XXXVII.
MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO?
Puhas putki valkolainen,
Kaunis talven karvallinen,
Ainoa ahokananen,
Kukka kuusen juurellinen.
Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli kova metsämies, joka ihan täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän juoksijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa. Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he aina ukon kintereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin sattuisi pahan onnen siipi äijän ryökälettä sipaisemaan.
Ja jopas kerran sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna, kun oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli ohuessa syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö oli vireessä ja oliko syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti joutuneen vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen, kurkottaa kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeääkin liukkaassa lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka laukeaakin hänelle kurkkuun kiinni, ja samallapa siihen vielä töytää pensaikosta kärppä surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut mikään, henki siinä nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena kärppä nousi ukon päälle seisomaan ja kiljaisi:
»Itse puuttui pihtilöihin,
Latsistihe lautasihin!»
»Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?» mietti hän sitten touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpäs siinä sen enempää miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika miehenä sitä vetämään pitkin Metsolan lumista tanhuata.
Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria, ja kysyi silmät muljollaan: »Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain aamulla?» No sepäs kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava, kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista pyytömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle lopuksikin kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi viiksiänsä ja alkoi herjata ukkoa.
»Sitähän minä tässä», murisi hän, »kannan kantamista ja riuhdon riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut, jumalaton, vaikka kiellettiin».
Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi päästä mukaan ukkoa vetämään: »Ka tule, kanssani. Haukkaa pala ja käy vetämään»! Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.
Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu
eteen itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata
kulkuetta ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:
»Mitä vedät, jänöjukka,
Jäljessäsi jylkyttelet?»
Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämäpäs piukaiseekin vastauksensa niin komeasti, ettei paremmasta apua.
»Kannan tätä kantamista,
Riuhdon tätä riuhtomista,
Ukkoa, pahoa miestä.
Kun tuo vanha äijä-reppu
Pani pihdit pirtin päälle,
Lautaset latikan päälle,
Meille metsän juoksijoille,
Huutehen vilostajille,
Hämärässä häksäjille,
Pimeässä piksajille,
Kastehessa kahlojille,
Rahakarvan kantajille,
Päällä puiden puikkiville…»
»Mutta», ja tähän kärppä pysähtyi, että kettu kerkesi kysyä, miten ukko oli joutunut tuohon kelkkaan hengettömäksi, jolloin hän ylpeästi lopuksi julisti entiseen tapaan:
»Itse puuttui pihtilöihin, latsistihe lautasihin!»
»No jopa nyt peräti!» ihmetteli kettu. »Saisiko tulla mukaan?» — »Ka tule, kanssamme! Haukkaa pala ja käy vetämään!» Haukkasi kettu silloin aimo palan ja alkoi myhäillen toisten kanssa vetää junnata ukkoa edelleen. Tulee siinä taas uusi tulokas vastaan, hukka, ja eipäs muuta kuin että hukkakin haukkaa aimo palan ja yhtyy muiden kanssa ukkoa vetää junnaamaan. Mennään siinä taas hyvän aikaa, kun jo nähdään itse kontion tulla jylkyttelevän vastaan.
»Mitäs, veikkoset, vedätte, jäljessänne jylkytätte?»
kysyy kontio ylen ällistyneenä mokomasta kulkueesta, kun on siinä kelkka, kelkassa kuollut ukko ja kelkan jutkossa kärppä, jänis, kettu ja susi. Kovin oli karhu ihmeissään kuultuaan kärpän selityksen. Häntäkin haastettiin nyt mukaan vetämään ja vaikka hänen makuullemeno-matkansa täten keskeytyikin, innostui hän kuitenkin yhteiseen asiaan, haukkasi suuntäyteisen palan ukosta ja liittyi jutkoon hänkin junnaamaan. Kuljetaan siinä taas hyvän aikaa, vakaina kaikin jutkosta kelkkaa vedetään, kun jo puuttuu orava vastaan, narskuttaa ihmeissään oudolle kulkueelle ja pyytää tietoa, mihin siinä nyt mennä jylkytetään. Selitetäänhän asia oravallekin aivan tarkalleen, ei kitsastella, käsketään hänenkin haukata pala ja tarttua vain jutkoon, tätä Kääpälän pahaa ukkoa vetää junnaamaan. Ja liittyihän orava joukkoon, jutkoon tarrasi hänkin kiinni ja lähti vetää vänkäämään hartaasti omalta osaltaan, haukattuaan tulopalan ukon kyljestä.
Kuljetaan siten hyvässä sovussa, vedetään ukkoa ja aina väliin haukataan hänestä palanen. Kului siinä täten päivä lopulleen ja pianpa ei ollut ukosta jäljellä muuta kuin housunpuntit. Tuntuipa jo vähän väsyttävänkin, ja kettu rupesi tuumailemaan, minnekäs tässä nyt yöksi joudutaan. »Tuolla on, minä tiedän, vanha susihauta», neuvoi karhu, »mennään vaikka sinne, niin ei ainakaan tuuli koske». »No mennään vain», mukautuivat toisetkin ja niin mentiin vanhaan susihautaan yöksi.
Haukoteltiin nyt siinä susihaudassa miehissä, käännettiin kylkeä ja koetettiin päästä unesta kiinni, mutta ei tulekaan unonen. Illan tuuli vain suhajaa Metsolan korkeissa puissa ja pilvet vaeltavat taivaalla, kuuhuen niiden lomista silloin tällöin esiin kurkistellessa. Sanoo kettu: »Ei tulekaan meille vielä uni. Tässä tarinoikaamme ja siten iltaa rattoisasti viettäkäämme. Kuka ensimmäisen tarinan kertoo?» Toisistakin oli ketun tuuma veikeä ja orava kohta innostuu: »Minä kerron, tarinan tiedän ylen soman!»