XXXVI.
EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.
Sorea sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen,
Äkin poika pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.
Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroava ilmolaisia ja heidän pahoja tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä enemmän usuttaa. »Tuolla on salolla», sanoo hän, »Ilmolan karjaa laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä». »Isketään!» tulistuivat siitä toiset, »mennään lehmikarjaan, sillä kovin tässä nyt himoittaisi lehmä sortaa!» Ja karhu varsinkin kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan luo ja kettu näreiköstä piilosta rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy lehmää kaatamaan.
Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä pääsee pakoon. Samalla kettukin sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää ja arvelee: »Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!» Silloinpa pelko tapasi sekä karhun että suden ja he lähtevät mennä kaapaisemaan pakoon, laukkaavat virstaa viisitoista, ennen kuin pysähtyvät, kettu viivana perässä. Pysähdytään viimein ja kontio rupeaa pahoittelemaan, kun ei saanutkaan lehmää. Kiukustuu siinä kovasti uudelleen, nousee haolle ja siitä taas hypätä hurauttaa. »Kun olisin näin hypännyt», sanoi hän, »niin saanut myös olisin!» — »Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä», sanoo nyt kettu, »ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!» »Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?» kysyvät karhu ja susi. Kettu vastasi: »Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan.» No toiset suostuivat siihen.
Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo, että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi. Siitäpä kylän eläimet puolestaan ryhtyvät puuhiin ja kootaan kaikki koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi ja kaikille antaa passit mukaan. Ottaapa isotkin eläimet, härät, lehmät, lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja, susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia ja jos mitä. Niin on molemmilla puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.
Tuli siinä torapaikalle mennessä kotieläimille vastaan iso joki ja alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa, Rotat silloin huusivat toiselta rannalta: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin iso häntä!» Kissat arvelivat että siten tehdenpä taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja niin vei virta heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina siitä kissat uhkasivat: »Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin petettiin!» Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät vuorostaan ylimenoa. Silloinpa kissat huusivat heille: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!» »Ahaa!» ilostuivat koirat, »sitenpä ne taitavatkin säilyä kuivina», noudattivat neuvoa ja lähtivät uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin hännät päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat suuttuivat, niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli koko sotakuri höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä ja nujakka, jossa molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa. Saatiin kuitenkin vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia sotakentälle.
Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa pitämään tuumaa kissalle sanoen: »Ota sinä nyt — se työntää kuitenkin susi karhun etukynteen — mene sinä nyt hyvin alaksittain.» Koiralla itsellään oli hiukan jalka kipeä, jonka vuoksi hän nilkutti mennessään ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen huomatessaan neuvoi kettu: »Pannaan nyt jokainen hännät hyvin pystyyn, kun mennään!» ja niin tehtiinkin. Kun karhu näki kaukaa vihollisen sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, säikähti hän ja sanoi: »Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella — siellähän tulee yksi iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla pystyssä — kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!» Ja susi osoitti kissaa ja koiraa huomauttaen: »Kas, tuolla kun on sapelipystyssä ja tuo noukkii kiviä!» Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja karhu lähtee johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.
Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava huutaa karhulle: »Varo, varo! Se vetää riukua perässään!» Mutta ennen kuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, on tämä jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa. Karhu säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: »Kuka kurkkuani topistaa!»
Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät, että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä, lyöden kahta kämmentä: »Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei ole oikea jalassa!» Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, komensi hän armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan, että varmasti tiesi olevansa turvassa, pääsi karhu vasta rauhoittumaan tuumien lopuksi: »Kylässä on kylän kalut!»
Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja seikkailuun, jossa aina kävi niin onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen, huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näkipä myöskin, kuinka ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat alas syksyiseltä taivaalta, ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. »Ei, pois minä katoan Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista, sinne menen talvitalolleni ja lyöttäyn maata». Näin päätteli karhu ja läksikin heti talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisikin siinä samalla päätöksensä toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo tapahtuma olisi häntä vielä vähän aikaa viivyttänyt.