XVII.
Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.
Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako huomattaisiin.
Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton, niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti jännityksellä jotakin kuuluvan.
Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein, mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.
— Kiesus auta! Mitä merkitsee tämä meteli? kysyi Lippo pelästyneellä äänellä.
— Voi, lapseni! valitti Staalo.
Mutta Seppä oli ymmärtänyt heti, mistä oli kysymys.
— Meikäläiset ovat piirittäneet suden omaan pesäänsä, selitti hän lyhyesti ja jatkoi sitten: Mutta mitä meidän on sitten tehtävä, sillä nähtävästi eivät Aino ja Laila ehtineetkään lähtemään?
— Käydään joukkoon, sanoi silloin Lippo. Ehkä ehdimme ajoissa pelastamaan tytön sekä heikäläisten että meikäläisten käsistä. Muuten varmasti tappavat, kuten tekevät muillekin, sillä sellainenhan on näissä asioissa molemmilla tapana. Sinä Staalo vartioi tavaroitamme. Seppä ja minä lähdemme tuonne.
Seppä meni jo pyrynä suoraan ääntä kohti pimeän metsän läpi. Aukealle päästyään hän aivan kuin eteensä avautuvan näyn huumaamana pysähtyi.
Palava pirtti oli kuin tulitorni, joka viskeli miljoonittain säkeniä kauas pimeään avaruuteen. Tulipalon loimussa saattoi nähdä, kuinka hyökkääjät itsepintaisesti yrittivät sisään kaikista kujista ja aukoista, ja kuinka karjalaiset jäykästi pitivät puoliaan. Sanoin kuvaamaton melu ja ähellys täytti ilman kuin hornan henkien raivo. Kauhistuneina miehet tätä katsoivat ja kuuntelivat.
— Voi surkeutta ja onnettomuutta kuitenkin, sai Lippo sanotuksi, jatkaen: Koko kylä siis tuhotaan, kaikki tapetaan ja niin on kosto täytetty.
— Muistanet, Lippo, että äsken on sama temppu tehty monelle meikäläiselle kylälle. Ja ennen tämä peli ei lopu, kuin on vienalaisilta otettu luonto pois. Mutta silti ei tarvitse olla julma. Ottakaamme osaa kylän valloitukseen, niin kentiesi saamme estetyksi kostonjanoisten miestemme tihutyöt, joita itsekin tyynnyttyään katuisivat. Voiton kiihkossaan karjalaisetkin julmuuksiaan harjoittavat, sillä tyynellä mielellä ollessaan ovat mieluummin lempeitä ja sääliväisiä. Niinhän olet kertonut itsekin.
— Niin ovatkin. Olen nähnyt, kuinka raain ja hurjin karjalainen on säälien ruvennut äidittömäksi jäänyttä pienokaista ruokkimaan. Mutta minusta on tällainen taistelu luonnotonta, sillä ovathan he heimolaisiamme ja puhuvat meidän kieltämme.
— Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta, vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka henki siinä menisi. Tule.
Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.
Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:
— Muhoksen Nykyrissä viimeksi tavattiin.
Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja sanoi kohta kätensä ojentaen:
— Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani, niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?
Lippo selitti lyhyesti, jolloin Nykyri virkkoi:
— Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä pitemmälle tarkkaan katsoa.
Seppä katosi. Nykyri ja Lippo riensivät perässä.
Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.
— Ne kun saatanat ikänsä sotia käyvät, niin siihen niin perehtyvät, että parahinkin mies tahtoo eteen uupua. Kuuluu olevan itse nuori Vorna. Hyvin näkyykin tulevan sukuunsa, sillä ellen itse mene, niin ei näytä muista hänelle vastusta löytyvän. Mutta mitä ihmeitä…
Odottamatta mitään yhteistä hyökkäystä ja ilman minkäänlaista lyöntiasetta törmäsi kujaa kohti Seppä, kädessä vain suksikeihäänsä. Saattoi selvästi nähdä, kuinka Arhippa pisti esiin jousensa valmiina lähettämään rautakärkisen, kohta kun tulija olisi saapunut kyllin lähelle. Mutta siitä ollenkaan välittämättä ja panematta mitään huomiota Lipon ja Nykyrin varoituksiin meni hän vilauksessa kujalla makaavan ruumiin luo ja käänsi sen selälleen. Silmäys riitti osoittamaan, että kuollut ei ollut Laila, ja ikäänkuin vapahduksen saaneena käännähti hän katsomaan, mitä hänen ympärillään oli tekeillä.
