ENSIMÄINEN LUKU
Mies joka uskalsi.
Lähtömerkin antajan ojennettu käsivarsi painui alas, eteenpäin kumartuen jäi hän tuijottamaan häikäiseviin valoihin, jotka loistivat pimeydestä.
— No mitä nyt? huudahti hän koittaen äänellään voittaa yhdentoista tuomarilavan eteen riviin asettuneen automobiilin äänen.
Erään vaunun ympärillä syntyi tungosta. Sen ohjaaja tuijotti mieheen, joka oli luisunut pois hänen vierestään maahan. Ihmisjoukot katsomoilla tunkeutuivat kaiteiden luo jotakin nähdäkseen.
— Merkuriusvaunun koneen käyttäjä on poissa paikaltaan.
— Pyörtyi.
— Putosi.
— Automobiilit eivät vielä olleet liikkeellä; taisi voida pahoin.
Palkintotuomari tunkeutui takaisin, kuultuaan syyn tapahtumaan kiireesti paikalle kutsutulta lääkäriltä.
— Sydämenhalvaus, ilmoitti hän oikealle ja vasemmalle. Stanton'in koneenkäyttäjä putosi paikaltaan kuolleena.
Mutta Stanton itse oli jo heittäytynyt alas vaunustaan samalla pontevalla täsmällisyydellä, joka oli kuvaavaa hänen jokaisessa liikkeessään.
— Mieheni on mennyttä, ilmoitti hän lyhyesti kilpailujen ohjaajalle. Minun täytyy ajaa asemalleni ja hankkia toinen. Tehnette minulle sen palveluksen, että lykkäätte lähdön vähäksi aikaa?
Kysymys oli pikemmin käsky kuin pyyntö. Oli tuskin ainoatakaan katselijoitten valtaisessa joukossa, joka ei olisi pettynyt, jos Ralph Stanton ei olisi ottanut osaa 24-tunnin kilpailuun. Hän ei ollut kuulu ainoastaan taitavuudestaan ja tarkkuudestaan nopeusajossa, vaan maine kertoi hänen olevan Ameriikan rohkeimman julkisuudessa esiintyvistä ajajista, jonka kuoliaaksi murskaantuminen tuntuu olevan vain ajan kysymys, ja jonka saavutukset niinhyvin kilpailuissa kuin vaarallisissa seikkailuissa olivat kerrassaan hämmästyttävät. Hän tunsi oman arvonsa ja vetovoimansa, kilpailujen ohjaaja tiesi sen myöskin, vaikka hän ei sitä näyttänyt.
— Viisi minuuttia, myönsi tämä katsoen kelloaan.
Joukko juoksevia ihmisiä oli jo matkalla Merkuriuksen asemalle viemään uutista. Stanton hyppäsi automobiiliinsa, joka syöksyi rivistä ja tehden puoliympyrän ajoi uloskäytävälle, joka johti suurelle, soikealle kentälle, joka reunusti ajorataa niinkuin valkea, penikulman mittainen nauha viheriäistä medaljongia.
Telttarivin edustalla, jota valaisi sähkövalo vallitsi täydellinen hämmästys. Kussakin teltassa oli numero ja nimi, mille vaunulle se kuului. Suuri mieltenkuohu vallitsi merkillä "9 Merkurius" varustetun teltan edustalla.
— Durand on kuollut — antakaa minulle toinen mies, huusi Stanton pysähyttäen vaununsa. Kiirehtikää!
Mutta ei ainoakaan astunut esiin tehtaantyömiesten ja koneenkäyttäjien joukosta. Ainoastaan Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja toisti kehotuksen.
— Niin, yksi miehistä hänen mukaansa. Te Jones.
— Olen naimisissa, sir, vastasi puhuteltu yksikantaan.
— Mutta te sitte, Walters. Jumala nähköön, miehet, mitä te tuumitte.
Sillä pyylevä Walters vetäytyi taaksepäin kalveten.
— Ennen istutan perunoita, sir.
— Olihan teillä ennen tapana ottaa osaa kilpailuihin.
— Mutta ei Stantonin kanssa, sir.
