XXXIV.
KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.
Täysi, täysi, kyllä, kyllä,
Tämäniltaista iloa,
Päivän laskun laulantoa.
Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin sanoi Mikko ihmetellen: »Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin me tulemme. Silloin saatte sen nähdä ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät. Mutta varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me olemme onnettomat kaikki». — »No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!» ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.
Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisikin häntä päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti, näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: »Mitenkä, veli, nyt näin olet?» Karhu siihen valitti. »Jumala kielsi, ei antanut syömistä minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi, ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkäkin olisi, mutta ei ole mitä syödä.» Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: »Mitä se Jumala nyt sillä tavalla — jahka minä tästä lähden ja pudistan siltä syömistä!» Ja niin meni hukka uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan vihdoin lauhtui mieli. »No pitänee tuota antaa», sanoi. »Ka, vielä karhuveljellenikin pitäisi olla syömistä», jatkoi hukka, »läsii vain ja pää on puhki». »Pää on puhki», ihmetteli Jumala, »missä siltä pää puhkesi?» — »Ka hevonen potkaisi». — »Ahaa», sanoi Jumala, »miksipä meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän — mistä löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!» Mikäpäs siinä: mentiin ja lehmä kaadettiin.
Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin, jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista ajattelemaan. »Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan», kehoitti karhu, »Kyllähän minä muuten», esteli susi, »mutta minulla on niin kankea selkä, että se renki vielä repii minut», »Kankea minäkin olen», valitteli karhu, — »kun olisi se kettu ollut yksissä puuhissa, niin se olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin vähän voimaa — se auttaa paljon sievyys matkalla». Tekevät siinä sillä tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostuu lähtemään käskymatkalle.
Tulee susi varoen ketun talolle ja miettii, miten saisi sopivasti vieraat kutsutuiksi. Kun tulee ovelle, niin sinä jo rohkeus pettää eikä muista, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua. Sanoo kuitenkin vapisevalla äänellä: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja ärjäisee: »Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä, kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut». Ja siinä samassa kun kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle hän sitten vavisten selitti: »Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko — en muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi, raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle kantelemaan — tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä menet yrittämään uudestaan.»
»No jahka minä tästä lähden», mukautui karhukin ja mennä lönkytteli ketun talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista nimistä, joita kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän täristen oven raosta laati koreat kutsut: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi: »Sellainen sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet! Pitoihin tulet kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas kun sanon Kotsa Muilovitsalle!» Ennen kuin repo kuitenkaan ehti mennä sisään, ehätti karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: »Kotsa Muilovits, piti sanomani, tulkaa pitoihimme!» No, kettukin siitä muka ihastuu ja sanoo: »Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut! Kyllä me tulemme, ala vain mennä edellä. Mutta muistakaakin katsoa piilosta, sillä jos se saapi nähdä teidät, niin se syöpi!» Niin palasi sitten karhu suden luo ja sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat täällä!
Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät sen ihme-elävän. Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä, mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.
Tällä välin olivat kettu ja kissa lähteneet tulemaan pitopaikalle, kettu edellä ja kissa jäljessä. Siinä raadon vieressä oli suota, jonka yli heidän matkansa piti, ja yli tultuaan kissa päristeli vettä käpälistään, se kun ei siedä niiden kastuvan. Senpä kuuli karhu ja sopotti hiljaa sudelle: »Jo tulee! On se aika vänni, kun tulta iskee tullessaan! Kunhan ei olisi tuota lihaa liian vähän!» Haistaessaan sitten tuoretta lihaa rupesi kissa luontonsa mukaan kovasti ja vihaisesti marmattamaan, jolloin karhu taas kuiskasi uteliaalle sudelle: »Ei ole iso tuo herra Vinkkeli väkimies, vaan maa silti tärisee jalkain alla, kun kävelee!» — »Jos se väheksii ruokaa?» pelkäsi siinä susi ja koetti katsoa, mutta ei nähnyt mitään, kun oli selin kissaan. Kettu huomaa suden ja suhahtaa hänelle: »Kyllä siinä on poikaa, saa nähdä vain, ettei tässä vielä tule oudot paikat!» Kun kissa söi ahnaasti, marahteli, sähisi että »vähä, vähä, vähä», jolta se kuulosti karhun korvissa, ja liikautteli salaperäisesti häntäänsä, suhahti karhu ketulle: »Mikä sillä tuossa liikkuu?» — »Se on hänen miekkansa, jolla hän kaulan katkaisee», kuiskasi kettu vastaan. »Millainen se lienee otus, kun se noin pelottelee?» ihmetteli susi siellä risuläjässä eikä enää malttanut, vaan rupesi hiljalleen kääntyä sovittelemaan, että saisi hänkin edes vilahduksen siitä nähdä. Kissa kuuli ratinan ja pörhisti häntänsä ja kaikki karvansa pystyyn sekä katsoi risukkoon tarkasti, että mikä siellä. Silloin kävi sudelle onnettomasti.
