VI.
Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä. Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet siitä kohta häntä ankarasti heristivät.
Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan. Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä. He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.
— Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan, sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.
Mistä tiesivät miehet niin varmasti odottaa Seppää hänen jäljilleen?
Sitä harkitsi Lippo siinä kalpenevia tähtiä katsellessaan. Tokko tiesikään Seppä, minne päin hän tällä kerralla lähti ansoilleen, niitä kun on hänellä monessa notkelmassa? Olisiko tekeillä vielä mustempi salajuoni, johon olisi liittynyt muitakin kuin nämä karjalaiset? Aivan selvästi oli Vorna ollut ryöstöllä ja siltä retkeltä palatessaan päättänyt viedä mukaansa Lailan. Mutta mistä tiesi heitä varoa? Kuka kertoi ja miksi ei tullut isommalla miesjoukolla?
Hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaa. Luottaen köysiensä vahvuuteen olivat miehet jättäneet hänet yksikseen nuotiolle toverinsa kohtaloa odottamaan. Mitä suurimmalla vaivalla sai ukko nyt hiukan liikautetuksi itseään ja rupesi katselemaan ympärilleen, olisiko lähettyvillä jotakin terävää syrjää, johon saisi käsiensä siteet poikki hangatuiksi. Mutta mitään sellaista ei ollut. Hän aikoi jo huutaa miehistä välittämättä, mutta huomasi sitten, että Seppähän kiiruhtaisi vain sitä nopeammin turmiotansa kohti. Lippo oli jo laueta syvään epätoivoon, sillä hän ei huomannut nyt kerrassaan mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyvää Seppää hänen vaarastaan varoittaa. Tuskissaan siinä maatessaan sattuivat hänen silmänsä rakovalkeaan, jossa tuli kirkkaasti kalvoi jo ohueksi palaneen päällyshongan reunaa.
Jos hän saisi kieräytetyksi itsensä sillä tavalla tulen ääreen, että tuli saisi kärvennetyksi käden hihnoja, pääsisi hän pian irti. Saattaisi siinä yrityksessä palaakin, mutta kieräyttämällä itsensä hankeen saisi tulen kyllä sammutetuksi. Lippo rupesi hivuttamaan itseään varovasti tulta kohti, kääntyen lähelle päästyään siihen selin ja koettaen kurottaa käsiään hiiltyvää hirren reunaa kohti. Kovasti punehtuivat hänen kasvonsa tulen polttaessa hänen käsiään, mutta uhallakin hankasi hän hihnoja kekäleeseen, kunnes tuskasta aivan harmaana oli pakotettu vyörähtämään ulommaksi. Hetken kuluttua kokosi hän voimansa uudelleen, kieri taas tulen ääreen ja koetti paahtaa hihnojaan poikki. Kuumuudesta nahka kävikin pian hauraaksi, niin että Lipon jännittäessä epätoivon vimmalla köysiään hihna jo rapsahtikin poikki ja hän sai kätensä irti. Hetkisessä oli ukko seisaallaan kuunnellen varovasti. Vapauden tunne antoi hänelle uutta rohkeutta. Hän hyppäsi suksilleen ja lähti kiivaasti hiihtämään sinne, minne miehet olivat menneet ja missä he Seppää odottivat.
Jos Lippo olisi tiennyt, että miehillä oli käsky ottaa Seppäkin hengissä kiinni, ei hän olisi ollut niin rauhaton; Sepän voimat tuntien olisi hän ollut varma siitä, että tämä pitäisi hyvin puolensa kahta väijyksistäkin hyökkäävää miestä vastaan, vaikka nämä olisivatkin niin salskeita urhoja kuin nyt. Mutta hän luuli, että Seppää aiottiin ampua salaa, ja siksi kiirehti hän viimeisillä voimillaan miesten perään voidakseen jos mahdollista Seppää varoittaa. Onneksi oli hän saanut jousensa ja nuolensa mukaansa leiripaikaltaan.
Vähän matkan päässä poikkesi hän ladulta syrjään päästäkseen hiihtämään, jos mahdollista, karjalaisten ohi Seppää vastaan. Tarmokkaasti lykki hän ladulta näkymättömiin, kunnes käänsi suuntansa sen mukaiseksi, lähtien kohoamaan pitkin laaksoa ylävämmille maille. Äskeisistä vartioistaan hän ei kuullut mitään, vaan kiiruhti kulkuaan yksin hiljaisessa aamun hämärässä.