Hänen toveriensa puolelta kuului hiljaista, hyväksyvää mutinaa. Stanton astui alas automobiilistään ja repäsi naamarin kasvoiltaan. Sen takaa ilmaantui tummat, päättävät kasvot, joiden ilme osoitti nyt tuimaa kiukkua ja ylenkatsetta.
— Pelkuriraukat! huusi hän heille sinisenmustat silmät tulta iskien. Tiedättekö te, mitä minä ja yhtiö menetämme, jos minun täytyy jäädä kilpailuista pois siksi, ettei ainoakaan teistä uskalla istua rinnalleni pumpatakseen öljyä? Eikö täällä ole yhden yhtäkään miestä? Tarjoan mukaan lähtijälle 50 dollaria, 100 dollaria, jos voitan.
— Minä lupaan summan kaksinkertaisena, lisäsi mr Green kiihkeästi. Hän oli näet lyönyt vetoa Stantonista.
Ei ainoakaan miehistä liikahtanut.
— Piru teidät periköön! huudahti ohjaaja katkerasti. Minä uudistan tarjoukseni sille, joka tulee mukaan ainoastaan ensimmäiseksi kolmeksi tunniksi, millä aikaa hankin New-Yorkista miehen, jolla virtaa verta suonissaan.
Miehet katselivat toisiaan päätään puistaen.
— Ettekö? Ettekö tahdo? Te raastatte ja uurastatte kolme kuukautta ansaitaksenne sen, minkä minä lupaan teille kolmesta tunnista. Mikä teitä vaivaa, eikö minun henkeni ole yhtä hyvin vaarassa? Hän kääntyi ympäri ja huusi sointuvalla äänellään, joka kuului yli koko telttarivin: Kuulkaa, te kaikki läsnäolevat — 200 dollaria sille miehelle, joka tulee mukaani kolmeksi ensi tunniksi.
— Te ette voi ottaa toisten asemien miehiä, Stanton, vastusti mr Green, joka oli suunniltaan. Hän saattaisi pettää teidät vahingoittamalla vaunua.
Nopeusajaja loi häneen halveksuvan katseen.
— Minua ei petä koneenkäyttäjäni, sanoi hän.
Kiihkeä kärsimättömyys vallitsi tungokseen asti täyttyneillä katsomoilla. Ajajien leiri kuohui, Merkuriusasema oli kaikkien huomion keskipisteenä. Mutta ei ainoakaan vapaaehtoinen ilmaantunut. Kone seisoi puhkuen paikallaan, se näytti täristessään tuntevan avuttomuutensa. Kello kädessä seisoi Stanton raivosta suunniltaan.
Samassa kuului yli kaiken melun palkintotuomarin kellon kiirehtivä ja kutsuva ääni.
— Neljä minuuttia läähötti apulaisjohtaja kokonaan epätoivoissaan.
Stanton…
Joku tuli juosten heidän luokseen ympärille kertyneen uteliaan joukon tehdessä hänelle tietä.
— Nouskaa koneeseen, huudahti uusi kirkas ääni. Nouskaa koneeseen; minä tulen mukaan.
— Jumalan kiitos pääsi Stantonilta juoksijan ehtiessä perille. Mutta tuohan on vain poika.
— Floyd, tervehti Green hermostuneesti. Menettekö te matkaan?
— Minä lähden, vakuutti Floyd kääntyessään kuljettajan puoleen. Saapunut oli solakka ja nuorekas olento, puettuna koneenkäyttäjän siniseen mekkoon, jonka hihat olivat käärityt ylös, niin että paljaat hennot käsivarret näkyivät. Lyhyeksileikatun, ruskean ja tyttömäisen pehmeän tukan koristama pää oli pystyssä, kun hän loi rehelliset, harmaat silmänsä Stantoniin?
— Tekö? Ettehän jaksaisi panna käyntiin tavallista vuokra-automobiiliä, jyrisi Stanton vimmoissaan ja pettyneenä. Tekö mukaani? Poikanen.
