VII.
Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:
— Kunhan et jäisi haettavasi jälkeen, ylpeä lantalainen.
Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan tullessa kohotti hän katseensa.
— Sinäkö siinä?
Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi:
— Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.
Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:
— Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme salattuja asioita.
Mutta toinen vastasi vain pahanenteisesti:
— Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto. Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi? Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule…
Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti. Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:
— Ajoon läksi jo eilen illalla.
— Missä on Laila?
— Poro-aituukselle lienee ajanut.
Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen. Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon. Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa, vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.
Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.
— Jumalat — niin puhui lappalaisukko itsekseen — avatkaa minulle tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka, jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut; älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he voivat suistaa suuretkin surmat…
Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.
Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia. Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen, hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään. Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän itäänpäin kadoten jäälle hämärään.
Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti. Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.
— Pelkäsin jo puolestasi.
— Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan silmiin katsottuaan:
— Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi, hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen tapa itsesi.
Pelästyneenä katsoi tyttö isäänsä, mutta sanoi sitten:
— Entäpä jos rakastan muukalaista?
— Jos vertaisenaan ottaa ja suostumustasi pyytää, niin silloin kyllä. Mutta jos et rakasta, vaan hän tahtoo sinut viedä orjakseen, kuten on kauneimmat kaikki jo meiltä vienyt, ensin häpeässä pidelläkseen ja sitten orjana raskasta työtä teettääkseen, niin älä ikinä alistu, vaan surmaa itsesi. Lupaatko?
Ja Laila kohotti polttavan katseensa ja punastuvat kasvonsa isäänsä kohden sanoen hiljaa:
— Lupaan.
He menivät kotaan. Raukea tuli lekotteli arinalla, levittäen hiukan valoa hämäryyteen. Ympärillä istuivat melkein kaikki miehet ja naiset, arasti ja pelonalaisesti vilkuillen ympärilleen. Kaikki oli vallannut Staalon päivällä antamien käskyjen johdosta pahat aavistukset, mutta kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut tai mitä oli tulossa. Ukko istahti taljalleen tarttuen kannukseen ja ruveten sitä vaiti ollen näpähyttelemään. Laila asettui hänen vierelleen katsellen alakuloisesti riutuvaan hiilokseen.
Ulkoa kuului askeleita. Eräs poromiehistä sieltä saapui ja liittyi hiljaa muihin.
— Missä on Aslak?
Ukko kysyi sitä tiukasti, kuin vaatien.
— En tiedä, ei ole näkynyt. Aikaisin aamulla jo lähti ajamaan.
Ukko vaipui taas hymähtäen mietteisiinsä. Talvinen ilta kävi jo sysipimeäksi ja tulen levoton liekki leimahteli eriskummallisina kuvina pitkin kodan seiniä. Savu muodostui omituisiksi olennoiksi, jotka koettivat päästä kohoamasta kodan aukkoon, mutta olivat pakotetut siitä menemään kuin ahdistetut. Vallitsi mitä syvin hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan tulen ritinä ja tuulen alakuloinen suhahdus kotamännyn latvassa. Äkkiä kumartui Staalo eteenpäin ikäänkuin yhä tarkemmin kuunnellakseen. Kaukaa kuului outo, pitkäveteinen, kolkko ulvonta, joka kohoamistaan kohosi, kunnes taas vähitellen laskeutui ja kuoli pois, taas vähän ajan kuluttua uudelleen kohotakseen. Vaikka korven pienet heinäkengät olivat sen äänen usein kuulleetkin ja pelkäämättä sen antajaa ahdistelleet, kouristi heidän sydäntänsä kuitenkin joka uudemman kerran kohdalla mitä jäätävin kauhu. Inhimilliset hermot eivät kestäneet tätä ääntä, joka lähti nälkäisen suden kurkusta, kun se sysimustassa yössä samoaa pitkin jäistä erämaata hakien saalista.
Näytti kuin olisi hymyn tapainen äkkiä lennähtänyt Staalon kasvoille.
— Missä on noita? kysyi hän.
— Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:
— Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, — miten sitten päättynee?
Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä, kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti surumielinen aavistus.
Mutta Aslakia ei vain kuulunut tulevaksi.