XXII.
Vorna katsoi pilkaten vastustajaansa. Jos hän itse selviää leikistä hengissä, ei ole läheskään kaikkia menetetty, vaikka paljon onkin. Vanha seppä on kuollut, samoin äiti, ehkä siskokin, ja useita parhaista miehistä. Kuollut on ukkoloista urhein, Arhippa taatto, jonka vertaista ei ole toista. Tuossa hän makaa rauhallisena kuin omalla penkillään.
Voi, kuinka mielelläni kuolemasi kostaisin, mutta en voi sitä nyt, sillä tappajasi ei ole tavallinen mies. Mistä lieneekään vastaani lennätetty? Ehkä kaikki on näin jumalissa päätettyä pääni menoksi? Muuten ei olisi tuhostani mitään tullutkaan.
Vorna melkein naurahtaa, kun tällaiset ajatusten välähdykset sekunniksi taistelun lomassa hänen aivoihinsa ilmestyvät. Hetki hetkeltä hänestä käy yhä selvemmäksi, että ottelu on nyt toivotonta ja että tavallaan suurempi vahinko tehdään viholliselle sillä, että paetaan sen edestä niin monin miehin kuin suinkin. Ja silloinhan jäisi Seppä yhäkin Lailasta epätietoiseksi eikä olisi vähääkään lähempänä päämääräänsä. Ja kun naapurikylistä apuun kiiruhtavat miehet, jotka varmaan heti päivän noustua olivat nähneet sankan sotasavun ja arvanneet, mistä olisi kysymys, paikalle tulisivat, olisi heille joku jo kaukana vastassa tietoa antamassa ja opastamassa. Kylliksi oli hän jo näyttänyt, että ei ole hänen eteensä astumista. Ja ehkäpä Seppä, epätietoisena Lailasta, ryntää häntä yksin takaa ajamaan. Mahdollistahan on silloin, että he ottavat yhteen jossain muualla, missä ei ole todistajia. Vielä ei tiedä, kuinka taistelu siinä tapauksessa saattaisi päättyä.
Vorna tuntee hiukan väsymystä, sillä hänen voimiansa on tänään kysytty ylenmäärin. Sitä ei kuitenkaan huomaa muusta kuin siitä, että hän ei enää hyökkää niin tulisesti kuin aikaisemmin, vaan ottelee puolustaen ja tyynesti, käyttäen vain taitoansa, mutta säästäen voimiansa. Sepän tappara oli kuin vahingossa päässyt äsken hipaisemaan lappeallaan hänen vasenta olkapäätänsä täräyttäen sitä niin, että hermoissa tuntui hiukan arkuutta. Vorna huomaa sen, minkä aikaisemmin Arhippakin, että Sepästä kehittyy tapparan käyttäjä joka iskulta. Äsken vasta hän joutui taisteluun ja nyt jo heiluttaa asettaan kuin olisi se valettu hänen käteensä. Koskaan ei ollut Vornan edessä vielä sellaista miestä seisonut.
Sepän kasvoille on levinnyt kalpeus ja hänen silmiinsä on tullut kiihkoinen hehku. Vaikka hän tuntee joka hetki olevansa mitä suurimmassa hengen vaarassa, ryntää hän kuitenkin sokeasti uskoen onneensa ja yhä lisääntyvään taitoonsa. Hänen voimansa tuntuvat pian olevan virkeimmillään ja hän antaa iskujensa sataa sakeasti kuin rakeiden. Kun hänen miehistään joku äsken olisi tahtonut häntä auttaa ja pistää Vornaa keihäällä takaa päin, ärjäsi hän synkästi kieltäen, sillä yksin tahtoi hän miehensä voittaa. Mutta hänen kieltonsa kuullessaan ymmärsi Vorna, mistä oli kysymys, ja ponnahti äkkiä salamannopeasti ja joustavasti kuin ilves taaksepäin: miekan välähdys vain ja mies kieri hangella verissään, jotavastoin Vorna itse oli entisellään ällistyneen Sepän edessä, pilkaten lausuen hänelle iskunsa evästykseksi:
— Kiitti kun varoitti. Sano toistekin.
