TOINEN LUKU
Nainen.
Pari tuntia myöhemmin tuli Stanton teltasta ja asteli hiljalleen sisäänkäytävälle. Kello oli nyt kaksi aamusella; musta avara kenttä ja sen yläpuolella oleva tumma tähdekäs taivaankansi muodostivat omituisen vastakohdan hohtavan valkealle radalle, jolla vaunut loistavina meteooreina lakkaamatta risteilivät ja kaikuivat silloin tällöin merkinantokellon katkaisemat ja lukuisten äänien synnyttämät mieltymyksenosoitukset. Koneista oli yksi mennyttä ajettuaan aitauksen läpi; nyt oli siellä vain kasa murtuneita ja vääntyneitä metalliosia, joita joukko miehiä turhaan koetti panna uudelleen kokoon, melkein saman kohtalon alaisina olivat tuhoutuneen vaunun ohjaaja ja koneenkäyttäjä valaistussa sairasteltassa. Toiset vaunut kulkivat asemilleen ja sieltä takaisin noutamassa öljyä, gasoliinia, kummirenkaita ja monia muita tarpeita, joita kilpa-ajokone lakkaamatta kaipaa. Stanton katseli Merkuriusvaunua ja lähti sitte tyytyväisenä yli radan katsomon alueelle.
Pitkin sementillä päällystetyn kävelypaikan viertä oli rivi automobiiliä, joiden omistajat mieluummin katselivat kilpailua vaunuistaan kuin taempana olevilta katsomoilta. Stanton kulki niiden ohi välttääkseen huomiota, jonka alaiseksi hän olisi joutunut kulkiessaan yli radan valaistun osan, missä hänet olisi vallan varmaan tunnettu. Hän oli matkalla parvekkeitten sisäpuolella olevaan ravintolaan.
Mutta mennessään erään suuren rivin päässä olevan auton ohi, astui sieltä muudan nainen ulos.
— Pyydän anteeksi, sanoi hän rauhallisesti ja arvokkaasti.
Anteeksipyyntö kuulosti käskyltä. Stanton pysähtyi.
— Madame? vastasi hän ihmeissään eikä juuri ihastuneena.
Nainen lähestyi häntä hitaasti silkkipuvun kahistessa ja omituisen hajuvedentuoksun levitessä ympärille. Hän oli verhottu automobiilihuntuun ja kirkkaitten valojen aikaansaamassa synkässä varjossa oli mahdoton erottaa hänestä muuta kuin, että hän oli nuori ja kookas.
— Näen puvustanne, että olette kilpailijoita, selitti hän. Ja koska saavuin vasta tunti sitte, olisin pyytänyt saada muutamia tietoja.
— Kyllä, olen ohjaaja, vastasi hän.
Nainen kääntyi tarkastamaan vaunuja, jotka kiitivät ohi kilpaillen johdosta.
— Kiitos. Voitteko sanoa minulle ohjaako Ralph Stanton nyt vaunuaan?
— Ei, vastasi Stanton, jonka mielenkiinto alkoi herätä. Mutta hän tarttuu ohjauspyörään puolen tunnin kuluttua.
— Niinkö? Olen kuullut niin paljon hänen uroteoistaan radalla, sanoi hän iloisesti naurahtaen, että tahtoisin varsin mielelläni nähdä muutaman sellaisen.
— Vai niin. Puolet ihmisistä saapuu tänne vain nähdäkseen, miten kilpailevat panevat henkensä alttiiksi. Väitetään, että toisen kuoleman näkeminen tuottaa suloista hermojännitystä.
— Tuskinpa siksi, epäili nainen. Mutta kun kerta tullaan automobiilikilpailuja katsomaan, tahtoisi sitä nähdä sentään jännittävämpää kuin tavallista huvi-ajoa ja tuollaista tuolla. Hän viittasi kädellään radalle ja kohotti pilkallisesti hartioitaan.
Stanton, jonka ilmeet pimeys salasi, tarkasteli näyttämöä,
— Merkuriusvaunu virkaatekevine ohjaajineen on johdossa, Duplexvaunu on mennyttä, joku sen putkista on tukkeutunut, ja Sternvaunu meni läpi aitauksen, luetteli hän. Toiset ajavat voittaakseen aikaa ja odottaen, että nopeimpia vaunuja kohtaisi joku onnettomuus. Nyt juuri ei kilpailu herätä mielenkiintoa. Mutta kumminkin kulkee jokainen noista sellaisella nopeudella, että tuhoutuminen olisi ehdoton, jos joku paikka joutuisi epäkuntoon. Stanton tunsi seuralaisensa kääntyessä jälleen hänen puoleensa, miten tämä katseli häntä tutkivasti. Mutta hänen ruumiinmukainen pellavapukunsa esti tuntemisen, varsinkin kun koetti estää nuttuun kiinnitetyn hopeaisen järjestysnumeron joutumasta valoon.
