli. Senpä vuoksi ei susi, kohdatessaan taas eräänä päivänä ketun, ollut ollenkaan muistavinaankaan hänen äskeistä keppostaan, vaan lyöttäytyi ystävällisesti hänen kanssaan puheisille ja rupesi kyselemään herra Vinkkelistä. Kettu penäsi vastaan sanoen, ettei hän uskalla heitä viedä herra Vinkkelin näkyville, se kun on sellainen väkimies, että vaikka vielä tappaisi. »No näyttäisit edes ne sen kärpäset», pyysi silloin hukka ja siihen kettu lopulta suostui. Iloissaan huusi hukka karhullekin: »Tule nyt, Pekka, katsomaan niitä kummallisia kärpäsiä, joiden Mikko kehuu meidätkin pois ajavan!» Eikähän karhua tarvinnut kahdesti käskeä.
Lähtipä Mikko nyt lupauksensa mukaan johdattamaan hukkaa ja Pekkaa noiden kärpästen luo ja veikin heidät aivan oikein ampiaispesälle. »Tuossa niitä on», sanoi hän osoittaen pensaassa olevaa harmaata kotteroa, jolloin hukka pyysi häntä tarkemmin näyttämään. Mikko sanoi kuitenkin: »Aukaiskoon Pekka tuon pesän». Karhu teki työtä sanottua, meni ja kouraisi kämmenellään sitä harmaata kotteroa, jolloin sieltä pilvenä pamahti ampiaisia hänen ja hukan kimppuun Mikko itse oli viisaasti siirtynyt vähän kauemmaksi. Kamalissa tuskissa siinä nyt karhu ja hukka keturoivat ampiaisten käsissä ja koettivat ajaa niitä pois, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei auttanut enää mikään ja karhu jo hätäännyksissään muisteli vanhaa äitiään ja huusi sitä apuun. »Emä-Reeta, rahkasääri, tule tänne apuun, Mikon kärpäset tappavat minut!» huusi hän, mutta kettu vastasi: »Ei se tohdi tänne tulla, ja arvelee lisäksi, että vähempihän on vahinkoa kahdesta kuin kolmesta!» — »No tule sinä, Mikko, apuun!» voivottelivat silloin hukka ja karhu. Armahtikin Mikko siinä kuomaksiaan, otti vastan ja huiski sillä pois ampiaiset. Vähissä hengin pääsivät sitten karhu ja hukka kömpimään kotiinsa ja Mikko nauroi heidän jälkeensä, että joko nyt mahtavat uskoa herra Vinkkelin oikeaksi väkimieheksi, kun sillä ovat kärpäsetkin tällaisia hirviöitä. Ja uskoivathan sen, hukka ja karhu, Kattes-Johanneksen sillä kertaa ainakin aivan julmettuneeksi mieheksi.
Meni sitten kettu taas eräänä päivänä metsälle ja saikin sieltä jäniksen kaapatuksi sekä läksi viemään sitä kotiin. Puuttuipa susi vastaan tiellä korvessa ja kysyi: »Kuhunka jänistä kannat?» — »Vien kotiin perheelleni», vastasi kettu. — »Minäpä ryöstän sinulta saaliisi!» uhkasi susi. — »Älä ryöstä!» — »Ryöstänpä varmaankin!» Silloin suuttui repo ja sanoi: »Ryöstä, ryöstä, ota! Enhän minä voimalla voi puoltani pitää, mutta annahan kun minä kaipaan meidän Katal Ivantsalle, niin tiedätkin ryöstäneesi saaliini!» Susi säikähti siitä eikä hirvennyt ryöstää jänistä revolta, vaan ajatteli mielessään: »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan saattaa!» Niin vei repo makean saaliinsa kotiin.
Meni kettu taas toisena päivänä metsään, tapasi teeren ja läksi viemään sitä kotiinsa, kun puuttuikin karhu tiellä korvessa vastaan. »Kuhunka tuota teertä kannat?» kysyi karhu. — »Perheellenipä tietenkin», vastasi repo. Karhu siinä uhkasi ryöstää häneltä saaliin, jolloin repo taas lopuksi älysi sanoa: »Ryöstä vain; enhän minä voimallani voi sinulle puoliani pitää, mutta odotahan kun minä kaipaan meidän Katal Ivantsalle, niin tiedätkin teeren ryöstäneesi!» Karhu vastasi siihen ylpeästi, ettei ole häntä voimakkaampaa metsän elävissä, mutta pelkäsi kuitenkin sydämessään Katal Ivantsaa eikä uskaltanutkaan ottaa teertä ketulta. »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan saattaa», ajatteli hän. Niin sai kettu taas saaliinsa säilytetyksi.
Sattuivat siinä sitten yhteen karhu ja susi sekä kertoivat toisilleen, mitä oli tapahtunut ja mitä kettu oli sanonut, ja kovasti heillä himoitti päästä näkemään sitä ketun ihme-elävää, joka tuntui olevan niin perin kappera, että sitä täytyi ihan väkisinkin pelätä. »Kovasti se repo hirvitteli meitä sillä Katal Ivantsalla, niin että kyllä meidän nyt täytyy saada se edes nähdä.» Näin juttelivat he toisilleen ja päättivät mennä ketun asunnolle.
