XII.
Vornain suurperheellä oli asuttavana monet, yhdessä rykelmässä olevat pirtit. Syvässä lumessa kaahlaten pihan yli Vornattaren perässä tuli Laila pian pirtille, jonka ovesta tuntui kuiva ja kova lämmin. Päresoihtu valaisi pian tupaa, joka näytti vielä olevan sangen uusi. Tavattoman leveitten honkahirsien ja lattiapalkkien väri oli vielä uutuudellaan, paitsi laessa, jossa savu oli jo tehnyt tehtävänsä. Peräpenkillä, isännän nurkassa, oli karhuntaljasta tehty komea vuode, jonka yläpuolella seinällä riippui suuri kokoelma erilaatuisia aseita. Siinä oli valikoima keihäitä, joiden varret oli taitavilla ja kauniilla leikkauksilla koristettu, oli jousia, joiden varret oli kaunistettu luu-upotuksilla ja tuohirenkailla, ja nuolisäkkejä, jotka olivat somasti ompeleilla ja terenauhoilla kirjaillut. Erillänsä oli muutamia suuria sotakirveitä, joiden puolikuunmuotoiset terät ja huolitellen tehdyt varret todistivat pitkälle kehittynyttä seppyystaitoa. Mutta eniten herätti silti huomiota kaunis miekka, jonka kahvan nuppi kimalteli kullalta päresoihdun häilyvässä valossa. Sen tuppi oli nahkainen, hopeaheloilla koristettu, ja sen pituus ja kahvan muoto osoittivat sen kulkeutuneen tänne Kalevan kansan heimoriitoja ratkaisemaan kaukaa kuumemman auringon alta. Kaikki tässä tuvassa osoitti varallisuutta ja mahtavuutta, ja jäätävällä pelolla arvasi Laila, että se oli itsensä Vornan tupa.
— Voi emäntä, älkää jättäkö minua tänne, parahti hän tarttuen saattajaansa käsivarresta ja vaipuen maahan hänen jalkainsa juureen häntä rukoilemaan.
Ihmetellen kääntyi häneen Vornatar ja kysyi:
— Luulin, että suosiolla olit tullut?
— En tullut, en, vaan pois ryösti minut. Älä jätä tänne yksin, vaan lähetä ainakin lappalaiseni seurakseni. Hän on minun heimoani ja tuttujani. Sääli viatonta, mahtava Vornatar, ja isäni sen sinulle sadoin kerroin palkitsee.
Vornatar ei vastannut, vaan pisti päreen huolestuneella ilmeellä pihtiin, varaten orrelta kasallisen lisää saataville. Kuin mietteissään puhkesi hän sitten sanomaan:
— Älä pelkää, sillä en luule, että poikani on väkisin saadun lemmen tarpeessa. Satakin kertaa olen toivonut, että hän vakautuisi ja ottaisi emännän kylänsä kauniista tyttäristä, mutta eivät salli levottomat verensä siihen sitoutua. Milloin sotia käypi, milloin taas pitkin Karjalan kyliä kaikki neidot naurattelee. Ei ole vielä sitä ollut, joka ei olisi häneen suostunut, eikä sitä, joka olisi häntä missään estää uskaltanut. Hurja oli isänsäkin, mutta pahempi on vielä poika, mikä sitten kohtalokseen kerran koitunee. Totella häntä täytyy, sillä pois ovat jo liukuneet ohjat käsistäni. Älä häntä suututa, vaan puhuttele hiljaa ja suloisesti, niin varmaan saat häneltä rauhassa olla… ellet suostu tuumihinsa?
Ja vanha Vornatar katsoi häpeilevään ja pelkäävään tyttöön tutkivasti, lisäten viimein kuin hiljaisen ajatussarjan lopputuloksena:
— Jokohan aikoisi lappalaisesta minulle miniää? Ei olisi hänen töikseen kumma. Niin pitkälle ei tämä asia sentään saane mennä…
Hän läksi ja lukitsi oven ulkoa jättäen tytön raatelevan tuskansa ja pelkonsa valtaan. Vilauksessa oli Laila ovella hänen jäljessään koettaen avata sitä kaikin voimin. Kun se oli turhaa, hypähti hän luukulle, mutta huomasi sen liian pieneksi ulos pääsyä varten. Väristen vilkaisi hän perälle karhuntaljavuoteelle, ja painautui sitten karsinanloukkoon yhteen sykkyrään kuin kuolemantuskainen jänis pensaikkoon. Päre pihdissä palaa ritisi hiljalleen, karsi piteni pitenemistään, kunnes tuli pieneni himmeäksi, kituvasti lepattavaksi liekiksi. Suuren pirtin valtasi aaveinen hämy, joka etäisemmissä loukoissa sakeni sysipimeydeksi, jonka pohjattomuudessa tytön mielestä näyttivät loputtomat kauhunkuvat karkeloivan. Seinältä kiilsi kultainen miekannuppi kuin tähti, johdattaen mieleen verisiä muistoja. Taas leimahti liekki hiukan kirkkaammaksi, valaisten tupaa vähän paremmin, kunnes raukenikin siinä samassa ja hetkisen pihistyään sammui kokonaan. Synkkä, läpitunkematon pimeys ympäröi kauhean pelon vallassa taistelevan tytön.
