XV.
Hurja riemu oli vallannut Ainon sydämen, kun hänen kohtauksensa Sepän kanssa oli päättynyt näin. Väristen oli hän koko ajan kuin lumottuna katsellut tuota miestä, joka oli tuhonnut hänen sulhonsa, ja hän oli ymmärtänyt, että hänen käsiinsä joutuminen merkitsi tuhoa kaikille muille paitsi mahdollisesti Vornalle ja hänen vertaisilleen. Mutta nyt oli tämä sama mies itse antanut hänelle keinon, jolla hän mahdollisesti saisi kostetuksi sekä hänelle että veljelleen, jonka syytä alkuaan koko onnettomuus oli. Kun Aino sai suurimman onnensa kynnyksellä, jolloin hän oli kuullut sulhonsa eheänä säilyneen kaikilta sotaretken vaaroilta ja vielä suuresti kunnostautuneen, tuon musertavan onnettomuuden sanoman, joka syöksi hänet mitä syvimpään pettymykseen ja murheeseen, murtui hänessä rakkaus veljeen sekä heimoon ja koston halu sai vallan.
Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan. Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat hoidettavina.
Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään, oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se, jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä, oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino suunnitelmiansa rakentamaan.
Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta. Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain toteuttaen omaa suunnitelmaansa.
Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta, vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin ajoissa perille.
Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:
— Minne menet, sisko?
— Lailaa käyn katsomassa.
— Olet ruvennut paljo lappalaiselle seuraa pitämään?
— Minkä sinä sisarelle, sen minä veljelle.
Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut suoraan, varoittaen vain:
— Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.
— Äitipä tuota niin tahtoo…
— Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon, ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla lähtöänne katsomaan.
Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti.
Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:
— Hyvästi, veljeni. Rakastin sinua paljon ennen, nyt vihaan sinua.
Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat, laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan. Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä, pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut. Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet? Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.
Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan. Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa? Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen tunteilleen.
Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä, hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan halkeavan.
Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen ylpeitä taitoja.
Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi, että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun, jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.
Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin paljon kuin suinkin.
Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne. Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima, jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:
— Aamulla pääsköön tyttö rauhassa lähtemään.
Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa, mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja sanoi:
— Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki rauhallista. Käykäämme levolle.
Vanha Seppä kääntyi äkkiä häneen ja sanoi vakavasti ja painolla:
— Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli, että hänet tänne toitkaan.
— Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä hänelle sanomaan.
Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen virkkamatta.