XIV.
Vornan kuva painui Lailan sieluun lähtemättömästi tuona iltana, jolloin hänen tuskansa oli kohonnut korkeimmilleen ja jolloin hänelle oli samalla auennut ryöstäjänsä jalouden vuoksi ikäänkuin pelastumisen tunne. Mutta tuo valoisa mieli ei ollut kestänyt kauan, sillä hänen sielunsa tila oli oudosti häiriytynyt. Sepän muodon rinnalle kohosi hänen mielessään Vorna, vakaana, ehkä surumielisenä, kaihoten ja vaatien häneen katsoen, mutta ei enää julmana ja hirveänä, kuten tähän saakka. Lailan täytyi tunnustaa mielessään, ettei hän enää halunnut kostoa, vaan ainoastaan pois pääsyä.
Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt rauhattomia ja tuskallisia unia. Ja kun hän oli aamulla herännyt, ei hänen omaksi ihmeekseenkään tieto siitä, että hän nyt oli Vornan vallassa, häntä enää aivan pahoin säikähdyttänyt. Salamana vilahti hänen mielessään kuva edellisen illan tapahtumista ja hän painoi päänsä käsiinsä tykyttäviä ohimoitaan hillitäkseen.
— Laila…
Nyt vasta uskalsi Aslak puhutella häntä. Hänen äänestään kuului arka, kauhistunut, tuskallinen kysymys, jonka vastauksesta saattoi riippua elämä. Laila säpsähti, katsoi häneen pitkään, mutta ymmärtäen sitten hänen tarkoituksensa vastasi:
— Älä pelkää, Aslak. Saat olla aina mukanani turvakseni. Niin lupasi eilen illalla Vorna. Hän ei ollutkaan niin julma kuin olimme luulleet.
— Eikö ollut. Eikö siinä ole julmuutta kylliksi, että ryösti sinut tänne?
— Ja sinäkö siitä olisit ensimäinen häntä moittimaan, sinä, joka minut hänelle kavalsit? Mokomakin raukka!
Lailan äänestä kuului aivan rajaton halveksiminen. Aslak kyyristäytyi kuin potkun saanut koira, mutta ei sanonut mitään, vaan jäi kummeksien katsomaan Lailaan. Mutta kun tämä samalla huomasi kuin ruvenneensa Vornaa puolustamaan, säpsähti hän tuntien kipeän vihlaisun rinnassaan ja pillahti itkemään.
— Anna anteeksi, Aslak, että loukkaan sinua näin. En tahtoisi sitä tehdä, mutta katkeruuteni sen aiheuttaa. Voi, jos pääsisimme pakenemaan täältä pois. Koeta sinä keksiä joku keino siihen…
Aslak ei puhunut mitään, vaan jäi sanatonna ja synkkänä tuijottamaan eteensä. Ehkä hän oli jo ehtinyt nähdä, miten vaikea sellainen tehtävä oli täältä, vihollisen omasta keskuudesta, jossa oli vartioita joka askeleella. Noustuaan hän kävi sysäämässä auki luukut, jolloin kirkas päivä tulvahti pimeään tupaan. Heleitä lasten ääniä kuului pihalta, ja eteisestä lähestyivät reippaat askeleet ovea. Vorna astui sisään.
Uusi päivä oli alkanut hänelle kaikesta päättäen onnellisesti, sillä hänen kasvoillaan oli valoisa ja iloinen ilme. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja katsoi hymähtäen pelokkaisiin lappalaisiin.
— Älkää arkailko, sanoi hän. — Olkaa kuin olisitte saapuneet tänne atimoille luokseni. Äitini on jo varhaisesta aamusta paistanut piiraita ja teoksia teitä varten. Nyt käymmekin murkinalle. Älä pelkää Laila, sillä ainoankaan sormen ei pidä sinuun koskeman.
— Mielellämme kävisimme, jos tietäisimme, että pian päästät pois, sanoi Laila hiljaa, katsoen Vornaan pyytävästi.
Vorna rypisti otsaansa pahastuneena. — Halveksitko taloani, lappalainen, kun niin pian täältä pois kiirehdit? sanoi hän ja katsoi tyttöön tuikeasti. Jos olisit toinen, niin antaisin sinut tuosta rengeilleni, mutta kun olet mikä olet, en sinua anna. Älä ole tyhmä, Laila, vaan taivu kohtaloosi.
