Vorna

by Eino Railo

XXIII.

Vorna tunsi, että kaikesta puuttui nyt vain tämän hänen hiihtonsa loppuminen. Sillä paikalla, jossa hän löisi sauvansa lumeen ja nousisi suksiltaan, tapahtuisi viimeinen kohtaus siinä kaikessa, mikä oli äsken aamulla alkanut. Tuo hänen jälessään hiihtävä mies ei hellittäisi, ennenkuin heidän välinsä olisivat ratkaistut, ja ratkaisuna hän pitäisi vain tietoa, missä oli Laila. Mutta sitäpä hän ei sanoisi.

Kuinkapa sanoisikaan, kun ei tiedä.

Hän ponnisti huimaa vauhtia mäkeä alas, toista ylös, läpi korven ja kautta notkon. Tuossa erosi latu ujumaan pitkin korven laitaa. Vorna arvasi, että siitä oli joku hänen kyläläisistään hiihtänyt, sillä siellä päin oli piilopirtti. Kosken kumea kohina kantautui hänen korviinsa. Hänen mieleensä lennähti halu saada vielä kerran nähdä kotikylänsä savuava sija ja hän poikkesi hiihtämään tuota kapeata uraa noustaksensa koskivaaralle sitä katsomaan. Seppä oli jäänyt jälkeen, koskapa häntä ei näkynytkään silloin kun hän näin poikkesi tieltä. Kohta hiljenivät kaikki äänet Vornan ympäriltä.

Tai oikeastaan: Vorna ymmärsi, että hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaista; tuota ei hän kuitenkaan voinut todeta omalla kuulollaan, sillä hänen korvissaan humisi edelleen mahtava taistelun pauhu, joka täytti hänen aivonsa kumealla jyskeellä. Isku iskulta hän eli taas kaikki uudelleen ponnistaen joka kerta vimmatusti sauvoillaan. Korpi vilisi hänen ohitseen kuin säikähtyneenä ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mahtavan virran vietävänä. Vinhalla vauhdilla syöksytään eteenpäin kuin kevättulvan aikana; jäätelit myllertävät temmaten rannan hongat mukaansa, rannat lohkeilevat, kaikki nielee raivoava virta mukaansa kiidättäen niitä kohti kuolemaa syvimmissä syövereissä.

Äkkiä Vornaa raukaisi sanomattomasti. Hän tunsi, kuinka hänen vasenta olkapäätänsä poltti kalvava tuska ja hän huomasi, että Sepän tappara oli kentiesi koskenut kovemmin kuin mitä hän tähän saakka kiihkonsa kuumuudessa oli huomannut. Nyt tuntui tuska sekä ruumiissa että sielussa. Kaikki suru ja onnettomuus, mikä päivän kuluessa oli ukon vaajana hänen päälleen singahtanut, heräsi uudelleen turtumuksen tilasta ja puristi sydämestä verta. Ahdistus puhaltautui ilmoille kumeana ja tuskallisena karjahduksena.

Mutta hän ei antanut väsymykselle sijaa, vaan hiihti sitkeästi ja nopeasti yhä edelleen. Taistelun pauhu hänen korvissaan tasoittui vähitellen tasaiseksi kohinaksi, joka kuului kaukaa kuin rauhoittavana. Vornan mielessä vilahteli sarja kuvia menneiltä ajoilta, milloin onnea, milloin onnettomuutta, mutta aina hurjaa voimaa, sotaa ja leppymättömyyttä. Koko elämän ajan oli hän kiitänyt kuin kiivaassa koskessa, laskumiehenä keskellä valkokuohuja, silmä terävänä, käsi jäykkänä melan varressa, räpeet korkeina, vaulu vahvana. Itse hän oli purttansa ohjannut, kunnes olikin huomannut, että Luoja venettä viepi.

