XX.
Tuona kohtalorikkaana yönä, jolloin paosta Ainon kanssa sovittiin, jäi Laila hänen lähdettyään mitä ristiriitaisimpien tunteitten valtaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että pääsi lähtemään pois vankeudesta, jossa häntä uhkasi häpeä, mutta toisaalta tuntui hänestä, ettei hän iloinnut siitä niin paljon kuin olisi pitänyt. Aslak, joka innolla oli ottanut neuvotteluun osaa, oli huomannut jonkunmoista epäröintiä, ja katsonut häneen hiukan kummastellen. Sen nähdessään oli Laila säpsähtänyt ja koettanut osoittaa yritykseen innostustaan. Kun Aino oli lähtenyt ja he olivat jääneet pimeään, koetti Laila selittää itselleen ristiriitaisia tunteitaan.
Hän ei ymmärtänyt, että Vorna oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen olemallakin melkoisesti toista kuin mitä hän oli uskonut ja pelännyt. Julmuuden ja raakuuden sijasta olikin hän osoittanut eräänlaista lempeyttä ja sääliväisyyttä, avomielisyyttä ja tunteellisuutta, jota hän ei ollut osannut odottaa. Vornan kuva väikkyi nyt hänen mielessään jonkunmoisessa lempeässä ja surumielisessä valaistuksessa, jonka rinnalla Sepän harvasanainen kiinteys — se täytyi Lailan itselleen myöntää — ei tuntunutkaan niin miellyttävältä.
Laila itki hiljaa nurkassaan. Hänellä kävi kaiken lisäksi sääliksi
Aslak, jonka piti jäädä tänne hänen sijaansa. Hän sanoi:
— Ellen uskoisi varmasti, ettei Vorna tee sinulle mitään pahaa, en ikinä suostuisi jättämään sinua tänne.
— Minuako! Mitä ihmettä sinä nyt minusta välittäisit! — kuului hiljaa Aslakin ääni, nöyrästi ja alistuvaisesti, ehkä hiukan katkerasti. Hänen omalle osalleen ei onni suuresti parantuisi, joutui Laila Sepälle tai Vornalle, mutta siitä huolimatta oli paon onnistuminen hänelle kuitenkin yhtä tärkeä kuin Lailallekin: se oli ikäänkuin täyttymys sille sovituksen työlle, jota hän oli koettanut tehdä ryöstömatkalta saakka. Vaikka hän hiukan aavistikin Lailan ajatuksia, oli tuo kaikki yhäkin hänelle ikäänkuin ulkoista, jolla oli merkitystä vain sikäli kuin se koski hänen omaa pyrkimystään sisäiseen tyydytykseen.
* * * * *
Vornan sanat, että hän saapuisi aamulla heidän lähtöään katsomaan, olivat Ainolle mieluinen suunnitelmien täydennys. Nyt pääsisi hän erikoisesti häntä peräänsä houkuttelemasta, saisipa hänet ryhtymään takaa-ajoon yksin, mikä kaikki tekisi koston varmaksi. Katsottava vain olisi, että Vorna joutuisi paikalle vasta sitten, kun he jo olivat menneet, sillä muutoin menisivät kaikki puuhat myttyyn.
Heti kun yö hiukan oli kallistunut aamupuoleen, oli hän jo Aslakin kanssa valmiina poroineen. Tiu'ut oli otettu pois, joten pieninkään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kiireesti oli lähdettävä.
Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi syvällä surulla ja lempeästi:
— Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en tiedä, kuinka sinua kiittäisin!
— Joutukaa! kiirehti Aino.
— Hyvästi Laila!
Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.
Mikä se oli?
Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.
Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.
* * * * *
Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?
Edellä Aino kiirehti poroaan pitkin pimeää metsätietä, ja hänen ajokkaansa pyrki voimakkaasti perään. Kauas heidän ei tarvitsisi ajaa, ennenkuin Seppä, Lippo ja isä yhtyisivät seuraan. Silloin heidän matkansa eroaisi Ainosta, joka siitä alkaen ajaisi toisaalle heidän kääntyessä kotiin päin…
Lailaa värisytti. Oliko hän nyt valmis lankeemaan Sepän syliin? Miksi tuli nyt häntä ajatellessa aina tunteeseen jotakin kylmää ja vierasta? Vaikka Seppä olikin rakas, niin silti. Oliko sitten Vorna todellakin tullut hänelle rakkaaksi?
