XI.
Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon retkensä tuloksia katselivat.
Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän kalman kalpeaksi:
— Sinnekö jäi, poikani?
— Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana iloinen poika, — eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin tulijaisjuhlaa viettämään.
— Kyllä vien tupaani ja hurmeineen omistajaansa odottakoon.
Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan tanhuvilta.
Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan. Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin. Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi Vienasta Ruijaan saakka.
— Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.
Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään avaraan pirttiin.
Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi, tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi. Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen kuumuus leyhähti sotureille vastaan.
— Onpa lämmin Vornattaren tupa.
Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:
— Vasta on kylyni lämmin, kunhan sinne pääsette.
— Aa… aaa.
Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika, vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa, hakien jotakin silmillään:
— Minne jäi Vorna veljeni ja… ja Onto?
— Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan, kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo, että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan…
Miehet nauroivat ja Ainon huulilla välkkyi onnellinen hymy.
— Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:
— Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi, vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu. Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen, jossa vielä edes vähänkään henki kulki.
— Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa seinänaulakolle. — Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.
— Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua perinpohjin levostansa nauttimaan.
Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.
* * * * *
Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle. Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin, joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet, koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista, Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä, ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.
Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,
kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.
Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.
Vorna seisoi ovensuussa.
Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan, kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään olivat vielä omin voimin seisaallaan.
— Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. — Luulinpa, että peri hukka poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti. Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.
Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin sanotuksi:
— Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen renkiään terveheksi toivottelemaan?
Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:
— Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää lämmintä heillekin.
Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti kysymään veljensä käteen tarttuen:
— Minne jäi Onto ja hänen toverinsa? Mukanasi oli vain yksi mies.
Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti:
— Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.
Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan. Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:
— Sorea sotahan, sanot, huusi hän, — niin kyllä, mutta mihin sotaan menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi kiroon, ja surman saatan osaksesi.
Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan, ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:
— Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan. Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta, mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle, Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta, jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.
Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa. Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn ja pelon huudahduksia kuului joukosta.
— Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi, mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää. Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?
Vorna synkistyi ja lausui jurosti:
— Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme, silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.
Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle. Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.