VIII.
Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen sieluunsa.
Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.
Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta, vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan, muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla. Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki soiden, maiden, vuorien ja laaksojen…
Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta, mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä, mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle, harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa: kostoa, kostoa…
Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:
— Minne ajaa laiha poika keskellä yötä kuin hurja?
Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin, kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies. Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:
— Mistä ajat, poika?
Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioille
Vorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:
— Staalon kodalta.
— No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä. Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin jälkiäsi myöten kyllä löydämme.
— Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.
Vorna naurahti ja katsoi pitkään Aslakiin.
— Jäi helmi noukkimatta, simpukkainen saamattani. Siksi sinne pyrimme.
Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään, jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita, mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän sanomaan:
— Ei lähde Laila nyt vähin miehin.
— Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?
— Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi väistyä.
Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän. Mutta ääneensä jatkoi hän:
— Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet. Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte, sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.
— Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:
— Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua, kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan räähkälintujen noukittavaksi.
Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen alkoi rukoilla:
— Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa, älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt. Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara muualta valita, mutta minulla ei mistään… Vaiti katsoi häntä Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun remahtaen lausui hän vastaukseksi:
— Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta? Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.
Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan, laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari tanterella ja lemmen voittelussa.