Laakso kohosi tässä loivaksi ylämäeksi, josta Lippo oli saanut edellisenä iltana vartiainsa kanssa hyvän huilun. Raskaasti liukkailla sivakoillaan tästä ylös ponnistaessansa oli hän jähmettyä paikalleen äkkiä kuullessaan ladulta ärjähdyksen, josta ei voinut erehtyä: Seppä se oli. Ja samalla kuului sieltä kirouksia, huutoja, voihketta ja painiskelun jytinää.
Vauhdilla läksi Lippo paikalle. Hänen tullessaan oli jo ratkaisu selvä. Maassa makasi toinen karjalainen Sepän keihäs syvällä rinnassaan, punaten lunta hurmeellaan ja tuijottaen jo lasittuvilla silmillään kankeasti ja älyttömästi taivaalle. Mutta kuoleman tullessa saivat silmät vielä hetkiseksi loistetta ja silloin niihin ilmestyi kamalaa kauhua, kuin viheriäistä tulta, jossa kuvastui sanomaton pelko äsken tapahtuneesta ja siitä, mikä tuleva oli. Toisen karjalaisen, pitkän ja solakan miehen vyötäisille oli Seppä saanut kietaistuksi vasemman kätensä, jolla oli vastustamattomasti vetänyt hänet luokseen, mutta oikealla kädellään oli hän kouraissut vastustajaansa kurkusta, painaen hänen niskojaan taaksepäin. Jo kaukaa näki Lippo, että Sepän silmissä oli villi ja hurja ilme, että hän puri hampaitaan yhteen kuin tuskassa ja että kalman kalpeus oli levinnyt hänen kasvoilleen. Turhaan ponnisteli karjalainen mies vastaan, kipu kurkussa yltyi, aseet kirposivat hänen käsistään, kunnes tuskanhuuto viimein viilsi talvista ilmaa tukehtuen käheäksi korinaksi; nauskahtaen murtui miehen niskaluu suomalaisen jättiläisen raudankovaan otteeseen ja sammuen vaipui mies hänen eteensä, juuri kun huohottava Lippo tuli paikalle.
Kauhu kuvastui Lipon kasvoilla.
— Voi julmaa paikkaa sentään, sai hän sanotuksi.
Vasta hänen äänensä kuultuaan näytti Seppä heräävän. Hän katsoi ympärilleen, taivaalle, maahan eteensä siinä oleviin ruumiisiin, ja vihdoin Lippoon. Näytti kuin olisi häntä värähdyttänyt inho tapahtuman johdosta, mikä tunne kuitenkin samalla peittyi iloon ukon näkemisen johdosta.
— Lippo, sanoi hän, Lippo, sinä elät siis. Ne eivät sinua tappaneet, kuten pelkäsin. Kovasti olen ajanut. Tässä nämä hyökkäsivät päälleni äkkiä, mutta eivät juuri yllättäneet. Minulla oli keihäs ja käsi nokkelampi. Miten olet päässyt irti? Ketä olivat nämä miehet? Ellei noita olisi minua perääsi lähettänyt, olisit kenties joutunut kauemmaksi aikaa heidän valtaansa.
— Noita?
Lippo tuijotti hämmästyneenä Seppään, joka muutamalla sanalla selvitti asian.
— Ansaan olemme joutuneet, poika, sanoi nyt Lippo ja kertoi mitä tiesi.
— Jaksatko hiihtää vielä, Lippo Suomalainen? Seppä oli jo kääntänyt suksensa ja kysyi näin Lipolta.
— Äijän jaksaisin vielä, vastasi tämä, mutta käteni ovat kipeät. Hän näytti Sepälle käsiään ja kertoi, miten oli ne hätäyksissään polttanut.
— Hulluksiko sinä olet tullut, tuomitsi Seppä, mutta näytti aivan ällistyvän Lipon itseuhraavasta teosta. Luulitko sinä todella, että nuo miehet saisivat minut menetetyksi?
Hän teki kiireesti pienen tulen ja sulatti laukustaan Lipon käsiin poron kuuta. Mekostaan repi hän sitten kääreen, jonka sitoi taitavasti, niin että ukko saattoi jotenkuten suksisauvaa pidellä. Sitten sanoi Lippo:
— Anna mennä nyt, kyllä pysyn perässäsi. Vielä sinunkin voimiasi kysytään, ennenkuin on Laila kiinni hiihdettynä.
Kumea karjahdus tunki Sepän rinnasta ja hän puhaltautui menemään notkahdellen kuin korkea honka tuulen käsissä. Mutta kärppänä hilppoi perässä Lippo-ukko, nyt enemmän kuin koskaan ennen ylläpitäen kuuluisaa hiihtäjämainettaan.
* * * * *
Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten, kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.
Ja niin oli vihdoin sinä talvisena aamuna taas kaikki hiljaa.
Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä, ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen varovaisuus.