Kesken kaiken nousee hänen eteensä Lailan kuva. Tyttö katsoo häneen tummilla silmillään niin pyytävästi, sydäntä särkevän rukoilevasti, ettei hän haluakaan tehdä mitään väkivaltaa. Ei, vaan hänellä herää äkkiä halu suojella Lailaa ja säilyttää häntä kalleimpana aarteenaan, osoittaa hänelle kaikkea mahdollista hyvyyttä. Ja hän muistaa aikomuksensa päästää Laila kotiin ja parahtaa tuskasta samalla: miksi ei hänen sallittu sitä tehdä? Hän pitää sitä, että se häneltä estettiin, mitä suurimpana vääryytenä, jonka vuoksi hän tuntee kostonhalua Luojaakin kohtaan. Hän ei moiti siitä Ainoa, ei Lailaa eikä Aslakia! eipä hän moiti siitä suomalaisia sissejäkään; hän kapinoi sen johdosta jotakin kaikkien näiden yläpuolella ollutta voimaa vastaan, joka oli kaiken näin hänen ja hänen miestensä perikadoksi järjestänyt. Hänellä välähti jonkunmoinen epäselvä tunne siitä, että ensi kertaa elämässään hän oli sillä päätöksellä antanut vallan jollekin sisäiselle mielijohteelle, jonka ääntä hän ei ollut ennen kuunnellut, eipä kuullutkaan; päätöksensä johdosta hän oli tuntenut selittämätöntä rauhaa ja mielihyvää; mutta siksipä olikin heti jälkeen tuleva pettymys myllertänyt hänen sydämensä sakeaksi ristiriidaksi ja sumuksi. Ensin hän oli suuttunut paenneihin, mutta sitten taistelun kuluessa voittanut tämän tunteensa purkaen sen sissien tuhoksi; nyt hän ymmärsi heidätkin viattomiksi, sillä he olivat häneltä oppimillaan asioilla, joista heitä oli vaikea syyttää. Jälellä oli siis vain se joku, joka oli estänyt häneltä tämän hyvän työn.

Vorna hiihtää kuin hurja, aatosten myllertäessä hänen sielussaan. Hän ei enää muista ajatella, minne hän hiihtää, sillä hänellä on vain halu päästä kiivaasti eteenpäin. Kylmä viima puskee häntä vastaan viihdyttäen hänen polttavaa otsaansa. Hän ei näe eikä kuule, vaan tunkeutuu läpi korven ryskyen kuin hirvi.

* * * * *

Kuinka kauan hän on hiihtänyt, sitä hän ei tiedä, mutta kauan se on mahtanut olla, koskapa hämärä on jo laskeutunut lumiseen erämaahan ja tähdet ovat syttyneet yksinäiseen tuleensa. Hän on seisahtunut korkealle vaaralle ja katsoo eteensä laaksoon. Kaukana siellä kumottaa laaja hiilos, luoden hohdetta ympärilleen hämärään. Kaukaa toisen vaaran takaa on kuin varkain nousemassa kuu, joka katsoo allensa kuin peläten. Mitä kauhuja se taas näkeekään, oltuaan muutaman tunnin mailta pois? Taas on yksinäinen talvityö, iki-ihmeellinen kylmyydessään, valkeudessaan ja korkeudessaan.

Vorna seisoo siinä mietteissään. Vaaran rinnettä äsken noustessaan tunsi hän, että nyt oli hänen hiihtonsa päättynyt. Hänen mielensä oli vallannut äkkiä sanoin kuvaamaton rauhan tarve. Hän oli aavistanut, että se hänelle pian suotaisiin, ja hän odotti kohtaloaan kylmällä tyyneydellä. Yhtä ainoata hän olisi vielä halunnut: saada ikäänkuin muullekin päätös, ei vain elämälle, vaan muullekin; hän olisi halunnut saada päätöksen Lailankin kohtalolle.

Hänen allansa kohisi koski. Sen ääni oli hänelle lapsuudesta tuttu ja mieluinen. Niin kovaa pakkasta ei tullut, että se olisi sallinut kuohujensa kangistua, vaan esteistä yltyen kohosi se kohoamistaan, kunnes jäät jymisten sen tieltä murskautuivat. Kuinka kauniisti kuutamo välähtelee sen kalvossa, kuvastuen kirkkaasti ilmaan pärskähteleviin kuohuihin. Vesi kiitää niin nopeasti, että tekee mieli heittäytyä mukaan; tuntuu siltä kuin keinuisi sen pinnalla kuin pehmeillä untuvilla.