Äkisti kääntyen lähti hän ulos viitaten heitä seuraamaan. Eteisessä kohtasivat he Ainon, joka uteliaasti heitä tarkasteli, painaen kuitenkin veljensä edessä päänsä alas kuin arastellen. Vorna asteli edellä huolettomasti ja pystypäisenä, pitkä vartalo notkahdellen voimakkaasti joka askeleella, ja Laila hoksasi äkkiä miettivänsä, että sitä selkää ei ollut koukistanut maatyö eikä sortajan käsi, vaan oli se kohonnut suorana kuin nuori honka vapaudessaan ilman tuulien alla. Ja hän tuli ajatelleeksi, että Sepässä oli Vornaan verraten jotakin raskaampaa ja jykevämpää, ehkä tavallaan rumempaa, mutta sitkeämpää ja perinpohjaisempaa. Vornahan oli päällikkö, mutta Seppä vain tavallinen työmies. Mutta jospa Seppä olisi syntynyt päälliköksi, niin minkälainen olisikaan? Ehompi vielä kuin tuo tuossa. Niin lähti Lailan ja Aslakin elämä kulumaan hiljalleen. Vaikka heille suotiinkin täysi vapaus, huomasivat he pian olevansa joka askeleellaan vartioidut. Kaikki kohtelivat heitä mitä suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella, koettaen huvittaa ja viihdyttää Lailaa. Tosin kyllä Laila piankin huomasi, että tämä tapahtui vain Vornan nimenomaisesta käskystä ja siksi, että kaikki uskoivat tämän hänen päähänpistonsa piankin menevän ohitse, eivätkä siis tahtoneet ruveta häntä vastustamaan ja turhaa riitaa hänen kanssaan nostamaan. Usein tuli hän heidän seuraansa haastelemaan ja joka kerta huomasi Laila säikähtäen unehtuneensa kuuntelemaan hänen voimakasta ääntään ja miehekästä puhettansa. Puhuessaan Vorna katsoi Lailaa silmiin kiinteästi ja herkeämättä, ja aina täytyi tytön luoda katseensa maahan kuin olisi pelännyt jotakin kiehtovaa voimaa. Usein silloin hänen ikävänsä ja hätänsä purkautuivat itkuksi ja mistään välittämättä hän valittaen lauloi surullista joikua kohtalostaan, jossa ei näkynyt parempaan päin käännettä. Oudostuen kuuntelivat silloin sitä karjalaiset, vaihtaen kummastelevia ja sääliviä silmäyksiä, kun hän joikaten valitti. Mutta Vorna pysyi leppymättömänä, kuunnellen vaiti Lailan itkua ja niitä puoleksi vihaisia, puoleksi ylistäviä mainesanoja, joita tyttö hänelle joiussaan antoi.
Oudoimpana Vornan väestä oli Lailalle pysynyt Aino. Hän ei ensi päivinä alentunut sanaakaan sanomaan, vaan sivuutti heidät ylpeästi. Laila tiesi, mitä hän oli menettänyt, ja pelkäsi tytön vihaavan erikoisesti juuri häntä, koska hänen tiedettiin rakastavan miestä, joka oli hänen sulhonsa surmannut. Ja siitä katseesta, jonka hän oli nähnyt Ainon luovan veljeensä, ymmärsi hän, ettei tyttö koskaan antaisi anteeksi sitä, että sulhonsa oli menetetty.
Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän eräänä iltana näki tupansa ovelle ilmestyvän juuri Ainon, joka omituisesti hymyillen tuli hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä, katsoen häneen pitkään ja tutkivasti.
— Kerro minulle, sanoi hän, siitä miehestä, jota kuulut rakastavan.
Laila ei uskaltanut vastustaa tätä omituista pyyntöä, vaan kertoi, kuka Seppä oli ja miten hän häneen oli tutustunut. Hän kuvaili punehtuen hänen ulkomuotoaan, vertaillen sitä Vornaan ja lämpeni vihdoin omasta puheestaan ja muistoistaan niin, että kyyneleet olivat tulla esiin. Aino nyökäytti väliin hyväksyvästi päätään ja sanoi, kun Laila oli lopettanut:
— Luuletko, että hän yrittää pelastaa sinua?
— Luulen, vastasi Laila hiljaa, mutta varmasti.
— Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänen on vaikea tulla tänne ryöstämään sinua, sillä veljeni vartioi sinua tarkkaan.
— Seppä voi tehdä, mitä hän tahtoo. Vaikka minut olisi viety satakin kertaa kauemmaksi, niin hän tulee varmasti, vaikka kuolema olisi edessä.
Aino katsoi häneen kummallisesti. Alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:
— Mutta entäpä hän on jo tullut?
Lailan veri pysähtyi juoksussaan. Kalpeaksi sävähtäen änkytti hän:
— Ethän pilkkaa tehne?