— Olen yhtä vanha kuin Singervaunun kuljettaja ja tuskin viittä vuotta teitä itseä nuorempi. Ja minä tunnen gasoliinivaunut perin pohjin. Luulen teidän olevan kylliksi voimakkaan panemaan vaununne käyntiin, jos minä en jaksa. Teillä on puoli minuuttia aikaa. Otatteko minut?
Stanton, joka sai vastauksen samassa äänilajissa, jota oli itse käyttänyt, veti kiihkeästi henkeään ja otti naamarinsa mieheltä, joka sitä piteli.
— Miksi ette pukeudu vaatteisiinne? tiuskasi hän raivoissaan. Ajatteletteko tulla mukaan noin. Jalat allenne siellä, te virattomat pelkurit, miksi ette tuo hänen pukuaan? Tahtoisiko joku soittaa tuomarineuvostolle, että minä tulen.
Riennettiin auttamaan, telefooni soi mielettömästi.
Jes Floyd on eräs tehtaamme uusista miehistä, riensi mr Green selittämään Stantonille tämän astuessa paikalleen. Hän on kerrassaan ihmeellinen, kun on kysymys gasoliinikoneista — hän tuntee ne sisältä ja ulkoa — hän pani aamulla kuntoon koneen, joka teillä on nyt.
Tuomarin kello läppäsi jälleen. Notkea kilpailupukuinen olento kiiti kuin nuoli teltasta, hyppäsi kapealle paikalleen kuljettajan viereen, ja Stantonin vaunu hypähti kohti radan sisäänkäytävää päästäen törähdyksen, johon katsomosta vastasi kiihkeät kättentaputukset.
— Seitsemän minuuttia, lausui kilpailujen ohjaaja, kun Merkuriusvaunu pyörähti riviin.
Stanton kohotti välinpitämättömästi hartioitaan. Mutta hänen koneenkäyttäjänsä kumartui eteenpäin vastustamattoman sydämellisesti naurahtaen.
— Älkää olko pahoillanne, pyysi hän. Me saavumme sen sijaan 7 minuuttia aikaisemmin perille kuin muut.
Hänen pilkallinen nuorekas äänensä kuului selvästi huikeassa melussa, jonka yksitoista mahtavaa konetta sai aikaan. Moisesta rohkeudesta sekä hämmästyneenä että harmissaan kääntyi Stanton häneen. Häneen tuijotti myöskin kilpailujen ohjaaja, valovirran valaistessa nuoren koneenkäyttäjän harmaita silmiä, jotka ilkkuivat lasisilmien takaa, punaista, naamarin alta hymyilevää suuta ja välkkyviä kiharoita, jotka tunkeutuivat esiin lakin alta. Kilpailujen ohjaajan vihainen katse suli vähitellen hymyilyksi.
— Istuessani täällä, olen se minä, joka puhun, lausui Stanton tiukasti ja painolla. Muistakaa se.
— Eikö teidän tarvitse joskus levätä? kysyi Floyd.
Stanton aukaisi suunsa, mutta sulki sen jälleen sanomatta mitään. Hänen tottuneet silmänsä tarkastelivat kilpailijoita, hän arvosteli heidän keskinäisiä voimasuhteitaan, heidän todennäköistä järjestystään ensi kierroksella ja miten hänen itsensä olisi järkevintä tehdä. Ripirintasin välkkyvät vaunujen valot häikäisivät ja ilmaa tukahuttivat koneista virtaavat gasoliini- ja asetyleenikaasut. Tuo kaikki oli hänelle yhtä tuttua kuin sahajauhojen haju ahkeralle sirkuksessa kävijälle tai väkevä, suolainen merituuli rannikkolaiselle. Vierasta oli hänelle vain vieressään istuva poika. Mieheksi näet ei hän tahtonut apulaistaan tunnustaa.
Kuului pistoolin kimakka laukaus, lippu laskeutui ja koko tuo kilpaileva, leiskuva joukko kiiti pyörä pyörän vieressä kohti ensimäistä matkaa, takertuneena taisteluun elämästä ja kuolemasta. Stanton unohti koneenkäyttäjänsä.