Läksi nyt susi varoen ketun talolle herra Vinkkeliä katsomaan. Kettu, joka heitä jo odottelikin, oli ryhtynyt varokeinoihinsa, oli kiskonut virsutuohia ja nähdessään nyt suden tulevan meni niitä kaivolle viruttelemaan. Kissan hän pani pirttiin tyhjää tynnyriä lykkäämään ja jyristelemään. Saapui siihen hukka ja kysyi oudostuen ketulta: »Mitä sinä nyt siinä teet?» — »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen», vastasi kettu, »on tässä ollut semmoinen kiire, makkaran teko ja muu, ettei ole joutanut päätään sammuttamaan; eilen näet herra Vinkkeli väkimies toi kahta vertaa suuremman suden kuin mitä sinä näyt olevan.» Ja niin kettu toimessaan kaivolla muka suden suolia sotki ja pirtistä kuului tyhjän tynnyrin jytinä. Hukkaa hirvitti ja hän kysyi kauhistuneena: »Mikä tuolla pirtissä möykkää?» — »Kattes-Johannes kuuluu ruvenneen lihoja suolaamaan», vastasi kettu, »ja siellä niitä nyt hakkaa pienemmäksi; on tässä makaillut aamupuolen kuten saarnamies ainakin, mutta nyt tuntuu ryhtyneen töille.» »Onko se iso, se herra Vinkkeli väkimies?» uskalsi susi vielä kysäistä. — »Ei se ole sinunkaan kokoisesi, — mene katsomaan, tuollahan se on töissä pirtissä», neuvoi kettu, »mutta älä mene pahasti, se syöpi», varoitti hän lopuksi. Ei malttanut hukka suurelta peloltaankaan, vaan läksi hiljalleen hiipimään ketun tuvalle, hiipi ja hiipi ovelle ja sai jo kuononsa oven rakoon. Samassapa sen huomasi kissa, luuli hiireksi ja törmäsi sutta turpaan kiinni kuin leimaus. Kauhistuneena hukka ryntäsi suin päin metsään pakoon, kertomaan karhulle, miten oli käynyt. »En saanut nähdä», sanoi hän, »Vinkkeli väkimiestä, sillä tuskin olin kuononi oven rakoon pistänyt, kun jo siihen iski ja niin kipakasti raapaisi turpaani, että vieläkin vihavoitsee. Ja eilen se oli tuonut saaliinaan kotiin kahta vertaa suuremman suden kuin minä olen, ja kettu siellä kaivolla vielä viimeisiä makkarasuolia virutteli ja itse Katal Ivantsa pirtissä lihoja suolasi».
Ylen ymmällä kuunteli nyt karhu näitä sanomia, pudisteli päätänsä ja vannoi: »Kun minä tästä huomenna lähden, niin käyn kuin käynkin sitä katsomassa!» Seuraavana aamuna kontio sitten vaelsikin ketun talolle vahvasti aikoen tinkimättä ottaa selville, mikä kumma otus oli tämä Kattes-Johannes Vinkkeli väkimies Katal Ivantsa Kotsa Muilovits Artamonovits, jolla oli niin monta nimeäkin, ettei niitä tavallisesti kukaan jaksanut muistaa. Mutta kettu oli varoillansa, näki kaukaa karhun tulon, pani kissan tynnyriä jyrisyttämään ja meni itse kaivolle niitä virsutuohiansa viruttelemaan. Tulee siihen karhu, näkee oudostuen, että yhä siinä kettu jotakin viruttelee ja kysyy viimein: »Mitä sinä nyt, kettu, siinä teet?» Kettu vastasi: »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen; on ollut semmoinen kiire, makkaranteko ja muu, ettei ole joutanut päätänsä sammuttamaan; eilenhän näet tää Vinkkeli väkimies, Kotsa Muilovits, toi saaliina taloon kahta suuremman karhun kuin mitä sinä näyt olevan.» Koetti karhu siinä koventaa ja vahvistaa luontoansa, mutta pakkasivat äijällä silti housuvillat tutajamaan ketun kamalaa puuhaa siinä katsellessa ja kuunnellessa, kun pirtistä rupesikin kuulumaan outo jyske. »Mikä se tuolla pirtissä tuolla tavalla möykkää?» kysyi hän sitten silmät pyöreinä kauhusta. »Katal Ivantsa siellä tuntuu töille ruvenneen», selitti kettu, »on tässä aamupuhteen makaillut kuin saamamies ainakin, mutta nyt kuuluu ryhtyneen lihoja suolaamaan ja talia hakkaamaan». — »Mitenkähän sen saisi nähdä?» tiedustelee karhu siinä pelkonsa uhallakin. »Tuollahan se on pirtissä», vastaa kettu, »mutta älä pahasti mene, sillä jos se saapi nähdä, niin se syöpi.» Karhu läksi sinne hiipimään, ei malttanut, vaikka pelko karmikin selkäluita, hiipi tuvan ovelle, raotti sitä, jo pisti kuononsa sisään, mutta silloinpa sen sattui näkemään Katal Ivantsa Kattes-Johannes, luuli hiireksi ja ampaisi kiinni kuin vimmattu. Kihelmöi karhulla kuono, tyrmistyksissään hän karkasi pakoon ja painalsi sitä lyytä suden luo sanoen: »En saanut muuta nähdä kuin että häntä oli pitkä ja tulisoihtu oli kummassakin kädessä!»
Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun kuului olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riittää tuota makkarasuolienkin virutusta. Mutta pelosta huolimatta tuntui heistä yhäkin siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli monta ihmeellistä nimeäkin ja joka oli matkustellut paljon vierailla mailla, josta oli nyt tullut veljeänsä tänne Metsolan maille katsomaan.