XIX.
Kun Vorna kiskaisi miekkansa irti Nykyristä, ymmärsi hän tehneensä teon, joka merkitsi hänelle suurta voittoa. Ja silloin vilahti hänen mielessään tunne, että ennen kuolemalle vihkiytymistään hän käy kylässään ja ryntää sieltä Arhipan avuksi, jonka arvasi jo panneen toimeen saamansa määräykset. Tämän ajatusvilauksensa toteutti hän myös samalla, kadoten ällistyneen Sepän edestä savun ja tulen keskelle.
Mikäli Vornalla oli puolustuksen johdolta ja taistelulta ollut aikaa muuta ajatella, olivat hänen mietteensä koskeneet Lailaa, Ainoa ja vanhaa Vornatarta. Alati oli hänellä kaikunut korvissa kysymys, minne Laila ja Aino olivat joutuneet, ja aamullisen pettymyksen katkeruus oli Aslakin kuoleman jälkeen jo ruvennut haihtumaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuosta aamullisesta kohtauksesta kulunut jo vuosia, ja kuin olisi hän nyt aivan toinen henkilö kuin tuo, joka ryösti Lailan uhratakseen hänet mieliteoillensa. Kuka hän olikaan? Haamu menneiltä ajoilta, jonka sydämessä rupesi kangastelemaan suru ja tuska kaiken sen kauheuden vuoksi, mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui. Hän huomasi, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, miltä tuntui, kun vainolainen näin ryntäsi omaan kotikylään tehdäkseen siellä samaa, mitä hän oli niin usein tehnyt heidän kylilleen. Vasta oma onnettomuus sai hänen villissä sydämessään hereille inhimillisten tunteiden ensi ailahdukset ja ikäänkuin korkeana näkemyksenä vilahtivat hänelle silmänräpäykseksi rakkauden ja rauhan aavistukset. Mutta sakeana myrskynä ryntäsivät esille taas kaikki hurjan soturisydämen intohimot muodostaen niin hänen sielunsa ristiriitaisten tunteiden temmellyspaikaksi. Kamala oli nähdä tuo verinen ja korkeavartinen uros, kun hän synkkänä, miekka kainalossa, juoksi pitkin palavan kylän kujia.
Hurja riemu täytti hänen sydämensä. Pääsivätpä, pääsivätpä kaikki verikoirien kynsistä, lauloi iloinen ääni hänen korvissansa. Pois on viety parhaat tavarat, naiset ja lapset, ja kalliiksi kävi Nykyrin joukolle tämä kostoretki. Saavatpa vielä nähdä, montako heistä paluuretkelle selviää. Ei ainoakaan, jos minä vain henkiin jäänen.
Lieneekö äiti-vanhani kunnolla mukaan päässyt? Ka, seppä-ukko!
Kuuletko, mitä siinä istut? Jännekö katkesi? Hae toinen jousi.
Pääsikö äiti mukaan, tiedätkö?
Mutta seppä ei vastaa, sillä hänen kohdalleen on vastailu maallisiin kysymyksiin loppunut. Hän tuijottaa vain kanteleeseensa polvillaan ja tulen yhä lisääntyvä rätinä huumaa hänen korviansa. Mutta kun Vorna uudistaa kovalla ja käskevällä äänellä kysymyksensä, näyttää hän vielä heräävän ja julma hymy leviää irvistyksenä hänen kasvoilleen. Hän viittaa rantaan päin ja pahaa aavistaen syöksyy Vorna sinne.
Hän hakee ranta-aittojen välisistä kujista, rannalta, kaikkialta sieltä, missä paenneiden jälkiä näkyy. Ja hän löytää äitinsä, joka ei ollutkaan päässyt muitten kanssa lähtemään.
* * * * *
Kun Arhipan merkkihuuto oli kuulunut ja pakolaisjoukko oli rynnännyt rantaan aittojen aukoista, ei se ollut tapahtunutkaan niin esteettömästi kuin Liposta tuolla kauempana oli näyttänyt. Ei, vaan pari kolme suomalaista, jotka eivät olleet ehtineet vielä taisteluun Arhipan joukon kanssa, ryntäsi heidän jälkeensä. Eellimäisin kerkesi ampumaan nuolensa, joka korkeassa kaaressa tullen iski viimeiseen ahkioon lävistäen siinä istuvan lapsen. Ei auttanut sekään, että vanha seppä puolestaan sai ammutuksi miestä selkään, sillä kaksi muuta jatkoi kiihkolla takaa-ajoa. Vapisten raivosta kiiruhti ukko jännittämään joustansa uudelleen, kun jänteensä raksahti poikki, ja hän sai jäädä sadatellen aseettomaksi.
Kuin raivostunut naarassusi käännähti silloin tanakasti hiihtävä Vornatar päin takaa-ajajiaan. Kiivaalla vauhdilla tulevan miehen pidätti hän juurevasti suksikeihäällään, johon hyökkääjä oli suinpäin tunkeutua. Kiroten täytyi hänen antautua Vornattaren kanssa todelliseen taisteluun. Siitä tuli kuitenkin lyhyt. Nähdessään toisenkin takaa-ajajan kohta olevan kimpussaan vilkaisi Vornatar jäälle, jossa pakenijat hajautuen joka haaralle pyrkivät pakoon vimmatulla vauhdilla. Hänen katseensa ilostui, sillä hän oli varma, että he nyt todellakin pääsisivät pakoon. Kun suomalainen samalla raivostuen odottamattomasta esteestä kohotti tapparansa huikeaan iskuun, ummisti harmaahapsinen heimovaltiatar silmänsä kuin väsyneenä ja syöksi tapparasta välittämättä keihäänsä suomalaista kohti. Samalla kuin se lävisti miehensä, halkaisi tuima sotakirves harmajan pään, ja kuin elämästä ja taistosta väsyneenä lysähtivät molemmat hangelle vieretysten. Irvistäen katsahti heihin paikalle samalla saapuva suomalainen sissi, oli hetken neuvottoman näköinen, mutta kääntyi sitten suinpäin pakoon, sillä suoraan häntä kohti syöksyi tuossa nuori nainen, outo tuli silmissään.