Vorna tuijottaa veden kalvoon, kunnes herää äkkiä mietteistään. Kaukaa laaksosta on hänen korvansa erottanut kolkon ulvahduksen, ja hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Sissit ovat lähteneet ja sijaan ovat tulleet sudet, katsomaan, oliko savuavilla raunioilla vielä ketään, vai joko uskalsi tulla rauhassa nauttimaan juhla-ateriasta. Värähtäen inhosta tuijottaa hän sinne, kun kuuleekin samalla suksien kahinaa takaansa ja käännähtää katsomaan. Kuuraisena ja korkeana seisoi hänen edessään Seppä, huohottaen kiivaasta hiihdostaan, mutta jo tapparaa vyöltänsä päästellen.

— Sano, missä on Laila. Onko hän vielä hengissä? En tahdo sinun henkeäsi, jos sen ilmoitat. Jätitkö hänet kylään, vai onko hän jossain muualla kätköissäsi?

Vorna on valmiina ja varoillaan. Uudelleen soveltuu isäin miekka hyvin hänen käteensä. Hän miettii, vastaisiko miehelle, ettei Lailaa ole kylässä ja ettei hän tiedäkään, missä tyttö on. Mutta sehän saattaisi tuntua armon pyynnöltä. Ja ehkäpä tuo mies ei häntä uskoisikaan, vaan syyttäisi vielä valehtelijaksi? Ja siksi toiseksi: heidän täytyi taistella niin kauan kuin ratkaisu tulisi keskusteluitta. Sen vaati jo Arhipan kuolemakin. Paras siis olla vastaamatta mitään.

Vorna vetää suunsa hymyyn:

— Levähdä, sanoo hän, koska olet vaaran noususta hengästynyt. Minä jaksan kyllä odottaa. Itse olenkin taas virkeä.

— Ja tällä kunnaalla sinulla on kohta aikaa levähtää tuomiopäivään saakka, sanoo Seppä synkästi ja syöksyy päälle kuin peto.

Mutta Vorna on taas entisellään ja ottaa hänet hymyillen vastaan. Sälöt ja säkenet sinkoavat yöhön tapparan varresta, joka liukuu syrjään pitkin käärmeitten kähyissä karaistua miekan terää. Ja ennenkuin raskas ase on ehtinyt uuteen iskuun, tulee tuo sama säilä jo suhisten päätä kohti, niin että salamana täytyy väistyä, ellei mieli ruumiiseensa ottaa. Mutta jo on tappara taas ilmassa, tuolla korkealla, ja kuun säteet sattuvat sen veriseen terään, joka on itse kuin puolikuun sirppi. Nyt se taas putoaa, mutta ei tapaa vastustajaansa, vaan syrjään kalskahtaa.

Vorna muistaa Staalon ennustuksen ja ymmärtää, että nyt on tuo hetki tullut. Mutta se onkin hänelle mieluinen, eikä hän siitä hämmenny, vaan päättää viimeiseen saakka pitää mainettansa yllä. Hänestä on kaikki niin omituisen juhlallista, kuin olisi hän uhrivaaralla Luojan silmäin edessä. Hän kummastelee itsekin voimiansa ja sitä, ettei tunne enää tuskaa vasemmassa olkapäässään. Äkkiä hänellä tekee mieli saada se jotenkin kuitatuksi vastustajalleen ja hän suuntaa pitkän ja matalan piston juuri samaa paikkaa kohti. Hän uskaltautuu niin pitkälle, että Seppä ei tule sitä tarpeeksi asti varoneeksi, ja niin ruiskahtaa hänenkin olkapäästään leppä hangelle. Seppä ällistyy siitä ensin, mutta tyyntyy heti, huomattuaan haavan vähäpätöiseksi, ja ryntää uudella vauhdilla päälle.