Seppää ärsytti Vornan pilkallisuus ja hän ryntäsi uudelleen häntä vastaan, irvistäen tavoittaen tuota komeata päätä, joka väistyi hänen iskujensa tieltä kuin noiduttu. Ja yhä viipyy hänen kasvoillaan tuo arvoituksen tapainen hymy, joka koko kamppailun ajan on Seppää kiusannut. Häntä itseä ei hymyilytä, sen hän tunnustaa, sillä koskaan hän ei vielä ollut niin kamalassa leikissä käsinä. Ja hänenkin päässään vilahtaa ajatushäivähdys silloin tällöin. Missä lienee nyt Lippo? Kunhan ei vanhus olisi sortunut vihamiehen eteen. Missä lie Staalo? Ja missä Laila?
— Missä Laila? ärjäisee hän uudelleen, mutta Vorna ei vastaa, vaan hymyilee salaperäisesti, ja silloin antaa Seppä pontta kysymykselleen iskulla, jonka väistämiseen tarvitaan Vornan koko voima ja taito.
Mutta äkkiä Vorna huutaa miehilleen käskyn hajautua pakoon kaikkialle ja pelastaa itsensä ken voi. Ja hänen huudostaan hölmistyneen Sepän edestä häviää hän itse liukkaasti kuin kärppä. Muutamalla huikealla sivalluksella lyö hän ahdistajansa loitolle ja on jo hyvän matkan päässä tantereella, ennenkuin ällistynyt Seppä huomaakaan, mitä on tapahtunut. Vilauksessa hän näkee muidenkin paenneen, miestensä hajautuessa kaikkialle uhrejansa takaa ajamaan. Neuvottomana silmää hän ympärilleen, näkee syrjemmällä sukset. Hänen aivoissaan vilahtaa mielihyvä; hän muistaa, että ne ovatkin Nykyrin sukset; hän pistää tapparansa vyöhönsä, ryntää suksille ja lähtee kiivaalla vauhdilla Vornan perään. Hän kuulee kyllä, että joku huutaa häntä, mutta hän ei jouda katsomaan, kuka se on, vaan hurjana suoriutuu tielle, jossa Vorna menee jo monen viitanvälin päässä. Mistä Vornakin sai sukset? vilahtaa kummasteleva kysymys hänen mielessään, mutta hän ei jouda sitä enempää pohtimaan, vaan hiihtää kovemmin kuin koskaan ennen.
* * * * *
Aino näkee piilostaan, että miehet lähtevät pakosalle, ja huomaa ilokseen, että veljensäkin tekee samoin. Vorna juoksee tänne päin, mutta raskaasti käy hänen kulkunsa pehmeässä lumessa. Tuolta lähtee jo takaa-ajaja suksilla ja saavuttaa varmasti pian. Sehän on itse Seppä.
Aino ottaa kiireesti suksensa ja vie ne tielle valmiiksi. Sauvat lyö hän pystyyn molemmin puolin. Sitten kiiruhtaa hän taas piiloonsa, sillä hän ei tahdo tavata veljeänsä.
Vorna juoksee joustavasti, mutta huohottaa jo. Äkkiä huomaa hän edessään sukset ja ilostuu. Miekkansa, jota hän tähän saakka on pitänyt kädessään, sujauttaa hän äkkiä tuppeen, nousee suksille ja on samalla mennyt.
Mutta ennenkuin Seppä ehtii paikalle, rientää Aino uudelleen metsästä ja asettuu Sepän tielle. Pois! ärjäisee tämä raivostuneena, mutta neito ei liikahda. Kun Seppä yrittää kiertää hänet, tuntien, kuka hän oli, ja haluamatta koskea häneen, heittäytyy tyttö hänen jalkoihinsa kietoen käsivartensa niiden ympärille. Hurjistuneena kumartuu silloin Seppä, nostaa hänet syliinsä väkivallalla ja viskaa hänet koppina syrjään nietokseen. Ennenkuin Aino sieltä selviää, on hän jo mennyt.
Ainon mielen täyttää kiitollisuus siitä, että hän edes täten oli voinut veljeänsä auttaa. Hän yrittää takaisin metsään, kun samassa lujat kädet tarttuvat häneen ja vievät hänet huudoista ja valituksista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta palavaan kylään päin.