* * * * *
Kuin jähmettyneenä katsoi Vorna äitinsä ruumista. Kun hän näki rakastamansa kasvot näin runneltuina ja kunnioittamansa hapset verin tahrattuina, tärisytti voimakas liikutus hänen varttansa ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hetkiseksi vaipui hän lohduttoman, pohjattoman surun valtaan, ummistaen vainajan silmät hänelle oudostuttavalla hellyydellä. Ja samalla vilahti hänen mielessään kuva eräästä toisesta harmaahapsisesta tuolla kaukana, ukosta, joka pelottomasti asettui hänen tielleen, kun hän nuoressa hurjuudessaan ja verijuopumuksessaan lähti ajamaan pakenevia takaa; hetkisen vain kesti se taistelu, ja niinkuin nyt tuossa, makasi silloin siinä hänen edessään vanhus halaistuin otsin. Tuntui kuin juuri nyt olisi kylmä teräs hänen omiin aivoihinsa tunkeutunut.
Vorna puhkeaa hirvittävään nauruun, joka kajahtaa kuin korpin ronkkuminen. Hän itsekin säikähtää omaa ääntään, koppaa äitinsä syliinsä ja katsoo, minne hänet saattaisi suojaan. Tuossa on vanha sauna melkein kuin piilossa, ja sinne lauteiden perälle pimeään vie hän ruumiin. Kuin väkivallalla riistäytyy hän sitten irti, kuuntelee muutaman sekunnin saunan ovella ja puhaltautuu hurjaan juoksuun.
* * * * *
Juuri kun hän ryntää taistelupaikalle, kuuluu jysähdys ja hän näkee Arhipan kaatuvan. Siinäkin halkesi harmaa pää, — vilahtaa kuumana tuskan huutona hänen mielessään. Miksi en tullut hetkeä aikaisemmin? Elossa olisit vielä taattoni. Hänen katseensa on outo, kun hän hurjalla kiljunnalla, vastaten raukenevien miestensä tervehdykseen, heittäytyy taisteluun miehen kanssa, jonka hän arvaa Sepäksi. Kuin unessa on hän näkevinään hyväksyvän, muhoilevan ilmeen Arhipan kasvoilla, ja sitten tapaa hän itsensä ennentuntemattomalla raivolla ja voimalla antamassa ja väistämässä iskuja.
Vorna nousee kohtaloaan vastaan jättiläisvoimin. Milloin oli tämä taistelu alkanut, sillä sitä oli kestänyt niin kauan? Tuntuu kuin olisi vuosisatanen tuosta aamusta, jolloin hän rauha sydämessä läksi viemään ilon sanomaa sortamalleen. Kuinka muuttui se näin mustaksi murheeksi? Kuka muutti sen? Minäkö itse, vai tuo korkea mies, joka tuossa silmiini vihaisesti tuijottaa? Vai tuoko musta uros, joka tuolla hangella makaa? En tiedä, sillä minun täytyy taistella paremmin kuin koskaan ennen, ellen aio sortua. Vielä en sorru, sillä ehtymättömät ovat voimani enkä tunne väsymystä. Varo itseäsi, tapparaniekka, sillä miekkani osaa sekä lyödä että pistää.
Vorna riehuu kalpeana kuin kuolema. Veri tippuu pienestä haavasta hänen otsassansa kasvoille ja parralle antaen hänelle kamalan näön. Kauhistuen katselevat häntä suomalaiset sissit, mutta uutta rohkeutta saavat karjalaiset. Taas he hakevat tukea toisistaan ja ryntäävät rohkeasti jo hiukan arkailevien sissien kimppuun.
Sen huomaa Seppä ja hänen teräksinen äänensä komentaa miehiä tavalla, joka vaikuttaa ratkaisevasti. Hivenen herpoutunut vimma nousee entistä suurempaan paloon ja äheltäen ryntäävät taistelevat taas vastakkain. Seppä on kuin huumautunut. Hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt sitä, että hänen edessään on nyt jo toinen vastustaja, sillä niin yhtä menoa on kamppailua jatkunut. Mutta saamalla hänelle selviääkin, että nyt hän on silmästä silmään katsomassa sitä miestä, jonka vuoksi hän on näille maille saapunut. Hän ärjähtää vastustajalleen.
— Missä on Laila?
Kysymyksen kuullessaan vetää Vorna kasvonsa kummastuneeseen ilmeeseen. Sitten hän äkkiä ymmärtää, ettei Laila olekaan Seppää pakonsa jälkeen tavannut, vaan luulee tämä tytön olevan jossain hänen vankinaan. Siis hänellä on yhäkin käytettävänään voimakas ase, jolla Seppään vaikuttaa. Hymyillen kolkosti vastaa hän lyödessään:
— Mitä Lailasta huolehdit! Omistasikin on tarpeeksi.