X.

Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.

Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi. Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.

Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen. Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä. Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.

Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen. Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten kirouksiin ja ärjähdyksiin…

Korjaamattomuudestako?

Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu. Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän… Voi pistävää tuskaa ja tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes jotakin korjattavissa?

Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi. Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.

Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin, päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä, kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille. Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla…

Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen. Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:

— Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu siitä.

Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:

— Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?

Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi vältellen:

— Olinpahan vain ajossa…

— Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi, kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli mies, joka hiihti isän kodalle?

Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään. Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö yhä kiihkeämmin:

— Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan. Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä…

Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:

— Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä… sinä…

Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä, ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi hän puhumaan:

— Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi, ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo näkee tämän kaiken, — olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me. Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin, jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta, koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy. Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä koetan hyvittää rikostani… Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi, jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa. Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni — miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka…

Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi. Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.

Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi. Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää kankaan pinnasta.

Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen, valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa, ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui uneen.

Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.

Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle lepoa.

Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies, nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen. Silloin Laila tunsi hänet.

Mies oli Vorna.

Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa, sanoen:

— Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa. Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi terveiksi.

Tyttö väistyi hänestä arkana ja peläten, mutta kun Vorna uudelleen kehoitti, otti hän tarjotun ruokapalan, sillä hänellä oli hiukaiseva nälkä. Hänen syötyään pani Vorna Aslakin ajamaan etuporona sitoen Lailan poron hänen pulkkaansa kiinni, mutta itse hiihti hän perässä. Taas puhaltautuivat peurat kiivaaseen laukkaan talttuen vasta kaukana suon selällä, mutta siitä huolimatta ei Vorna jäänyt paljoa heidän jälkeensä, vaan saavutti heidät pian. Kiivaasti nyt matkattiin kohti Vornan leiriä tuonne järven päähän, kaikki vaiti ollen ja vakavina. Mutta kun saavuttiin erään laajan kankaan reunaan, syöksähti sieltä äkkiä mies esille ruveten kiivaalla ja kauhistuneella äänellä kertomaan jotakin Vornalle. Vaikka tämä heti vaimensikin hänen alussa äänekkään puheensa hiljaiseksi kuiskaukseksi, ennättivät Aslak ja Laila kuitenkin kuulla Sepän ja Lipon nimen ja päättää miehen levottomasta puheesta ja kauhistuneista ilmeistä, ettei näiden kiinniotto ollutkaan menestynyt niin hyvin kuin oli toivottu.

Vorna kuunteli yhä kasvavalla hämmästyksellä. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen ja otsasuonet pullistuivat. Kiljaisten tarttui hän kertojaa kurkusta:

— Ja sinä saatoit tuota katsoa avuksi menemättä. Raukka. Pelkuri.

Mies hätäytyi ja koetti irroittaa Vornan puristavaa kättä.

— Usko minua, sanoi hän, — turhaan silloin olisin mennyt siihen henkeäni menettämään, sillä ei ole minunlaisistani sen miehen vastukseksi. Ja silloinhan en olisi päässyt ilmoittamaan asiasta sinulle, etkä tietäisi olla varuillasi. Varo, Vorna, sitä miestä, sillä siinä tapaat vertaisesi, jota ei ole syytä halveksia, varsinkin kun hänellä on neuvojana se kuulun viekas kettu Lippo.

— Olet oikeassa, sanoi Vorna ja päästi otteensa. — Saattanee olla vertaiseni, saattanee olla parempanikin, sitä ei tiedä koettamatta. Mutta varmaan joutuu pian jäljilleni ja parhaansa panee. Kun en nyt mieli hänen kanssaan tässä voittosille, niin kiirehdippäs, lappalaispoika, peuraasi, että saadaan matka taas sujumaan. Sääli kunnon miehiäni, mutta se on usein näillä retkillä osana.

Nopeasti ja niin pienin levähdyksin kuin suinkin mahdollista matkustivat he eteenpäin. Kun he illan hämärissä saapuivat järvelle ja läksivät sitä pitkin itää kohti, oli jo puhaltamassa tuima tuuli, joka ajeli lunta pitkin järven sileätä selkää. Pian oli se tuiskuttanut umpeen kaikki jäljet, niin että mahdotonta oli niitä myöten heitä takaa ajaa. Kun Vorna sen huomasi, hymyili hän tyytyväisenä, mutta Lailan muoto kävi entistä murheellisemmaksi. Hän tunsi nyt, ettei mikään voinut estää hänen viemistään Vornan kotikylään kauas Karjalaan, ja hänen sydämensä haikeus puhkesi hiljaiseksi, loppumattomaksi kyynelvirraksi.

Sitä Vorna miettien ja silmät kiiluen katsoi, kun he häipyivät lumimyrskyyn ja pimeyteen.