Kuin jäykistyneenä oli Lippo seurannut taistelun kulkua, rukoillen ja toivoen sen pikaista ja onnellista päättymistä. Sivumennen oli ohi kiiruhtava karjalainen heristänyt keihästään hänellekin, arveluttavan läheltä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt, mutta Lippo oli ne kaikki helposti väistänyt. Vaikka taistelu ei ollut oikeastaan kestänyt kovin kauan, oli se kuitenkin ollut hänestä niin pitkä kuin ijäisyys. Tuskaisena pohti hän siinä, mistä hakea Lailaa ja mitä tehdä, jos Seppä kaatuisi, kunnes karjalaisten ja Vornan äkillinen pako tuli hänellekin yllätyksenä. Ennenkuin hän pääsi ymmärtämään, mitä oikeastaan oli tapahtunut, huomasi hän Sepän painaltavan Vornan jälessä. Hän koetti huutaa häntä pysähtymään sekä luopumaan takaa-ajosta, mutta turhaan. Neuvottomana mietti hän siinä, mitä tehdä, hätäillen kiiruhtaen edestakaisin verisellä tantereella, kunnes hetken kuluttua poro kuin noidan nuoli porhalsi hänen sivutsensa. Hämmästyksekseen huomasi hän Lailan istuvan ahkiossa ja koetti huutaen pysäyttää häntäkin, mutta yhtä turhaan; vilauksessa oli ajaja kadonnut. Ja tuskin oli hän ehtinyt tämän asian täysin ymmärtämään, kun hänen uudeksi hämmästyksekseen toinen poro kiidättää hänen ohitseen Staaloa, joka pyrkii tyttärensä perään. Lippo ei huoli häntä puhutella, viittaa vain Lailan perään ja lähtee hakemaan suksiansa.
* * * * *
Sissit ovat luopuneet takaa-ajosta ja kokoontuvat vähitellen taistelupaikalle. Väsyneinä ja verisinä hakevat he esiin eväskonttinsa, ottavat kylän hiiloksesta palavia hirrenpäitä nuotioksensa ja ryhmittyvät niin tuliensa ympärille. Tuolla kiskaisee muuan karjalaisen ruumista syrjemmäksi.
— Siirryppäs, veikkonen, elävien tieltä, sillä kyllä sinulle riittää nyt lämmintä muutenkin. Mene tuohon tappajasi Viitalan Matin viereen, sillä kai nyt sovitte, joskin äsken vielä kovasti riitelitte.
Miehistä joku hymähti. Äskeisen kuolemanriehunnan jälkeen oli tuntunut hiukan jäykältä, mutta nyt rupesivat kielet vertymään. Muuan jorahti palansa välistä:
— Nykyriltä löivät pirut pään halki.
— Niin tekivät. Lakkasi kerran sekin myljymästä.
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes taas joku arvosteli:
— Huonosti meitä onnisti tällä kertaa. Ellei tuota pitkää Vornan vastustajaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt. Tappelivat kuin riivatut. Olivat nähtävästi varoillaan. Tästä on poistuttava kiireesti, sillä muuten ovat pian niskassamme.
— Niin ovat. Mutta kohta alentuu tuo kylän hiilos siksi, että saamme käydä katsomassa, olisiko sieltä mitä otettavaa. Vaikka paljoahan emme pysty mukaan viemään, kun niin vähiksi hupenivat miehemme. Juutin Jussikin tuossa maata keijottaa silmät auki kuin jäniksellä.
— Se Vorna olisi pitänyt saada hengiltä, kuului eräs lausuvan.
— Niin olisi, sillä muuten eivät lakkaa kostoretket täältä päin. Saattepa nähdä, että monta kuuta ei synny, ennenkuin ovat taas heikäläiset kostamassa.
Vaiettiin. Kuului katkera huokaus.
— Milloin loppunevat nämäkin matkat?
Kysyjä oli kyllästynyt ja alakuloinen, mutta hurjana karkasi silloin pystyyn joukosta eräs nuori mies:
— Ei ennen, kun on jokainen Vienan kylä porona niinkuin tuo tuossa ja miehet raatoina edessämme. Palaamaan lähdemme nyt, mutta vielä yhden käärmeen pesän välillä tuhkaksi panemme, ettei pidä kissan raunioilla naukaiseman. Liian kauan on tätä surkeutta kestänyt, eikä meillä ole ollut yön eikä päivän rauhaa. Nyt emme hellitä, vaan kerrankin näytämme, miten näistä sodista loppu tulee. Muistakaa, miehet, kotianne, vaimoanne ja sikiöitänne, joita on helvetin tulessa vuosia kärvennetty.