Silloin kertoi Aino hänelle, mitä oli tapahtunut samana iltana tuolla hämärällä metsätiellä, ja silloin tunsi myös Laila outona aavistuksena, että pian oli tuleva hetki, jolloin saataisiin nähdä, koituisiko hänelle pelastus, vai lopullinen tuho. Vaikka hänen olisi pitänyt tuntea aivan rajatonta iloa siitä, että hänen rakastettunsa oli kaikkea uhmaten saapunut hänen jäljessään, ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että hänen sydämensä täyttivät raskaat aavistukset. Sielunsa hädässä ja tuskassa lankesi hän Ainon kaulaan kyynelten valuessa viljavana virtana hänen silmistään. Karjalaisneito katsoi häntä yhäti outo ilme kasvoillaan.
— Minä autan sinua ja Aslakia pakenemaan, kuiskutti hän hiljaa. Muutaman päivän perästä, jolloin veljeni käy entistä varmemmaksi siitä, ettei mitään pakenemis- tai auttamisyrityksiä ole aikeissakaan, käyn sopimassa sulhasesi kanssa asian ja autan teidät yöllä tielle. Kunhan kylästä pääsette pois, niin Seppäsi pitänee muusta huolen. Luulenpa, etteivät kylämme miehet ole ollenkaan halukkaat takaa-ajoon, vaan kiittävät, kun teistä pääsevät, ja yksin ei Vorna mitään mahda. Varmasti pääsette pakoon, jos kerran kylästä tielle suoriudutaan.
Laila kohotti innostuneena päätään, katsoi neitoa silmiin, mutta kysyi sitten äkkiä:
— Mutta kuinka saatat näin veljeäsi pettää? Ainon silmissä vilahti kummastus.
— Ja sitä kysyt sinä? sanoi hän, jatkaen sitten: Saat minun puolestani tänne jäädä.
— Ei ei, en sitä tarkoittanut, kiirehti Laila selittämään. En voi sille mitään, etten soisi veljeäsi petettävän. Haluaisin, että hän itse päästäisi minut täältä. Mutta kun se ei voine koskaan tapahtua, täytyy menetellä näin. Kiitän sinua, Aino, sydämestäni, sillä luulin sinun vihaavan minua. Minun takianihan, vaikka olenkin siihen syytön, oikeastaan menetit sulhosi.
Lailan äänessä oli jotakin niin lapsellisen avomielistä ja suruista, ettei Aino enää voinut hillitä kasaantunutta tunnetulvaansa, vaan heittäytyen uudelleen hillittömän surunsa valtaan painoi päänsä lappalaistytön helmaan. Sitä kesti kuitenkin vain hetkisen, sillä seuraavassa tuokiossa ilmestyi hänen kasvoilleen kova ilme, ja nousten kuiskasi hän Lailalle:
— Ilmoita asia Aslakille ja varoita häntä. Minä kyllä annan sitten sovitun merkin ja pidän muusta huolta.
Hän meni jättäen Lailan sekavain ja pelokasten ajatusten valtaan. Ja kun Aslak ilmestyi tavalliselle makuupaikalleen lattialle oven eteen, kiinnitti Laila häneen niin tutkivan ja erikoisen ilmeen, että Aslak nousi ikäänkuin jo sen ymmärtäen häntä kuulemaan. Kun tyttö sitten selitti hänelle asian, valaisi ilon ilme hänen kasvojansa. Kauan neuvottelivat he yön pimeydessä, Aslak onnellisena sovituksen toivosta, mutta Laila surumielisenä, selittämättömien aavistusten vallassa.
* * * * *
Kuinka kauan hän oli maannut, sitä hän ei tiennyt, mutta hän heräsi siihen, että tuvan ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli mies päresoihtu kädessä. Aslak karkasi heti pystöön tulijaa vastustaakseen, mutta sekä hän että säikähtynyt Laila rauhoittuivat pian nähdessään, kuka tulija oli. Ja säikähdys vaihtui samalla suureksi kummastukseksi, kun he huomasivat hänet Vornan vanhaksi sepäksi. Siitä saakka, kun Vorna oli tullut, oli ukko ruvennut käyttäytymään omituisesti, alituisesti joko askarrellen pajassaan tahi arpoen kannuksellaan. Ja kun arpa pysähtyi aina samaan paikkaan, näytti ukon joka kerta valtaavan mitä suurin tuska, niin että hän raastoi valkoista partaansa ja kiroili itsekseen. Välillä riensi hän taas pajaansa, josta kuului herkeämätön takomisen kalke. Ukko takoi sylittäin nuolia ja keihäänkärkiä, tarkasteli kaikki jousten kaaret ja jänteet ja ahdisteli alati vieläkin retken vaivoista levähteleviä miehiä aseitaan korjaamaan. Mutta hänelle naurettiin, sillä mitä nyt oli pelättävää, kun vasta oli pantu tuhaksi koko länsiranta. Ainoa, joka seurasi ukon puuhia jonkunmoisella vakavalla huomiolla, oli Vorna itse.