Tavallisuuden mukaan johti Merkuriusvaunu ensimäisen kierroksen. Sen nopeus oli tavaton ja sen ohjaaja käytti keinoja, joita varovaisemmat ohjaajat välttivät. Sen etäisyys kahdesta pahimmasta vastustajastaan ei ollut kumminkaan vaununkaan mittainen, kun se kilpailija kummallakin puolellaan sivuutti raivoisasti mieltymystään osoittavat katsomot. Sen edessä oli jälleen "kuolemankäänne". Nopealla liikkeellä sitasi Stanton lakkinsa liehuvat viilekkeet ja pyyhki tottunein käsin tomun lasisilmistään.
— Vainu kummallakin puolella, ja toinen koettaa ajaa ohi, lausui kirkas ääni hänelle. Lähinnä kaidetta ei ole tilaa.
Stanton murahti myöntäen. Hän pani merkille, että poika pystyi nousemaan seisaalleen kilpa-ajokoneessa ja huolehtimaan ohjaajastaan. Mutta sittenkin hän päätti ottaa lähinnä kaidetta olevan puolen.
Ja sen hän tekikin. Toisten kuljettajain vähentäessä vauhtiaan vaarallisessa käänteessä, laski Stanton samalla nopeudella ja anasti käänteen sisäpuolen. Katselijat hypähtivät ylös kauhusta kirkaisten; Merkuriusvaunu käännähti melkein kohtisuoraan sisintä aitausta kohti, liitesi ja kallistui kammottavasti kahden pyörän varaan, mutta kohosi jälleen mestarikäden ohjaamana ja kiiti eteenpäin sata jalkaa kilpailijoistaan.
Ihmiset hurrasivat ja huusivat, torvet soivat. Stantonin koneenkäyttäjä nousi ylös ja kumartui taaksepäin tarkastamaan takapyöriä.
— Te rasitatte kummirenkaita, kuiskasi hän ohjaajan korvaan.
Ensi kertaa huomasi Stanton, että Floyd sammalsi ollessaan kiihtynyt. Se olisi ehkä kuulostanut naiselliselta, jos ei ääni olisi pysynyt vähääkään värisemättä. Näin ollen…
Ensimmäisen tunnin kuluttua oli Merkuriusvaunu melkotavalla kilpailijoistaan edellä. Floydilla oli jälleen asiaa ohjaajalle.
— Mitä? kysyi Stanton, koettaen saada ääntään kuulumaan moottorin jyskyttäessä.
— Meidän täytyy ajaa radalta; sillä pelkään, ettei takapyörän sisärengas kestä enää moista hankausta.
Piirteet kovenivat Stantonin suun ympärillä.
— Sitäpä minä en tahdo, sanoi hän. Istuutukaa, sitä asiaa ette te ymmärrä.
— Sen minä ymmärrän.
Stanton ei katsonut hänen ansaitsevan vastausta, sillä juuri silloin hän sivuutti erään hitaampikulkuisen vaunun. Suostumalla moiseen menetettäisi koko voitettu aika. Takasin tultaessa kumartui Floyd jälleen eteenpäin.
— Onko tarkotuksenne hävitä ja tärvellä koneenne pelkästä tyhmyydestä? kysyi hän. Tämä on vallan teidän tapaistanne, Ralph Stanton. Te panette vaaralle alttiiksi renkaan rikkimenemisen ja samalla meidän murskaantumisemme voidaksenne säästää 5 minuuttia 24-tunnin kilpailussa. Te osaatte ajaa, mutta te ette tahdo käyttää tavallista, tervettä järkeänne.
Vimmoissaan hiljensi Stanton vauhtia ja käänsi veräjästä sen kohdalle saavuttaessa ulos ja ajoi suoraa asemalleen.
— Muuttakaa tuo rengas, käski hän esiin kiirehtineitä miehiä, hyppäsi itse alas ja meni apulaisjohtajan luo.
— Oletteko hankkineet minulle toisen koneenkäyttäjän. Tämä ei kelpaa.
