XVI.
Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla. Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon? Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois, menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset. Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.
Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:
— Aukaise Laila, äläkä pelkää. Tuon sinulle iloisia uutisia.
Mitään ei kuulunut vastaukseksi.
Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi hän oven auki.
Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta. Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.
Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.
Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja rauhallinen ääni:
— Menikö Laila Ainon mukana?
— Meni.
Vastaus oli uhkamielinen ja vastaaja oli Aslak.
— No miksi salaa lähti, sillä sinunhan piti mennä Ainon toveriksi?
— Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:
— Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan lähistöllä vastaanottajat.
Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet luotaan.
— Räähkä tulisi, jos lappalaisen verellä käteni tahraisin, sanoi hän.
Hän painoi päätään käsiinsä ja suuttumus oli hänet tukahduttaa.
— Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei. Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.
Hän hyppäsi ovelle, mutta jäi siihen kuin jähmettyneenä seisomaan.
Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä, keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman isku valkeni Vornalle koko totuus:
Pohjalaisten kostajat!
Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.
— Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:
— Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat. Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti, hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän, jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna, jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei, suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.
— Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen. Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.
Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää, astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen, vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään, raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa. Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi, jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.
Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset, kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta. Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar, joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa, jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.
— Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.
Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan. Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat, joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se olikin.
Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää, koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin, ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen oman kylän kohdalle sattuvan.
Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko kumartui hänen puoleensa:
— Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen nuolen varovasti.
Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä entinen henki.
— Pi-piruko minun rintaani puree? Katso, maammoni.
Hän hymyili ja sanoi äkkiä riemuitsevalla äänellä:
— Mutta minäpä tapoin kaksi.
Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä, mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.
Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä, missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely. Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.
Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä, heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt, sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama, sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken, sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana. Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi. Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä, sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme…
Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko? Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on tekemistä. Mikä se oli?
Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa ilmestynyt hänen rinnalleen.
— Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan. Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti. Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.
Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:
— Lailapa on pelastunut!
Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi vakavasti:
— Minäkin iloitsen siitä. Olisin päästänyt teidät molemmat kotiin tänä aamuna, ellei tätä leikkiä olisi sattunut. Sitä varten tulin tupaasi. Nyt kun kuolet, voit yhtähyvin sen tietääkin. Mutta oletko varma, että Laila on pelastunut?
Tuskallinen epätietoisuus kuvastui Aslakin kasvoilla. Hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluville, ja hänen kuiskauksensa häipyi taistelun melskeeseen. Mutta kun Vorna ottelun kuumuudessa ehti häntä katsomaan, olivat hänen silmänsä kiinnitetyt häneen ja kuvastui niissä ikäänkuin rauha. Ja sivaltaessaan taas uudelleen vilahti Vornan mielessä ajatus, että tuo lappalaispoika oli rakastanut Lailaa paljon.
Aslak tunsi, että hänen piti nyt kuolla ja muuttaa saivomaahan, jossa vainajat asuvat, ja keskellä taistelun melskettä jännitti hän nyt ajatuksiansa siihen ainoaan asiaan, jota varten hän oli elänyt — Lailaan ja omaan suhteeseensa häneen. Oliko hän nyt korvannut kaikki, mitä oli rikkonut? Olisiko vanha Staalo nyt tyytyväinen? Voi jos pääsisi varmuuteen siitä asiasta, niin voisi niin mielellään kuolla! Kun Laila lähti, niin itki hän ja antoi hänelle kaikki anteeksi.
Aslakin silmiin ilmestyi omituista sumua ja kaikki äänet hänen ympärillään kuuluivat äkkiä niin kaukaa. Hän olikin jossain muualla, jossa oli rauha ja sopu; hän puhui Lailalle ja he olivat niin onnellisia. Kas, tuossahan Laila onkin. Niin, kaikki on taas hyvin, kaikki surut ja tuskat ovat unohdetut, kaikki saatu anteeksi kuolemassa.
* * * * *
Valkeneva aamu valaisee kamalaa näytelmää. Vornan honkainen pirtti palaa tohisten ja viskellen kauas ilmaan kekäleitä ja säkeniä, mutta muut rakennukset eivät vielä syty, sillä lumi katoilla estää sen kokonaan. Pohjalaiset ryntäävät raivokkaasti, mutta karjalaiset pitävät voimakkaasti puoliaan. Mistään kohdasta eivät hyökkääjät ole päässeet tunkeutumaan kylän tiheämpään piiriin, jossa Vorna nyt koko taidollaan ja voimallaan johtaa puolustusta. Naiset hoitavat haavoitettuja, joita on jo paljon; vainajiakin on, mutta surevat eivät valita, vain taistelevat.
Mutta vihollinen on sitkeä ja uupumaton. Se ei hellitä ollenkaan, sillä se ei halua jäädä näin kauas Vienaan pitemmälle kylää piirittämään. Siksi se yhä uudelleen hyökkää milloin tästä, milloin tuosta, ja joka kerta se väkisinkin vähentää puolustajain lukumäärää, jos sen omatkin miehet hupenevat. Mutta sitä on kiihoittamassa vuosikymmenien viha ja koston jano, ja se ei hellitä.
Ei hellitä, ei hellitä, kaikuu Vornan korvissa, kun hän ahtaalla kujalla taas kaikin voimin huuhtoo ja iskee. Niin, älköön hellittäkö, vaan isketään siksi, kunnes kuollaan, sillä sota on maailman meno. Arhippa taattoni. Vieläkö jaksat? Vieläkö kestävät jäntereesi ja vieläkö iloisesti heiluu kirves? Vielä, poikani, pureehan se, ja jalka seisoo tanakasti. Yhdessä siis iskemme. Kas, tuostako tungette, Ruotsin rosvot? Sinne, isäseni, huitaise kuten ennen. Ha-haa. Kaikellaiset soturit ne tässä vielä Vienaan saakka… No, siinä on hyvä maata.
Vornan otsasuonet pullistuvat ja hän vetää henkeään syvään. Tätä siis merkitsi vanhan sepon pelko. Oikeassa oli. Tuolla näkyy ukko kiiluvin silmin joustansa virittävän. Nyt hakee, kehen laskisi nuolensa. Sinne lähetä joukkoon. Ha-ha. Kurkkuun laski…