Näytti siltä kuin ukko ei olisi huomannutkaan tuvassa olevia, koskapa meni heihin katsomatta hiljaa ja kiiluvin silmin kohti peränurkkaa, jossa Vornan aseet olivat. Hän nousi penkille ja pistäen päreen hampaisiinsa otti vaarnalta Vornan miekan. Vetäen sen tupesta väläytteli hän sitä yksikseen, tuijottaen hurjasti eteensä. Lailan veri hyytyi, mutta hän rauhoittui samalla nähdessään itsensä Vornan ilmestyneen ovelle ja uteliaasti tarkastavan ukon puuhia.
Ukko heilautteli raskasta miekkaa ja kullalta välähtelevä ponsi kiilteli outoina salamoina Lailan silmissä, ja puheli samalla itsekseen kauhistuneella ja pelottavalla äänellä. Vihdoin hän istahti Vornan vuoteelle, otti kovasimen taskustaan ja alkoi kiihkeästi teroittaa asetta. Silloin tuli Vorna hiljaa hänen luokseen kysyen lempeästi:
— Yölläkin puuhaat, taatto. Käykäämme levolle.
— En jouda. Aseet ovat tylsät.
— Mutta mitäpä niillä nyt? Rauhahan on maassa, eikä pystyne vainolainenkaan tänne aivan heti.
— Arpa sanoo verta ja kuolemaa. Minun täytyy vain valvoa ja katsoa, että kaikki aseet ovat kunnossa, sillä minähän olen Vornain seppä. Kostajat ovat tulossa, tunnen sen. Voi teitä, jos ette kuuntele varoituksiani. Heimokostajat taas tulevat, sillä veljein veri vaatii sovitusta. Voi minua onnetonta, joka veljein pään varalle ikäni olen miekkoja takonut. Tuho siitä on palkkana, tuho, tuho…
Hän tuijotti oudolla ilmeellä edessään seisovaan Vornaan ja jatkoi sitten kuiskaavalla äänellä:
— Etkö kuule, kuinka kaukana hanki hilajaa, kun keihäsjoukko painaltaa kohti Vienaa? Se on kaikunut korvissani jo monta vuorokautta. Yötä päivää sieltä tulee miestä, mieli mustana kuin ne savuavat rauniot, jotka taaskin heidän asuinpaikoilleen jätitte. Voi sitä, joka joutuu heidän tielleen, sillä vielä vähemmän kuin te armahditte miestä tai naista, lasta tai imeväistä, armahtavat he meitä. Ei ole koskaan ihminen niin julma, kuin veljeään vihatessaan, eikä koskaan ole kosto niin suloista, kuin veljelle kostettaessa. Etkö kuule, kuinka hilajaa hanki, kun miesjoukko hiihtää läpi päivän ja yön, korven ja erämaan, mielessä vain yksi polttava ajatus: saada vielä kerran kostaa niille, jotka äsken kävivät heillä, tulivat kuin salama keskelle rauhaa ja onnea. Ja ne tulevat, tulevat, mies mahtava niitä johtaa, eikä kestä nyt edessä Vienan kansa…
— Horajat, ukko, kiljaisi jo Vorna kiukustuneena, vaikka äänessä silti tuntui pientä epävarmuutta, jonka oli aiheuttanut kunnioittamansa ja arvossa pitämänsä ukon omituinen ja hänen mielestään hourupäinen puhe. Mutta ukko vastasi kiihkeästi:
— En, poika, en, vaan totta on, mitä sanon. Kiireesti lähetä väki erämaihin piilopirtille ja varustaudu puolustamaan kotiasi, sillä totta täytyy olla kaiken tämän, mitä olen tuntenut jo kauan. Ennenkin olen oikein aavistanut. Tiedäthän, että tämä miekka on kallis sukuperintösi, joka on mennyt isältä pojalle aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin esi-isämme saapuivat näille seuduille kaukaa etelästä. Niin kauan kuin se on kirkas, kestämme me, mutta kun se ruostuu, kaatuvat Vornat. Katso! Ja ukko näytti Vornalle miekkaa, jonka välkkyvällä terällä todella saattoi huomata ruostepilkkuja. Vorna hymähti ja sanoi:
— Ruostuuhan rauta, kun ei huolta pidetä. Eivät poissa ollessani tupaani lämmittäneet, niin jo otti ruostetta.
