IX.
Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään, tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.
Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan, sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi, ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.
Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?
Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä isältään.
— Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.
— Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.
Staalo näin ehätti vastaamaan tyttärelleen. Kuin itsekseen jatkoi hän:
— Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut. Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän, että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois kutsuneet.
Laila kuunteli ukon puhetta säikähtyneenä ja murheellisena.
— Mitä sitten pelkäät, isä?
Ukko alensi äänensä kuiskaukseksi:
— Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet. Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani, näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut? Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.
— Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.
Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut, sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.
Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti heidän majaansa, jonka oli löytänyt — Aslakinko avulla? Kiireesti oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle ketä.
Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea, voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja? Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta. Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole Sepän veroista.
Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin. Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä, kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat, hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään? Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni peurani, hei!
Korven pimeyteen häipyvät öiset ajajat.
* * * * *
Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin. Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.
Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan. Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään hiipimään kodalle.
Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat, jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä, äijä-raukka…
Hän nosti kodan ovipeittoa syrjään ja astui kumartuen sisään.
Oven suussa kohauttihe hän suoraksi ja teki ylpeän hyvän illan.
Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä, mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.
Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana, mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä? Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.
Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi hän lujasti:
— Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee.
Kiire on minulla.
Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.
— Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko. — Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani. Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt saat kuulla.
— En pelkää loihtujasi, sanoi uhmaten ja tyynesti Vorna.
— Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään, sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja sukukunnatta.
— Eikö mitään jää?
— Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin, sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu. Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön ja puitten huminalla rauhan sävel.
— Onko kuoloni sorea, Staalo?
Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:
— Sorea on kuolosi, vaikka onkin sydämessä synkeys ja tunnossa pisto.
Vornan sisu kuohahti:
— Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee hänelle mitään pahaa.
— Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.
Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa. Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon vallanneen.
Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.
Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn: pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja. Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen. Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.
Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.
Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle, tömähtivät siihen hiihtäjätkin.
— Mitä on tapahtunut? Missä on Laila? Miksi olet purkanut kotasi?
Seppä syöksi yhdellä henkäyksellä kokonaisen kiihkeän kysymyssarjan.
Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:
— Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.
Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.
Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja josta kerrottiin kauan pohjolassa — niin kauan kuin muisto näistä heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä kysymykseen näissä tapauksissa.
Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.