— En, vastasi mr Green anteeksipyytävällä äänellä. Ohjaaja, joka vuorottelee kanssanne tahtoo pitää miehensä; ja siksi toiseksi ei mies itsekään ole halukas lähtemään kanssanne. Olen soittanut yhtiölle ja pyytänyt heitä hankkimaan koneenkäyttäjän ja lähettämään hänet tänne niin pian kuin suinkin. Hän katsahti joukkoon vaunun ympärillä, missä Floydin pronssipää välkkyi sähkövalossa hänen johtaessaan työtä. Mikä miestä vaivaa? Pelkoko?
— Ei, myönsi Stanton vastahakoisesti. Hävytön ja riidanhaluinen.
— No, mutta jos siinä on kaikki…
Stanton, joka oli ylenmäärin kiukuissaan, käänsi puhujalle selkänsä.
Kun Floyd työn valmistuttua hyppäsi paikalleen ohjaajan viereen, tarkasteli Stanton häntä silmälasiensa läpi.
— Jos te olette levoton ajoni ja järkeni suhteen, on parasta, että astutte alas, tiuskasi hän tuimasti, sillä minä ajan niinkuin parhaaksi katson ja aijon ottaa takaisin etumatkani.
— Miksi sitte tuhlaatte aikaa täällä? vastasi koneenkäyttäjä varsin kuivakiskoisesti.
Merkuriusvaunu syöksyi eteenpäin mielettömästi ohi telttojen ja ilmestyi radalle niinkuin loistava meteori. Käänteessä lisäsi Stanton vauhdin korkeimmilleen ja rupesi ajamaan — niinkuin parhaaksi katsoi.
Taajaan sulloutuneet katselijat seisoivat suurimman osan seuraavaa tuntia vuoroin osoittaen mieltymystään, vuoroin kauhuaan. Kilpailijat väistyivät käänteissä Merkuriusvaunun tieltä siitä lähtien, kun Alanvaunu oli koittanut anastaa itselleen sisätietä ja ruvennut liiteemään ja vain hiuskarvasta oli riippunut yhteentörmäys ja tuhoutuminen Stantonin vaunun kanssa.
Ei ollut tilaisuutta enempää kuin haluakaan keskusteluun noiden kahden välillä Merkuriusvaunussa. Floyd hoiti huolellisesti tehtävänsä, pumppasi öljyä, kuivasi keltaisen tomun ohjaajan lasisilmistä selventääkseen hänen näköään käänteissä ja piti silmällä renkaita ja toisia vaunuja. Mutta hän ei tehnyt ainoatakaan muistutusta seuralaisensa kuolemaa uhittelevaa menettelyä vastaan.
Aivan toisen tunnin lopulla kuului palkintotuomarin kellon varottava ääni.
— Se koskee meitä — lyhty on sammunut, huudahti koneenkäyttäjä tarkkaan konetta tutkittuaan.
Stanton puisti kärsimättömästi päätään ja ajoi varsin kylmäverisesti veräjän ohi sen sijaan, että olisi ajanut siitä ulos. Kun he toistamiseen suhahtivat tuomarilavan ohi, kaikui kello jälleen kauvan ja käskevästi.
— Aijotteko uhitella palkintotuomareja? sammalsi Floyd erittäin kohteliaalla äänellä.
Ohjaaja ei vastannut, ei edes vilkaissut, mutta tapa, millä hän veti henkeään ei kertonut mistään lempeistä tunteista. Seuraavalla kierroksella hän käänsi kumminkin veräjästä ja pysähytti hetkiseksi koneen lyhdyn sytyttämistä varten. Eräs mies, joka tunsi Stantonin tavalliset toivomukset toi hänelle vettä. Hän joi vähän ja työnsi sitte astian koneenkäyttäjälleen, mutta niin huolimattomasti, että osa sisältöä läiskähti vastaanottajan päälle.
— Siinä! sanoi hän lyhyesti
— Kiitos! Floyd otti sen vastaan ja joi radalle ajettaessa, paiskaten astian sitte maahan olkansa yli. Eräs sanomalehtireportteri otti sen vastaan ja istuutuen öljytynnyrin päälle kirjoitti kauniin kertomuksen koneenkäyttäjästä, josta riippui Merkuriusvaunun kilpailuun osanotto sekä siitä tavasta, millä Stanton osoitti kiitollisuuttaan hänelle.