Mutta ukko naurahti oudosti:
— Tiedätkö, että olen koetellut tuota taikaa. Olen yrittämällä yrittänyt terää ruostuttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niin kestäväksi on se aikoinaan hiiden mujuissa karaistu. Kun nyt rauhattomana pahain aavistusteni vallassa vuoteellani keppuroin, juolahti mieleeni käydä katsomassa, mitä tietäisi miekkasi. Ja nyt oli ruostetta ilmestynyt, ensi kerta vuosisatoihin. Minä onneton koetan sitä hioa pois, mutta ei pysty tähän rautaan kovasimeni. Voi Vorna, usko, mitä sanon, usko miekkaasi ja ole varoillasi. Ehkä siten saat surman suistetuksi.
Vorna otti miekan ukon kädestä ja katseli sitä vaiti ollen. Sitten tarttui hän kahvaan ja vaaputteli pitkää ja raskasta asetta keveästi kädessänsä. Hänen huulensa vetäytyivät nauruun ja hän sanoi:
— Hauskalta tuntuu sitä kädessäni käyttää. Enpä ole juuri miekalla sotinut, vaan enimmäkseen isäni tapparaa käytellyt, mutta nyt himottaa tällä lyödäkseni. Kuule taatto, ellet saa tuota ruostetta kovasimellasi pois, niin tule minulta kysymään. Minulla on toinen keino, jota miekka saattanee kaivata ja jolla pesen ruosteen.
— Mikä se olisi? kysyi ukko kummastuneena.
— Pesen sen verellä.
Ukko säpsähti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin Vorna jo kiihtyen jatkoi:
— Kun ovat tullakseen, niin tulkoot. Tasan on meillä saatavat, jos ovat velatkin, eikä käy toisen toistansa syytteleminen. Omastamme emme luovu veljenkään hyväksi, vaan vereen asti siitä kiinni pidämme. Ja minua himottaa taas verileikkiin päästä, sillä kovin ovat rauhalliset nämä tanhuat. Mikä olisin minä sahran saroissa vaeltamaan, silloin kun saalista on kyllin saatavana maillemme tunkeilijoilta? Terve siis taas sinulle, isäini miekka, joka olet tainnut aikoinasi paljonkin verta juoda. Taatto tuossa kuulee hankien hilinän, kun muka saapuu kostajajoukko. Kun ei meillä ole muuta turvaa kuin sinun apusi, niin entistä lujemmin kouraani liity, äläkä siitä kirpoa ennenkuin kuolemassa.
Jonkunmoinen soturiraivo näytti ukon puheiden johdosta hänet vallanneen, sillä hän heilautti asetta hurjasti päänsä yläpuolella, niin että kirpeä viuhina kuului ilman sen tieltä haljetessa. Mutta sitten hän äkkiä taas hillitsi itsensä täydelleen ja sanoi uudelleen ukkoon kääntyen ystävällisesti:
— Hyvä on, taatto, olkaamme vain varovaisia, niinkuin käsket. Oiva soturi ei koskaan ole uhkarohkea, sillä sellainen on tyhmyyttä, vaan suojelee itseään ja omaisiaan kaikin keinoin. Mutta pakoretkelle emme nyt lähde, sillä talvi tekee sen liian vaikeaksi, mutta pitäkäämme vahtia, ettei meitä yllätettäisi. Tänä yönä tuo tuskin vielä tapahtunee, joten käykäämme levolle, taatto.
Hän talutti vanhuksen varovasti mukaansa ja tämä seurasi häntä vastustelematta. Miekka ripustettiin jälleen kunniapaikalleen, ja pelolla katsoivat sitä sinne Laila ja Aslak, jotka olivat seuranneet äskeistä kohtausta hievahtamattakaan. Mutta ulkona tähtikirkkaassa yössä seisahtui pihalle Vorna ja kuunteli tarkoin, aivan henkeä pidättämättä. Ainoastaan ikuisesti sulan kosken kumea pauhu kuului halki yön, mutta se oli rauhoittava ja mahtavuudessaan tuttu ääni. Vain vanhan sepän korvat olivat erottavinaan käheätä hengitystä jostain kaukaa, ikäänkuin hän olisi ollut kuulevinaan Sepän huohotuksen, kun tämä uudelleen harjultaan kiinteästi kylään tuijotti.