Seppä on takaa ajaessaan ymmärtänyt, että Vornan kuolema olisi suomalaisille suuri voitto. Syöksyessään Vornan perään, oli muuan ääni hänelle huutanutkin, että älä päästä hengissä, ja hän oli päättänytkin panna kaikkensa liikkeelle Vornan kukistamiseksi. Yhtäkaikki oli äsken tuntunut säälittävältä nähdä edessään mies, jolta oli palanut koti, hävitetty melkein kaikki, ja jota oli ajettu koko päivän takaa kuin metsän petoa. Jos olisi vain taipunut luovuttamaan Lailan, niin sittenkin olisi saanut henkiin jäädä. Mutta kun vastasi vain pilkaten, niin oma syynsä. Kuolkoon tähän kunnaalle, niin ei ole enempää ryöstöretkiä tekemässä.

Vorna hymyilee taas, ja hänen valkeat hampaansa vilkkuvat oudosti yön hämärässä. Sepästä tuntuu äkkiä niin kolkolta ja synkeältä. Kuka oli tuo mies? Itse paholainen. Vaikka veri oli rumentanut hänen kasvonsa, saattoi silti nähdä hänen yhäkin kauniin muotonsa, tummat hiuksensa ja välähtelevät silmät, joiden loiste ei ollut himmennyt. Hänen vallassaan oli siis Laila ollut. Mitä oli heidän välillään tapahtunut?

Se ajatus on Seppää vaivannut yötä päivää ja se antaa hänen raivolleen nytkin uutta yllykettä. Hän ryntää Vornan päälle hurjalla ärjynnällä pakottaen tämän askel askeleelta peräytymään. Hymy katoaa vähitellen Vornan huulilta, hänen korvissaan alkaa kaikua äskeinen taistelun pauhu ja hänen ajatuksensa alkavat väkisinkin harhailla. Hän havahtuu taas, huomaa vaaransa ja taistelee uudella innolla ja valppaudella, kunnes jälleen ajatukset kiintyvät muualle kuin tuohon veriseen puolikuuhun, joka alati liehuu hänen yläpuolellaan. Hän on näkevinään, kuinka Laila ajaa häntä kohti pyytäen ja rukoillen häneen tuijottaen ja kiirehtien poroansa, joka on väsymyksestä menehtymäisillään. Nyt on lumimyrsky ja Laila ei pääse liikkeelle poroinensa. Silloin hän hakee suojaisen yöpaikan, tekee tulen, vetää pulkan sen ääreen, laittaa ruokaa, palvelee ja auttaa Lailaa, joka luo häneen aran ja pelkäävän katseen. Hän ei tyttöä häiritse eikä tee hänelle mitään pahaa, vaikka tyttö niin pelkääkin, ja hän huomaa, kuinka tyttö nukkuu hänen turvissaan rauhallisena…

Yhä käy Seppä päälle ja Vorna taistelee vakavana. Hymy on kadonnut hänen huuliltaan, sillä hän tuntee, että hänen hetkensä on sangen lähellä. Syvältä sydämestä on ruvennut hiljaisesti virtaamaan jälleen tuo levon ja rauhan tarve, joka niin viekottelevana houkuttelee: ei tarvitseisi muuta kuin hetkeksi seisahtuisi, ja pyytämättä tulisi lepo tuon miehen tapparasta. Mutta sellaista ei salli soturin luonto, ja siksi Vorna kuin uhalla taistelee. Hänen korvissansa kuuluu lakkaamaton kohina ja hän tuntee taas, että hän on suuren ja mahtavan virran vietävänä, vinhalla, niin oudon vinhalla vauhdilla. Äkkiä taas viha leimahtaa, hän nousee kohtaloaan vastaan ja ryntää vuorostaan, pakottaen Sepän väkisinkin miekkansa edestä väistymään, kunnes pauhu hänen korvissaan kasvaa ylivoimaiseksi ja hän tyytyy taas väistämään toisen iskuja.