Laila kyyristyi säikähtäen kuin olisi joku saattanut kuulla tämän hänen salaisen kysymyksensä, jonka vastausta hän pelolla ajatteli. Oli hyvä, että oli pimeä, joten kukaan ei saattanut tuota hänen kysymystään nähdäkään…
He eivät olleet ajaneet kovin kauas kylästä, kun Laila heräsi mietteistään siihen, että hänen pulkkansa törmäsi Ainon ahkioon. Syytä, miksi Aino oli peuransa pysähdyttänyt, ei tarvinnut kysyä, sillä kylästä kuuluva helvetillinen melu selvitti sen kyllä. Äkkiä Aino taas tempasi poronsa juoksuun, ja Laila arvasi hänen luulevan, että Vorna oli huomannut heidän pakonsa ja pannut heti toimeen yleisen hälyytyksen. Pian hän kuitenkin pysähtyi taas harkiten kuuntelemaan. Heidän pakonsa ei voinut enää tuota melua selvittää.
He olivat nyt sillä paikalla, jossa Sepän piti heidän tuloaan odottaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Jäätävä tunne valtasi Lailan ja hän kirkaisi kauhusta. Ainon poro hyppäsi säikähtyneenä syrjään ja samalla ilmestyi vanha lappalainen metsästä kiireesti heidän eteensä!
— Isä!
Laila vaipui nyyhkyttäen isänsä kaulaan. Mutta Staalo rupesi heti hätäillen kiiruhtamaan:
— Pian matkalle, pian. Luulimme, ettette olleet päässeetkään lähtemään, kun rupesi tuo melu kuulumaan, ja siksi hiihtivät Seppä ja Lippo sinne katsomaan. Nyt kotia kohti kiireesti, sillä he kyllä jälkenne löytävät. Meidän ei tarvitse…
Hän pysähtyi, sillä karjalaistyttö oli tarttunut lujasti hänen käsivarteensa. Viitaten kylään päin, jossa taivas oli ruvennut oudosti punoittamaan, kysyi Aino tukahtuneella äänellä:
— Mitä merkitsee tuo tuolla?
Vanha lappalainen astahti hiukan syrjään.
— Vainolaisiksi arveli niitä Seppä. Pohjalaisten kostajajoukoksi, joka lienee samonnut tänne veljesi jälkiä. Mitäpä se muutakaan voinee olla?
Ainon silmät laajenivat kauhistuksesta ja tuskallinen epätietoisuus kuvastui hänen kasvoillaan. Äkkiä hän kääntyi taluttamaan poroaan kylään päin. Silloin riensi Staalo hätään.
— Armahaiseni! Älä mene sinne, sillä siellä odottaa sinua tuho. Ethän kuitenkaan voi mitään tehdä. Ehkä veljesi hyvinkin pitää puolensa. Malta ja odota, miten taistelun käy…
— Minun täytyy, minun täytyy, vakuutti tyttö tuijottavin silmin, yhä hankkiutuen ajamaan, mutta Staalo tarttui hänen ajohihnaansa.
— Älä mene, armahda toki! Kiitä, että olet kauheasta kohtalosta pelastunut. Aja sinne, missä on teikäläisiä, niin ehkä ehdit ap…
Staalo huomasi, että hänen ei oikeastaan sopinut tästä huomauttaa, koska kerran Seppä ja Lippo olivat menneet taisteluun. Tyttö ei näyttänyt kuitenkaan häntä kuulevan, vaan heittäysi pulkkaansa lähtien ajamaan kotiin hurjaa vauhtia. Staalo kääntyi tyttäreensä ja sanoi kiirehtien:
— Joudu lapsi!
Mutta Laila ei liikahtanutkaan, vaan tuijottaen jäykästi eteensä kysyi:
— Siis Vorna ja Seppä voivat siellä joutua taisteluun?
— Voivat lapsi, voivat.
— Ja molemmat, tai ainakin toinen heistä voi saada surmansa?
— Se on hyvin luultavaa.
Laila painoi kädet silmilleen ja kirkaisi luonnottomasti:
— Isä, minä en voi lähteä! En.
Vanha lappalainen katsoi tyttäreensä aivan typertyneenä.
— Et voi lähteä? sammalsi hän.
— En. Minun täytyy estää heidän kuolemansa.
— Kuinka voisit sen tehdä? Sehän on mahdotonta.
Laila ei enää vastannut. Pelästyneen ja kauhistuneen isänsä lupaa tai kieltoa odottamatta hyppäsi hän pulkkaansa lähtien ajamaan. Töin tuskin Staalo selviytyi häntä seuraamaan, hätäisenä, sekautuneena tyttärensä oudosta käytöksestä ja tapahtuneesta odottamattomasta asiain käänteestä.
* * * * *
Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin, kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.
Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan suulle saakka.
Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle. Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten. Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon kylän lähistölle.
Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita. Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen lappalaispukuisen miehen ruumista.