XXI.
Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta, joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen, kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin miehekkäänä ja uljaana.
Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään. Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki, kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.
Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan, mutta silloin tämä pakeni.
Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan. Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna silittää hän äitinsä veristä päätä.
Mikä se oli?
Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen, ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.
Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle, kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen alati haastellen ja jupisten.
Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi. Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi, että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.
Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne kääntyä.
Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.
Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle, jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan taistelua ja odottamaan sen loppua.
* * * * *
Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.
— Minun täytyy mennä tuonne, sanoi hän viitaten taistelupaikalle päin.
— Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat. Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.
Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen; se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä, kuunnellen tarkoin.
Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.
— Kuka sinä olet? kysyi eräs epäluuloisesti ja kiivaasti.
Staalo selitti.
Miehet katsoivat Lailaan ja eräs naurahti jo.
— Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.
Sylkäisten jatkoi puhuja sitten hikeä pyyhkien:
— Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat pääsevät sanaa viemään.
Laila tarttui hänen käteensä kiivaasti.
— Eikö Vorna kaatunutkaan?
— Ei.
— Eikä Seppäkään?
— Ei.
— Missä he sitten ovat?
— Missä lienevät toistensa perässä kuin näätä ja orava.
Mies viittasi taistelupaikalle päin ja katsoi kummastuneena Lailaan. Mutta odottamatta enempää selvitystä hyppäsi tyttö ahkioonsa ja lähti hurjasti ajamaan. Tulesta ja savusta hullaantunut poro otti villin vauhdin. Ennenkuin Staalo kerkesi perään, oli Laila jo kadonnut.