Hän kuunteli tarkoin. Myrsky ulvoi edelleen ja vinkui luukun ja räppänän raoissa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Pimeys herkisti hänen korvansa luonnottoman tarkoiksi, niin että hiiren rapina nurkassa hyyti hänen verensä. Ja tuskin hän oli siitä säikähdyksestä päässyt selviämään, kun hän jo kuuli uuden äänen, selviä askeleita oven takaa. Salpa otettiin pois, ovi avautui ja palava päre kädessä ilmestyi sisään Vorna. Kiljahtaen vaipui Laila tainnoksissa nurkkaansa.
Vorna saapui kylystä, sillä hänellä oli pukimenaan valkoinen, pellavainen paita, jonka hän oli vyöttänyt leveällä, runsashelaisella vyöllä. Hänen pitkä tukkansa ja partansa oli kylyn kosteudesta käynyt kihartavaksi ja hänen poskilleen oli kohonnut miellyttävä punerrus. Kuultuaan Lailan voihkaisun rypisti hän hiukan otsaansa, hymähti sitten ja pisti päreen pihtiin. Sen jälkeen meni hän tyynesti, koppoi pyörtyneen tytön syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle. Tuotuaan valkean lähemmäksi istahti hän tytön päänpohjiin jääden uteliaana ja kuin ihaillen häntä katselemaan. Hetken perästä hän kohotti suuren ja suonikkaan kätensä ruveten hiljaa ja hellästi silittelemään Lailan mustaa ja tuuheaa tukkaa.
Hän katseli tytön kalpeita kasvoja, hikistä otsaa ja hentoja jäseniä. Solakka vartalo värähteli tuskallisesti ja rinta kohosi raskaasti. Sievien huulten välistä puristui ilmoille hiljainen, valittava huokaus ja kädet tekivät torjuvia liikkeitä. Vorna otti pois kätensä ja vaipui mietteisiinsä.
Tuhannet tunteet raastoivat hänen rintaansa. Hän olisi tahtonut kiusata ja rääkätä tuota lasta, ja samalla tuhlata häneen mitä suurinta rakkautta ja hellyyttä; hän tunsi toisin ajoin tyttöä vihaavansa ja toisin häntä rakastavansa aivan oudolla ja salaperäisellä kiihkolla. Siinä häntä katsellessaan tunsi hän aivan rajatonta sääliä sekä ihmetteli, mikä oli saattanut hänet menettelemään näin tyttöä kohtaan. Mutta kuitenkin tunsi hän, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti päästäisi tyttöä menemään. Ja mielen pohjasta kumpusi samalla ilmi kuva miehestä, joka kuin pilven lonka varjosti hänen mainettansa voittamattomana uroona, saaden hänen kätensä käymään nyrkkiin ja hampaansa narskumaan. Ja taas katsoi hän tyttöä ja moitti itseään epäjaloksi, joka naisia vastaan soti, mutta tytön kuva lumosi uudelleen hänen sydämensä ja herätti eloon hänen ylpeytensä. Voi, jos Laila suostuisi minulle, ajatteli hän. Suostuisi? Tuo lappalaistyttö? Kaikkia kuuleekin. Vorna, jolla olisi ollut valinnan vara tuhansista neidoista, valitsi laihan lappalaisen. Hän naurahti katkerasti, katsoi taas edessään makaavaa hentoa olentoa, ja uusi säälin aalto tulvahti hänen villiin sydämeensä.
Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan? Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka, että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista. Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä? Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen? Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan…
Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin, huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:
— Miksi kammoat minua?
— Kysyt vielä, kuiskasi tyttö hiljaa.
— Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan sanaani syönyt.
Arkana lähestyi tyttö häntä istahtaen kauas penkin toiseen päähän.
Itkuun purskahtaen sanoi hän:
— Voi Vorna, miksi ryöstit minut tänne? Tunnen, että tästä tulee suuri onnettomuus, tuho sinulle syylliselle, suru minulle syyttömälle. Päästä pois minut ja Aslak, niin ehkä siten vältämme kohtalomme.
Mutta Vorna vastasi huolettomasti:
— Kun tulevi minulle, niin tulkoon. Sitä ei voi estää. Sinulle tuo ei silti tulle ja siitä varjelkoon. Mutta miksi puhuisimme sellaisesta? Etkö voisi, Laila, taipua minulle? Vornan emännäksi sinut tekisin, nostaisin suuren suvun haltiaksi ja jatkajaksi…
— Päätä itse, onko sellainen koskaan mahdollistakaan. Eihän voi nostaa lappalaistyttöä kuulun Vornan emännäksi, sillä samallahan hän vaipuisi koko heimonsa silmissä ja menettäisi sukuinensa mahtavan asemansa. Ellet tahdo ikuista onnettomuuttani, niin päästä pois…
— Sepälle lemmityksi.