Hän kerkesi vain nähdä, kuinka jotakin välähti hänen päänsä yläpuolella. Se näky kypsyi hänellä siinä samassa salamannopeaksi teoksi, sillä kuin ajatus heittäysi hän syrjään. Kuului viuhahdus ja kirous, kun miekka tapasi tyhjää ilmaa, maahan saakka iskunsa vauhdista töksähtäen. Samassa silmänräpäyksessä Vorna, jalkojensa sijaa muuttamatta, sujahdutti ruumistaan syrjään kuin notkeata vapaa, niin että Sepän keihäs meni tyhjään ilmaan ja hän itse kuukertui oman töytäyksensä vauhdista Vornan jalkoihin kontalleen. Mutta ennenkuin tämä ehti uudelleen hirveän aseensa nostaa iskuun, oli Seppä jo sen ulottuvilta poissa ja omiensa luona. Raivosta vapisten huusi hän:
— Vielä tapaamme, naisten ryöstäjä, sillä viimeinen hetkesi lähestyy. Mutta voi sinua ja sukuasi, jos on hiuskarvaakaan Lailan päästä reväisty.
Ja suomalaisten puoleen kääntyen sanoi hän kiukkuisesti ja käskevästi:
— Asetta tuokaa, kättä pitempää, sillä sulin nyrkein en minäkään halua tapella.
Tuli siihen keihäitä, miekkoja ja kirveitäkin, mutta vuorotellen niitä kädessään punniten viskasi Seppä ne syrjään.
— Liian keveitä kaikki, tuomitsi hän. Eikö ole pohjalaisilla miehelle sopivaa asetta?
Musta Nykyri oli katsonut häneen ihmetellen.
— Tuokaa toki miehelle vehe, mitä heiluttaa. Tuokaa minulle oma tapparani ja hänelle se, mitä olen varanani pitänyt. Arvaan, ettei ainakaan sitä vähäksy.
Pian oli Sepällä kädessään valtainen, raskas tappara, jonka edestä täytyi kaatua, kun se saapui suhisten voimakkaan käsivarren kulettamana. Ilon välke näkyi hänen silmissään ja taistelun halu sai hänet kokonaan valtaansa. Musta Nykyri riisui sarkaisen takkinsa, vetäisi tuppivyötänsä vähän kireämmälle ja tarttui hänkin tapparaansa.
— Hiki siinä tulee vähemmilläkin ketineillä, arvosteli hän ja lausui sitten ympärillään huohottaville miehilleen:
— Se on nyt sillä lailla, että tämä suden pesä on otettava ja pian. Jos kauan viivymme, saapuu heille apuväkeä muualta, sillä lappalainen teki tulensa liian aikaisin. Miehissä siis kujalle, sillä nyt se otetaan, vaikka olisivat edessä kaikki Vornain vainajatkin.
Hän sylkäisi kouriinsa, tarttui raskaaseen sotakirveeseensä ja ryntäsi vihurina, Seppä rinnallaan, kujaa kohti, jossa Vorna odotti kuin raivostunut karhuja kyyrysillään kuin virityksessä oleva ponnin.
Mutta hetkistä ennen oli Vorna puhellut vanhalle Arhipalle:
— Taatto, aavistanpa, ettemme jaksa kyläämme kauan pitää. Niin pian kuin pääsevät toisia rakennuksia sytyttämään, tulee meille lähtö. Mene siis uudelleen äitini ja sepän luo sekä pane heidät kokoamaan kaikki naiset ja lapset sellaiseen paikkaan, että siitä on helppo päästä kylästä ulos. Ranta-aittain välistä esimerkiksi pitäisi voida päästä, kunhan saamme vainolaisen huomion muualle johdetuksi. Heti kun olet saanut tämän tehdyksi, ilmoita kaikille miehille, että heidän tulee sinun huudostasi yhtaikaa kuin jousen selältä lennähtää kylästä ulos, yhtyä johtoosi ja käydä kuin myrsky vainolaisen kimppuun. Vaikka meitä onkin vähemmän, tarvitsevat he kuitenkin ainakin aluksi kaikki miehensä meitä vastaan, ja sillä aikaa pääsevät naiset ja lapset sekä vanhukset pakenemaan. Ajakaa myös elukat samalla irti, sillä siten niistä jokunen säilyy. Ellemme näin tee, pelkään, että saamme tässä surmamme joka kynsi. Näin kuitenkin osa säilyy, joskin me miehet manalle joutunemmekin. Mene siis nopeasti, sillä minä kyllä jaksan vielä yksinkin tätä paikkaa hallita, kunnes pääsette hyökkäämään. Silloin ne täältäkin syöksevät sinne ja minä saan tilan valita, missä minua parhaiten tarvitaan.
— Mutta jos ylivoima sinut ennen sortaa?
— Se on asia, jolle ei voi mitään, mutta en sitä usko. Vielä ei ole tullut Vornan hetki, vaikka näyttää jo tulleen mies, jota on paremmaksi sanottu.
Mutta siltä varalta, että niin pahoin kävisi, niin — — hyvästi
Arhippa.
Ukko tarttui ojennettuun käteen ja hänen leukansa tärähteli.
— Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä kerralla. Hyvästi.
Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.
Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan, mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema. Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt, syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille, että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan toimenpiteen tähden.
* * * * *
Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä, uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo. Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri, viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot, tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan, sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti jo oli saavuttaa tarkoituksensa.
Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille. Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä, jonka huomio pian kiintyy toisaalle.
Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle. Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä sinne miehet.