Herra Jumala. Kuinka kauan tuo mies kestää? Melkein epätoivoinen ajatus välähtää Sepän mielessä. Hän muistaa Vornan taistelun Nykyrin kanssa ja hän ihailee häntä. Jo saisi nyt taistelunsa loppua. Hän ponnistaa taas voimiansa, mutta yhä väistyy Vorna keveästi. Lumi heidän allaan on tannertunut ja siellä täällä näkyy hiukan verta. Koski tuossa pauhaa kuin uhaten, mutta tähdet tuikkivat tuskallisesti. Laaksosta kuuluu kamala ähellys. Sudet siellä, sudet täällä.

Seppä kohottaa tapparansa ilmaan, mutta vaihtaakin sen siellä äkkiä vasempaan käteensä ja iskee sillä. Mikä oli tullut Vornalle? Näki selvään, että hän olisi ehtinyt iskun väistää ja oli jo sitä tekemässä, kun hänen kasvoilleen ilmestyi tarkkaavainen ilme ja hän pysähtyi. Voimalla sattui silloin tappara hänen oikeaan olkaansa. Hän tärähti kuin honka, jonka kylkeen lyödään kirves, yritti sivaltaa takaisin, mutta tunsikin kätensä herpoutuvan ja antoi sen vaipua takaisin, horjahteli hetken kuin juopunut, mutta kaatui sitten raskaasti selälleen hangelle. Koko ajan oli hänen kasvoillaan kiinteä ja tarkkaava ilme, ja maasta kuiskasi hän väsyneellä ilmeellä Sepälle:

— Kuuletko mitään?

Sepältä putosi tappara hangelle. Kummastuneena vastustajansa käytöksestä jännitti hän kuuloansa. Todellakin. Metsästä kuului lähestyvää ääntä, kuin olisi joku siellä huudellut. Ja Sepästä se ääni tuntui tutulta.

Vornan huulille oli jälleen ilmestynyt hymy. Veri virtasi koskena suuresta haavasta punaten lumen hänen allaan. Hän tuijotti taivaalle, kuunteli lähestyvää ääntä ja tunsi, että nyt oli kohta kaikki ohi. Sanomattoman suloinen rauhan tunne täytti hänen sydämensä, vaimentaen haavan ja kuoleman tuskan. Hän oli näkevinään Arhipan pellavapaidassaan astahtavan vastaansa, kourassa valtainen oluthaarikka, jota hän muhoillen tarjosi: Juo poikani, sanoo äijä, ja tsholon terve. Ja hän näkee, kuinka valtainen sankariparvi istuu honkaisen pöydän ympärillä. Siinä on isäkin ja Onto, kaikki, kah, eikö ole vanha seppäkin täällä. Ja karsinan puolella äiti ja Aino. Voi Aino siskoni, annatko anteeksi veljellesi… Aino katsoo silmät kyyneleissä häneen rakkaasti. Jo nostaa vanha seppä kanteleen polvilleen ja rupeaa laulamaan Vornain virttä. Kuinka mahtavaksi onkaan ukon ääni kasvanut. Ja kantele helisee polvilla suloisemmasti kuin koskaan kesäinen tuuli ja lintuin laulu. Ja kaikki Vornat kuuntelevat hartaasti…

Säpsähtäen kääntyy Seppä metsään päin. Hän kuulee kuinka sieltä lähestyy huohottaen joku, ja näkee ilahtuen ja hämmästyen kuka tulija on. Se on Laila. Hän levittää sylinsä riemastuneena ja viittaa kaatuneeseen vastustajaansa, mutta peräytyykin samalla hämmästyneenä. Laila ei riennäkään hänen syliinsä, vaan jää kuin kivettyneenä paikalleen. Hän ei katso Seppään, vaan Vornaan, johon hän tuijottaa kuin loihdittuna, kunnes rientää huudahtaen kaatuneen ääreen vaipuen maahan hänen luoksensa.