Seuraava tunti kului rauhallisemmin. Ehkä Stantonkin oli siksi väsynyt, että malttoi ajaa varovaisemmin ehkä hän myöskin huomasi, ettei mikään vaunu voinut kestää moista menettelyä 24 tuntia. Mutta siitä huolimatta hän säilytti saavuttamansa etumatkan.
— Vaunu tulossa sisäänkäytävällä. Vaunu pysähtynyt käännöksessä, ilmoitteli Floyd aika ajoin. Muuten hoitelivat miehet äänettä tehtäviään.
— Antakaa merkki! komensi Stanton lopuksi aivan odottamatta heidän kiitäessään katsomoitten ja telttarivien välistä rataosaa. Floyd nousi seisomaan ja nostaen molemmat kätensä ylös antoi hän asemalla oleville miehille tiedon, että vaunu kohta ajaisi sinne. Seuraavalla kierroksella käänsi Stanton veräjästä ja ajoi Merkuriusyhtiön teltalle.
— Nouskaa vaunusta, käski hän, itsekin jättäen paikkansa.
Heidän kanssaan vuorottelevat miehet olivat valmiina täyttämään poistuvien paikat. Työmiehet häärivät koneen ympärillä, säiliöt täytettiin ja kaikki osat tarkastettiin, jonka jälkeen vaunu ajoi jälleen radalle.
Lopen väsyneinä ja jäsenet jäykkinä seisoivat ohjaaja ja koneenkäyttäjä hetkisen vastatusten heilahtelevien sähkölamppujen liehuvassa valossa. Viimein päästi Stanton naamarinsa, astui askeleen telttaa kohti, mutta kääntyikin uudelleen apulaisensa puoleen.
— Kolme tuntia on kulunut, sanoi hän tylysti. Minä oletan, että te nyt lähdette.
— Miksi sellaista oletatte? Ettekö enää tarvitse minua? kysyi Floyd pakotetun rauhallisesti.
— Tarjoukseni kesti ainoastaan kolme ensi tuntia. Te olette vapaa nostamaan rahanne mr Greeniltä ja jättämään minut.
Floyd päästi naamarinsa ja paljasti kalpeat kasvonsa.
— Minä ilmoittauduin kilpailun ajaksi tai niin pitkäksi aikaa, kun te minua tarvitsette, oikasi hän. Minä pysyn paikallani niin kauvan, kun te saatte toisen, josta te pidätte enemmän.
He tarkastelivat toisiaan.
— Menkää sitte lepäämään. Tuolla sisällä on kahvia, sanoi Stanton käännähtäen koroillaan ympäri.
Teltan ovella tapasi hän apulaisjohtajan, joka tuli riemuiten häntä vastaan.
— Olen saanut käsiini miehen teitä varten, Stanton, huudahti hän iloisella äänellä. Soitin pääkonttooriin ja kerroin, missä pulassa olimme, ja Jack Rupert, tehtaan koneitten tarkastaja tulee, tiedättehän hän, joka tavallisesti ottaa osaa kilpailuihin päällikön kanssa. Hän soitti, ettei hän tahtonut nähdä Merkuriusvaunua hävinneitten joukossa, mutta pyysi minua sanomaan teille, että hän peruuttaisi ensin henkivakuutuksensa, ettei häntä päästäisi syyttämään siitä, että hän on tehnyt itsemurhan perillistensä hyväksi. Hauska velikulta! Hän on täällä, ennenkuin ajatte jälleen radalle.
— Mitä hänellä täällä tehdään? kysyi Stanton, jos tapan koneenkäyttäjäni, tuhoan myöskin vaununi ja itseni — en tarvitse kahta miestä, ja minulla on jo yksi.
Mutta minusta tuntuu, että te sanoitte… alotti hämmästynyt mr Green.
— Erehdyin. Soittakaa Rupertille, että pidän Floydin. Nyt minun täytyy levätä hetkinen.
Ällistynyt apulaisjohtaja otti askeleen sivullepäin antaakseen toiselle tietä.