XIII.
Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta, käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.
Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää, olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja melkein varma perikato edessä.
Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä, jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona, ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, — vain siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi. Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa onnistumiseensa.
Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet, vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen, että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä menestystä.
Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.
Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki huokaisemaan. — Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti Staaloon. — Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä huudahti.
— Lippo, katso mikä kirjava vilahti peuran kavioissa.
Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun remahtaen sanoi:
— Kaiva vielä, siivoa näkyviin vanha lumi.
Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä. Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:
— Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:
— Totta siis sanoi näkyni, joten vähän on tästä iloksi.
Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle, mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen, mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.
Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan, miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan, ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään, että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki, jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.
Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet; herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa yhteydessä.
Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista. Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan, koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.
Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku, uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen kiljahduksen.
Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta, sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.
Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli, minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän reunaa kuiskaten:
— Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.
Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:
— Kuka sinä olet?
Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe ylpeästi ja vastasi:
— Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi nurkissamme hiivit?
Seppä katsoi häneen pitkään.
— Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?
Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen häneltä kiihkeästi:
— Sinäkö olet Seppä?
Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen. Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö, sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.
— Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani. Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.
Tyttö katsoi häneen pitkään ja hymähti:
— Mitä sitten voisit tehdä, yksin kun olet?
Tiedätkö, että olet Vornan kylässä? Mutta samapa se. Kun lappalaistyttö ei ole täällä mieluinen muille kuin Vornalle, niin suostun tuumaasi, rupean liittolaiseksesi.
Hän hymyili omituisesti ja silmiin ilmestyi tutkimaton ilme, kun hän yhä tarkasteli kiinteästi Seppää. Tämä oudostui taas hänen tutkivaa katsettaan ja kuiskasi käheästi:
— Mutta kuka takaa, ettet petä, vaikka säästänkin sinut? Menet ja ilmiannat minut suoraan? Sano, kuka olet.
Kiihtyneen epäluulonsa vallassa tarttui Seppä uudelleen tyttöön ikäänkuin varmistautuakseen saaliistaan ja mutisi itsekseen:
— Varminta taitaa olla, että vien sinut mukaani, niin et voi pettää.
Tyttö tytöstä.
Mutta aivan harmaaksi kasvoiltansa käyden virkkoi silloin tyttö:
— Usko minua, minulla on syyni olla sinua pettämättä. Vannon auttavani Lailaa pakosalle enkä ilmoittavani täällä olostasi kellekään mitään. Luota sanaani, jonka aina pidän, sillä olenhan — Vornan sisko Aino.
Hän sanoi sen vakavasti, melkeinpä surumielisesti, mutta samalla niin arvoituksentapaisesti, että Seppä taaskin häntä kummasteli. Mutta asiansa vannoessaan katsoi tyttö häntä niin kirkkaasti silmiin, että hän hetken mietittyään tunsi omituisen luottamuksen heräävän mielessään. Hän sanoi harkiten:
— Olkoon. Ja jos petät, raukka, niin sillä eivät ole vielä kaikki keinot koetettu. Mutta varalta on paras, että selität tarkoin, missä tuvassa tyttöä säilytetään. Ehkä olisi paras viedä sinut pantiksi ja vaatia veljeäsi vaihtamaan. Mutta siitä olisi seurauksena monet hankaluudet, joista pahin se, että veljesi saisi tietää meidän olevan jossain täällä ja koettaisi tietysti kaikkensa saadakseen sinut muuten vapautetuksi. Ja sinulle siitä koituisi suuria kärsimyksiä, ehkä kuolemakin, jota minä en tahtoisi. Uskon, että koetat vapauttaa Laila-raukan, viatonhan hän on samoinkuin minäkin. Emmehän ole kumpainenkaan teille koskaan mitään pahaa tehneet?
Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen villisti. — Mitään pahaa tehneet… toisti hän koneellisesti… ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla, etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon. Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.
Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä, jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut. Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino katosi puiden varjojen sekaan.
Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän kohtalon pelkoa.
Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti sanomaan:
— En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei tyttö meitä petä.
Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. Vasta
Sepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:
— Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa. Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.