Mutta Vorna kuuntelee sukunsa uljasta runoa, jota vanha seppä kaiuttaa jättikanteleellaan. Pimeästä muinaisuudesta astuu esiin sankarisarja hänen nuorinta vastaan ja kaikki toivottavat hänelle hymyillen tervetuloa. Jo saapuu tuossa itse alkutaatto, juurevana kuin kotikoivun tyvi, ja kädessään on hänellä tuo vanha miekka, jolla Vorna itsekin taisteli. Uudelleen kiinnittää taatto sen nyt hänen vyölleen. Hän ei tahdo ottaa sitä vastaan, mutta kaikki myöntävät sen hänelle, ja Arhippa tuolla jo muhoillen simamaljan ääressä kertoilee, kuinka sitä viimeksi käytettiin. Hänellä on niin hyvä ja onnellinen olo.

Mutta sitten hän äkkiä muistaa Lailan ja hänet valtaakin haikea ikävä. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen. Mitä ihmettä ja riemua. Nuo silmät eivät voi olla kenenkään muiden kuin Lailan. Vornan käsi nousee ja laskeutuu hellästi Lailan varrelle, ja hän vaipuu katsomaan niihin silmiin, jotka ovat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen. Hänen tajuntansa palaa hetkeksi, hän katsoo ympärilleen, näkee vierellään Lailan ja taampana Sepän, ja voiton riemu lennähtää hänen katseeseensa. Hän kuiskaa Sepälle, silittäen vaivaloisesti Lailan kättä:

— Tässä on Laila.

Mitä itkusta, mitä kyyneleistä! Ne eivät palauta takaisin sitä, joka kiitää nopean virran mukana niin vinhasti kohti syvimpiä syövereitä. Vorna ummistaa silmänsä ja huomaa taaskin olevansa äskeisessä valtaisessa tuvassa. Nyt onkin Arhippa jo täydessä vauhdissa urosten kanssa haastelemassa ja väkevät naurun remahdukset palkitsevat hänen juttunsa. Vornakin niitä kuuntelee vaieten ja hymähdellen kuten ennenkin, mutta ei mieli hän liittyä seuraan. Tuolla toisessa tuvassa odottaa häntä hänen rakastettunsa, vartoo palavalla lemmellä, ja sinne hän kiiruhtaa. Siellä on valmiina hänellä morsiusvuode. Hän astuu ulos. Onkin yö ja revontulet loimuavat yli koko taivaan kannen. Ne sähisevät ja leikkivät, nousevat ja muuttavat paikkaa hulmuten mahtavasti. Hänen tullessaan laskeutuvat ne kaikki kuin portiksi hänelle, ja portille ilmestyy Laila avosylin häntä vastaan ottamaan. Sanomattoman suloinen onnen tunne täyttää hänen sydämensä ja hän astuu morsionsa kanssa häätupaansa.

LOPPU.

Lukijalle.

Syksyllä 1832 kuuli Lönnrot Kuhmon kappelissa Huutoahon talon ukolta laajan kertomuksen Venäjän rajalla muinoin eläneestä mahtavasta rosvosta nimeltä Vorna. Hän oli asunut erämaassa nykyisen Kiannan ja Kuhmon Venäjänpuoleisella rajaseudulla, josta hän oli tehnyt ryöstöretkiä molempiin valtakuntiin. Ollen suunnattoman väkevä oli hän kerran tällaiselta sissiretkeltä palatessaan noussut sauvomalla Oulujoen Pyhäkosken, jota voiman näytteitä ei ollut kukaan sitä ennen suorittanut eikä suorittane koskaan jälkeenkään päin. Mainitaanpa vielä, ettei hän huolinut sauvoessaan nousta edes seisomaan, vaan lykki veneensä putousten niskaan perässä istuen. Pällissä, kiivaimmassa kohdassa, oli hän toki laidasta paremmin tukea saadakseen kohonnut polvilleen.