Vaikka hän koettikin varovaisesti kääntyä risukasassaan, sattui hännän pää kuitenkin vilahtamaan kissan silmiin. Kissillä nousi heti vanha luonto ja hän puhaltautui kuin salama sen luulemansa hiiren niskaan. Kauhistus valtasi silloin hukka paran kokonaan ja parkaisten hätähuudon: »Tuli minuhun käsiksi nyt tämä!» hän lähti menemään minkä käpälistä irti sai, parkuen surkeasti mennessään: »Tule, Mikko, hätiin! Tule, Mikko, hätiin!» Mutta eipä ollut itse kissakaan vähemmän hädän vallassa. »Mikä tämä näin suuri elävä!» säikähti hän kokonaan ja karkasi lähimpään puuhun kuin paukku.
Nähdessään kissan hyppäävän suden niskaan ja tämän lähtevän pakoon täyttä karkua sekä kissan siinä samassa törmäävän hänen puuhunsa, kierähti karhulla maailma pari kertaa silmissä ympäri ja aivoissa vilahti hätäinen ajatus: »Hukka pääsi tuon topakan elävän kynsistä ja nyt se tulee minua syömään!» Kumeasti parkaisten loikkasi hän puusta korentona maahan ja huusi Mikkoa hätiin sekä läksi surkeasti nilkuttaen ja kylkiluitansa tunnustellen pakoon hänkin kiireimmän kyytiä. Mutta yhtä säikähtyneenä kissa istua kökötti oksan juurella, häntä paksuna ja karvat pörhöllään, sekä kiukkuisena sähisi pakenijoiden jälkeen:
»Pyssy sunkin pyyhkäisevi,
Reikärauta raiskoavi
Miehen mahtavan käsissä!
Sepä nahan nauloavi,
Puun on päällä pelttoavi,
Pakkasen pakottimeksi,
Herrain turkin kaulukseksi!»
Nauruunsa ihan pakahtuen oli kettu liuvari katsellut tätä kohtausta ja suden sekä karhun paetessa muka huutanut kissalle aivan kauhistuneena: »Mittymys! Mitäs teet! Ole noiden raukkojen kanssa siivolla! Sinäpä olet oikein hävytön: toiset kutsuvat sinut kestinkiin ja sinä nyt isäntiäsi rupeat tappamaan!» Mutta kun susi ja karhu olivat kadonneet näkyviltä ja kuuluvilta, muuttikin kettu äänen kelloonsa ja sanoi riemuiten: »Kotsa Muilovits, meidän oli voitto! Tule vain pois sieltä liharuoan ääreen!» Ja kissakin pian rauhoittuu, laskeutuu maahan ja tuumii juron tyytyväisesti: »Hyvähän tästä tulikin meille kauppa!» Aletaan syödä ja syödään kylläkään, ihan viikkoja syödään, mutta karhu ja susi eivät pitkään aikaan tarjenneet mennä koko seudulle. Eivät, vaan ensi kertaa toisensa tavatessaan he keskustelivat asiasta yhä entistä enemmän ymmällä. »Ei se kumma ole», sanoi susi, »että se on ennenkin suden tappanut, kun niin äkkiä minutkin löysi risuläjästä, töytäsi päälle ja oli viedä kokonaan!» Siihen arveli karhu: »No, sehän nyt ei vielä kumma ollut, että löysi sinut sieltä risuläjän alta, mutta se oli jo vallan ihmeellistä, että se tiesi minun olevan siellä puussa! Ja kun kerkesi siinä lyödä minua miekallaan, että vieläkin ovat kylkeni kipeät!»
Ja he kiittivät onneaan, kun olivat päässeet hengissä pakenemaan sen ihmeellisen ja pelottavan herra Vinkkelin, Katal Ivantsan, Kotsa Muilovitsin kynsistä, jolla on niin monta outoa nimeä, joka on paljon ulkomailla matkustellut ja joka on nyt tullut käymään veljensä Kettu Repolaisen luona täällä kaukaisessa Metsolassa.
Mutta nähdä se pitäisi saada, oikein kyllältään sitä katsoa. Se oli kaikesta huolimatta karhun ja suden salainen ja vielä täyttymätön toivomus.