Vornan ääni oli käynyt kiinteämmäksi ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän pystöön nousten jatkoi:
— Mitä tahdon, sen myös teen. Ikinä en kenenkään mieltä ja lupaa kysy. Sukuni ei ole minua nostanut, vaan minä itse olen nostanut sekä sen että itseni. Isäni nousi voimallaan, kokosi retkillään rikkautta ja mainetta, ja sanoi kuollessaan: 'Ainoa, miksi vielä elää haluaisin, olisi se, että saisin nähdä, tuleeko pojastani huonompi'. 'Ole huoleti', vastasin minä siihen, koettaen tukkia verenvuotoa suuresta haavasta hänen ohimossaan, — 'ole huoleti, sillä ensi työkseni haen käsiini sen miehen, joka pystyi lyömään vanhan Vornan ohimoon tällaisen aukon'. Ja sen kuullessaan ukko kuoli, nähtävästi mielissään, enkä luule, että hänen olisi tarvinnut jälkeläistänsä hävetä. Mutta vähät siitä. Miksi et voisi taipua minulle, Laila, ja miksi pelkäät onnetonta kohtaloa? Näethän, että kaikki on täällä hyvin. Terveenä olet myös tänne saapunut. Puuttuu vain, että opit pitämään minusta ja voittamaan pelkosi, niin varmasti onni sinulle ja minulle koittaa. Vornan emännäksi teen sinut, jos tahdot, ja kuolemaasi saakka pidän sinusta hyvän huolen. Sopii siis jäädä, vaikka onkin Staalon tytär…
Puhuessaan oli hän astunut tyttöä kohti. Kädet olivat itsetiedottomasti kohonneet kuin syliin ottamaan, ja silmiin oli ilmestynyt kiihkeä palo ja kaipuu. Väristen pakeni Laila hänen edestään.
— En suostu, älä tule, sanoi hän tukahtuneella äänellä. En saata enkä halua. Miksi kiusaat minua? Päästä pois, sillä muuten meidät varmasti perii tuho…
— Mistä sen niin tarkoin tiedät, kun sitä yhä uudelleen vakuutat?
Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus.
Laila vastasi:
— Se on minulle niin ilmoitettu.
Ja hän rupesi kertomaan hiljaisella ja väsyneellä äänellä.
— Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä — nukuin ahkiooni, olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua, tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi. Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla…
Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli. Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja hän kääntyi rutosti tyttöön:
— Mitä loruja haastelet? Aiotko noitua minut, lappalainen?
Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin. Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:
— Sanasi söit ja väkivaltaa teit turvattomalle.
Vorna katsahti häneen sekavasti, pyyhkäisi otsaansa ja laski hänet irti.
— Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:
— Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi? Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi on olla minun rinnallani. Eikö olekin?
— Ei.
Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:
— Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua koskaan päästää, en koskaan…
Arasti ojensi tyttö kätensä ja sanoi hiljaa häneen katsahtaen:
— Et olekaan niin julma kuin on sanottu…
Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle. Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.
Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin, jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut, ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan, joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa. Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut…
Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain, samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina. Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen, joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen virkkoi Vorna tyynesti:
— Aslak menköön Lailan tupaan yöksi. Aslak meni, mutta eräs vanha halliparta uros otti täysinäisen tuopin pöydältä, astahti laveassa liinaisessa paidassaan, niin että tuppi ja tulukset vyöllä heilahtivat, Vornan eteen ja sanoi hyväntahtoisella ja leveällä hymyllä:
— He.
Vorna katsoi häneen pitkään, pyyhkäisi sitten otsaansa kuin huoliaan hälventääkseen, katsoi miehiinsä ja taas tuohon muheaan äijään edessään, jonka silmät säteilivät vallattomina ja kirkkaina kuin nuoren pojan. Hetkisen kuluttua levisi hymy Vornankin kasvoille, jonka nähdessään ukko tuli yhä muheamman näköiseksi uudelleen heristäen tuoppiaan ja sanoen:
— He. Ka juo, veli!
Vorna hymähti vanhalle isänsä soturiveikolle, tarttui tuoppiin ja otti siitä pitkän ja perinpohjaisen siemauksen. Kun hän ojensi tuopin ukolle takaisin, kuului tuvasta kuin helpotuksen huokaus ja miehet puhkesivat yhteen ääneen puhumaan:
— Kauan sinua odotimme, Vorna. Käy joukkoomme tarinoimaan. Kyllin on aikaa levätä ja yötä istua, kun taas kerran olemme kunnialla kotiin päässeet. Tule.
He tekivät sijaa pöydän yläpäässä nuorelle rakastamalleen päällikölle, joka tukahuttaen oman mielialansa pian vaipui hartaaseen tarinointaan aseveikkojensa kanssa. Savuavat päreet valaisivat tuota outoa ja komeata joukkoa, kun siinä kasvavalla innolla omia ja isäin veritöitä muisteltiin.
Mutta toisessa tuvassa makasi karsinanurkassa nyyhkyttävä tyttö ja oven suussa arkana laiha lappalaispoika, joka sanattomalla epätoivolla tuon tuostakin loi itkijään pyytävän ja rukoilevan katseen…