Rantamaasta oli hän eräällä retkellään ryöstänyt kaksi ylhäistä neitoa, ja aikoi naida toisen heistä. Neidot saivat kuitenkin hänen päätöstään verukkeilla viivytetyksi. He opettelivat hiihtämään, ja pakenivat, kun Vorna oli kerran mennyt ryöstöretkelle Vienan rantaan. Nyt alkoi vaivaloinen ja seikkailurikas pakomatka, joka päättyi siihen, että naiset joutuivat erääseen suomalaistaloon, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan ja jossa heitä luvattiin puolustaa. Pian saapuikin Vorna paikalle; suomalaismiehen ja Vornan välillä alkoi nyt ankara taistelu. Huomatessaan vastustajansa niin taitavaksi miekkamieheksi, ettei voinut häntä masentaa, viskasi Vorna aseensa pois ja karkasi häneen käsiksi, kaataen hänet alleen. Mutta silloin tuli suomalaisen avuksi hänen koiransa, purren Vornaa pahasti, jonka tämän johdosta täytyi nousta koiraa häätämään; silloin pääsi suomalainen taas jaloilleen. Vorna oli saanut nyt niin pahoja haavoja, että hän luopui taistelusta, jääden suomalaisten hoitoon. Hänen miekkansa ja keihäänsä piilotettiin ja neidot pääsivät pakenemaan edelleen. [El. Lönnrots svenska skrifter. Utgifna af Jenny af Forselles. I. En finsk berättelse, pp. 79-95.]

Oulun kihlakunnan kertomuksessaan esittää A. H. Snellman (Virkkunen) Vorna-tarinoita. Vorna oli mahtava jättiläinen, joka asui vaimoineen Vornanniemessä Kuhmoniemen kohdalla Venäjän puolella rajaa. Ammatiltaan hän oli rosvo, joka vuosittain teki hävitysretkiään rantamaahan, sauvoen raskaan lastinsa koskia ylös. Kerran jäi kuitenkin Pyhän Pälli sauvomatta, josta tuli sananlasku:

"Ei pääse pojat puoletkana,
Ei kolmannetkana urohot
Päälle Pällin korvan
Ilman nuorin nousematta,
Tervaköysin tempomatta,
Kun ei voinut Vorna päästä".

Hänen vainoretkistään kansa lopuksi kiusaantui niin, että läksi kostomatkalle Vornanniemeen, piiloutuen lahden taa vastapäätä väijyksiin. Vorna heidät kuitenkin huomasi, ja huusi lahden poikki, että hakkaisivat pilkan mäntyyn, jolloin hän ampuisi siihen. Miehet tekivät niin, ja Vorna ampui keskelle, niin että mänty halkesi. Ei uskallettu sellaista urosta mennä ahdistamaan. Hailuodosta hän vihdoin ryösti naisen, jota hakemaan pian saapui suomalainen sissijoukko. Heidän tullessaan Vorna sattui saunaan, jonne hänet salvattiin. Hän täytti housunsa tuhkalla, ryntäsi ulos ja iski niillä vainoojiaan, sokaisi silmät ja pääsi pakoon. Silloin sai eräs piirittäjistä ammutuksi häntä nilkkaan, jolloin hän kaatui ja joutui kostajain vihan uhriksi. Sama kertoja esittää myös tarinoita Hilpasta, suuresta hiihtäjästä, jonka vertoja ei Suomessa ollut. Tarinat ovat Vorna-toisintoja. [A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. 1887. Ss. 130-132.]

Rurik Calamnius kertoo Suomussalmen seurakunnan historiassa [Rurik Calamnius: Suomussalmen seurakunnan historia. Oulu 1912.] pääasiallisesti samansisältöisiä Vorna-tarinoita. Niistäkin selvästi näkyy, kuinka tavattoman syvään muisto tästä voimakkaasta karjalaississistä on rajaseudun rahvaan mieleen painunut. Luonnolliselta tuntuu, että todellinen henkilö on niihin aihetta antanut, joskin lienee vaikea tällaisten tarujen pohjalla hänestä mitään varmempaa todistetuksi saada ja joskin Vorna-tarinoihin lienee sekautunut annos paholaissatujakin. Kaikkialla ja varsinkin rajaseuduilla, missä vuosisataiset sodat ja vainot ovat raivonneet, on olemassa rikas tarina-aarteisto, joka kuin runsas ruoho kukoistaa sen ympärillä, mitä menneisyydestä on perintätietoa jäänyt. Se tarjoaa verratonta aiheistoa sille, jonka mieltä tämä ala viehättää.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa mahdollisesti olevia
Vorna-toisintoja en tunne.

Tekijä.