XVIII.
Kylä palaa. Suunnattoman sakeat ja mustat savupilvet pimentävät aamun taivasta, jonka kirkastuneelle sinelle talvipäivän valju aurinko muuten pian olisi antanut yhä kuulakkaampaa syvyyttä. Pillastunut karja laukkaa vauhkona kinoksissa edestakaisin, milloin rynnäten tuleen päin, milloin taas karaten pois ja tuottaen lisähämminkiä.
Tuota katsoo Lippo kalpeana. Hän ei mieli taisteluun sekautua, sillä hän ymmärtää muutenkin, mikä kaiken lopuksi on tuleva. Hänen sydämensä täyttää sanomaton tuska.
Kun Seppä ja Nykyri ryntäävät solaan, menee hän katsomaan Aslakia. Lappalaispoika nukkuu rauhallisesti. Silmät ovat jäykistyneet avonaisiksi ja niihin on jäätynyt vesihelmiä. Lieneekö itkenyt kuollessaan? miettii Lippo. Kasvoilla on rauhallinen ja onnellinen ilme kuin olisi hän nyt tyytyväinen. Ennen oli poika aina synkän ja tyytymättömän näköinen, — mikä lie hänet nyt ilostuttanut? Lippo painaa hänen silmänsä kiinni, mutta jäätyneet luomet eivät enää tahdo mennä. Lopuksi tyytyy ukko oikaisemaan hänet.
Solalla yhä taistellaan. Lippo seuraa sitä tuskallisella huomiolla. Mikä huuto se oli? Lippo kiiruhtaa syrjemmäksi katsomaan. Hän näkee, kuinka vaimot ja vanhukset pakenevat tuolla metsän peittoon kuin henkensä edestä. Lippo yrittää huutaa tuolla solalla taisteleville, että jo menevät saaliit, mutta ei sitten huudakaan. Varjelkoon taivas sitä tekemästä. Pääsevät raukat, pääsevät onneksi surman suusta. Mutta mikä melske tuolla? Herra Jumala. Nykyri kaatuu. Miehet, miehet, tänne, tänne tulkaa. Tuolla hyökkäävät karjalaiset ulos kylästä. Sinne rientäkää. Seppä. Joudu. Älä etsi Vornaa.
Tuska valtaa Lipon, sillä hän huomaa, kuinka vahvasti vaaka on Nykyrin kuolemalla kallistunut ahdistettavain eduksi. Ellei Seppää olisi, niin kuka tietää, miten kävisikään, mutta hänpä on. Tuolla hän jo johtaa ja järjestää miehiään kuin olisi päälliköksi luotu. Kaikki tottelevat. Nyt vasta alkaakin rynnäkkö. Pian on taistelu ohi. Mutta minne on kadonnut Vorna?
Kylä palaa. Lippo miettii tuskalla, missä mahtaisi Laila nyt olla. Lieneekö onneton vielä kylässä, kentiesi johonkin tupaan salvattuna, koska veljensä on ollut kotona? Ei voinut nyt Seppä sinne rynnätä. Lippo tekee äkkipäätöksen ja pujahtaa autiolle solalle. Savu ja liekit loimuavat häntä vastaan. Henkeään pidätellen juoksee hän pitkin kujaa ja huutaa huutamistaan Lailaa, mutta mistään ei kuulu vastausta. Hän koettaa kurkistella tyhjiin ja palaviin tupiin, joiden ylimpiä hirsikertoja jo tulikielet nuoleskelevat. Ketään ei näy, paitsi ruumiita siellä täällä.
Äkkiä Lippo kammoen säikähtää. Mikä tuossa? Vanha valkopartainen mies istuu palavan tupansa portailla kantele polvillaan ja kädessään jousi, josta on jänne katkennut, ikäänkuin ei vaaraa olisikaan. Onko hän kuollut? Hoi, ukko, pakene. Nyt ei ole ketään sitä estämässä. Tuosta aittain välistä suikaise kiireesti. Tuossahan ovat suksetkin. Etkö kuule, onneton?
Turhaan Lippo puhuu hänelle, sillä hän ei kuule. Palavan kotinsa portailla hän, vanha Vornan seppä, vain istuu, tahtoen siihen kuolla. Kun hyökkäyksen melu hänet aamulla herätti, olivat veret aluksi jäähtyneet hänen suonissaan, mutta heti oli hän jälleen saavuttanut tyyneytensä. Siitä alkaen hän oli toiminut kylmästi ja rauhallisesti. Äsken oli sitten jousen jänne katkennut ja hän oli lysähtänyt hervotonna istumaan palavan kotinsa kynnykselle.
Tuli roihusi hänen takanaan ja sietämätön kuumuus levisi ympäristöön.
Lippo tuijotti häneen kauhistuneena.
— Etkö pelkää Jumalaa, vanhus, kun et pelasta itseäsi? Tule, minä autan sinua.
Mutta ukon silmistä näki, ettei hän kuullutkaan kysymystä. Hänen vaatteensa leimahtivat tuleen. Lippo ryntäsi häneen käsiksi ja raastoi hänet väkisellä pois sammuttaen tulen lumella. Kun ukko pyörtyi hänen käsiinsä, tempasi hän hänet selkäänsä ja raahasi hänet vaivaloisesti aittapiirin ulkopuolelle. Rannalla näki hän pahaisen saunan, joka oli melkein puoleksi peittynyt kinoksiin. Sinne vei hän vanhuksen, pannen hänet lauteille siinä toivossa, ettei kukaan häntä huomaisi, jos sattuisikin saunaan vilkaisemaan. Ilokseen tunsi hän, että sauna ei ollut aivan kylmä.
Hän ei huomannut, että lauteiden perällä oli jo toinenkin.
Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos. Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään verisen taistelun hurjuutta.
* * * * *
Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään, joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen. Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan, joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä, saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.
Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.
Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia. On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä. Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen saamiseen vainolainen herpoutuisi.
Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja, kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy? Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.
Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää. Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No nyt taas, miehet.
Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla. Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin…
Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen. Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla…
Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut. Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy…
Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen, milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen, iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy, iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava, ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään. Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit. Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä, etten päätäni menettänyt…
Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy. Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa, kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin, sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen, kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?
Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä. Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä. Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika, hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja tuossa, ja vielä… Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta et enää.
Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee, kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on tapahtunut?
Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi.
Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen.
Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskun
väistänyt.
Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla, sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske…
* * * * *
Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä, jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen. Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai päinvastoin? Kumpi on syyllinen?
Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.
Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.