Puhuja vapisi kiihkosta ja kumea murina säesti häntä. Veren jano, joka äsken oli tuntenut hiukan tyydytystä, alkoi taas herätä, ja muisto kärsityistä vääryyksistä ja kestetyistä julmuuksista virkosi kirvelevän tuoreena. Ajatukset johtuivat kuitenkin muualle, sillä siinä samassa tuotiin Aino miesten keskeen ja töytäistiin tylysti nuotioiden piiriin.
— Siinä on ainoa vanki, julisti toinen tuojista.
— Niin näkyy, arvosteli heti joku, mutta siinäpä tuota onkin.
Joku kuului naurahtavan ja kaikki katselivat tyttöä uteliaasti. Jo ojentui joukosta käsi ja tarttui Ainoon, jolloin tämä säpsähtäen siirrähti.
— Ka ka…
— Rohkeammin ne Vornan miehet Iin tyttöjä tapailivat kuin sinä tätä.
Eivät kysyneet, kelpasiko kosija, vaan kosimatta ottivat.
Puhujan ääni oli kylmä kuin rauta ja Aino kuuli sen kalpeana. Miehet olivat vaiti, toisten heistä hymyillessä pahanenteisesti. Kuului joku sanovan:
— Olipa paha, ettei Viitalan Matti elänyt. Hän olisi tehnyt tässä samat konstit kuin karjalainen teki hänen morsiamelleen. Viedään mukaan tyttö, kun sattuu näin nättikin olemaan.
Miesjoukko laskee raakaa ja kauhistavaa leikkiään. Heidän mieleensä muistuu sarja kauhukohtauksia, joissa heidän omat naisensa ovat olleet uhreina, ja heille tuottaa erikoista nautintoa miettiä, miten kukin niistä olisi nyt tämän tytön tuskalla kostettava. Ainolle selviää siinä, että häntä mahdollisesti odottaa samallainen kauhea kohtalo kuin monia muita näiden retkien jalkoihin joutuneita nuoria naisia. Mutta hän on liian ylpeä armoa rukoillakseen.
Lippo hiihti kiireesti paikalle. Hän ehti kuulla miesten puheita ja puuttui asiaan:
— Älkää tuottako kirousta päällenne, miehet, sanoi hän vapisevalla äänellä, vaan armahtakaa neitoa tässä. Hänhän on viaton, ja teette saman synnin hänet häväistessänne kuin ne tekivät, jotka teidän naisenne raiskasivat. Olkaa jalompia te.
— Kuka sinä olet, äijä-paha? kysyi joku joukosta raa'asti, ja toinen kuului jupisten lisäävän:
— Etpäs käynyt meitä auttamaan, vaan tyydyit vain katsomaan. Mikä lienetkin? Tytölle teemme mitä tahdomme. Hiihdä matkaasi nopeasti ja tee se hyvän sään aikana.
Lippo huomasi, ettei hänellä ollut nyt miehiin vaikutusta, ja tytön kohtalo laskeutui raskaana hänen sydämelleen. Kuultuaan hänen puheensa oli Aino hämmästyneenä kääntynyt häneen ja sanoi nyt hiljaa:
— Kiitos. Olet varmaankin se vanhus, josta Laila on kertonut. Hiihdä nopeasti hänen jälkeensä ja koeta pelastaa hänet. Minä en apuasi tarvitse.
Ja sisseihin kääntyen sanoi hän pilkaten:
— Liian hyvä on Vornan Aino mokomain morsiameksi. Ellei Seppä olisi tullut avuksenne, olisitte tuossa tanterella joka tallukka…
— Vornan sisar, kavahtivat sissit hämmästyen sanomaan. Arvokas olikin tämä saalis.
Mutta siinä samalla oli kaikki jo ohi. Ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan, mitä oli tapahtunut, oli Aino temmannut jalkainsa juuresta Arhipan vyöltä puukon ja iskenyt sen syvälle rintaansa.