— Minun isäni on johtajana yhtiössä, joka valmistaa kummirenkaita, huomautti nainen välinpitämättömällä äänellä. Noita renkaita käytetään täällä muutamissa vaunuissa muun muassa Merkuriusvaunussa ja hän tahtoi nähdä, miten ne kestävät. Siksi me ajoimme tänne eräistä päivälliskutsuista, joilta emme voineet olla poissa. Te huomaatte, etten ole nähnyt kilpailusta paljoakaan. Minun täytyy myöntää, ettei tämä näytä juuri vaaralliselta ja että tunnen pettyneeni jonkun verran. Minä, taasen soi hänen kristallikirkas naurunsa, minä odotan paljon enemmän kuuluisalta Stantonilta; minä toivon saavani ihailla häntä oikein suuresti. Mutta minähän pidätän teitä, ja te olitte menossa täältä pois. Kiitos paljon kärsivällisyydestänne.
— Tuskinpa vielä täältä pois, koska 24-tunnin kilpailu ei ole 6-tuntia vanhempi, oikasi Stanton kuivasti. Minua ilahuttaa voidessani tehdä teille palveluksen.
Nainen vastasi Stantonin kumarrukseen; mutta kysäsi samalla.
— Minä olen miss Carlisle; tahtoisin mielelläni tietää, kuka on ollut minulle niin avulias.
— Nimeni on Stanton, vastasi tämä yhä jatkaen matkaansa.
Pimeän suojassa katsahti Stanton taaksensa. Nainen oli astunut askeleen eteenpäin keskelle valovirtaa. Huntu alas valuneena tuijotti hän siellä kiihkeästi kadonneen jälkeen. Hän ei saattanut olla 24 tai 25 vuotta vanhempi, vaaleiden kiharoiden ympäröimät kasvot olivat varmapiirteiset.
Floyd istui tuolilla teltan edessä jutellen muutamien miesten kanssa, kun Stanton palasi. Lepo oli elvyttänyt ja antanut väriä koneenkäyttäjälle; hän näytti todellakin hullunkurisen nuorelta ja huolettomalta. Hän hypähti koholle huomatessaan ohjaajan nyökkäävän hänelle.
— Joko on aika? kysyi hän silmät loistaen.
— Jo, vastasi Stanton ja kääntyen miesten puoleen komensi hän: Antakaa merkki vaunulle, että se ajaa tänne.
Kaikki nousivat jalkeille käskyä täyttämään; Floyd kiinnitti naamarinsa ja lakkinsa ja paulotti nahkasuojukset jalkoihinsa. Stantonin sonnustaessa itseään, saapui mr Green kiirehtien paikalle.
Stanton veti hihnan kiinni, vastaamatta mitään.
— Minä soitin konttooriin ja sanoin Rupertille, ettei hänen tarvitse tulla ja että me olemme saaneet uuden miehen.
— Ja hän?
— Hän vastasi "voi sitä pikkusta p—a".
Ohjaaja suoristautui täyteen pituuteensa katseen kovetessa.
– On paras, että ilmoitatte hänen osanottonsa Floydille, jolle se oli tarkotettukin, sanoi hän. Minua se ei liikuta. Jos yhtiö ei pidä ajostani, niin voihan se hankkia jonkun toisen; mutta niin kauan kun minä ohjaan vaunua, olen se minä eikä Rupert eikä Floyd eikä — joku toinen, joka määrää.
Varajohtajaa tukehdutti, mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei voinut tietää, miksi Stanton katseli tuimin silmin katsomon edessä olevaa automobiiliriviä tai ketä hän tarkoitti sanoilla "joku toinen". Niin, hänhän oli taipumaton ja tuittupäinen ja itsepintainen — mutta hän oli kumminkin Stanton.
Merkuriusvaunu vyöryi asemalle, kaksi miestä kiipesi paikoiltaan alas ja säiliöitä täytettäessä syntyi hetkisen viivähdys. Stanton nousi koneelle moottoria koittelemaan ja samalla odottamaan säiliöitten täyttymistä.
— Odottakaa hiukkasen, että saan kaasuttajan kuntoon, pyysi automobiilin takana seisova Floyd. Näin yöllä tulee kylmempi. Kas tässä pudottamanne käsine.
Stanton sulki moottorin. Tuon hentosen olennon poikamainen miellyttäväisyys ja kirkas ääni ja hänen kohtelias käytöksensä herättivät Stantonissa omituisen tunteen ja saivat hänet häpeämään omaa epäkohteliaisuuttaan. "Voi sitä pikkuista p—a", kuiskasi ääni hänen sisällään, Floydin ojentaessa hänelle nahkakinnasta, laski tämä kätensä hänen olalleen.
— Ajatteko kanssani siksi, että tarvitsette rahoja niin kipeästi, että panette henkenne vaaraan, kysäsi Stanton töykeästi, vai siksikö, että luotatte ajotaitooni.
— Minä uskon teidän olevan kilparadan parhaan ohjaajan, tuli vakaa vastaus. Ja minä panen mieluummin henkeni teidän huomaavaisuuteenne kuin jonkun toisen taitamattomuuden varaan, jos tahdotte sen tietää. Minä olen vakuutettu, että te pystytte ohjaamaan kylliksi varmasti meidän kummankin puolesta.
Stantonin käsi päästi otteensa.
— Menkää panemaan kaasuttaja kuntoon. Niin, minä osaan ohjata — varmasti.
Jälleen katsahtivat nuo sinisen mustat silmät uhitellen katsomoon; hetkisen näytti siltä, että neiti Carlisleen toiveet nähdä Merkuriusvaunun uhka-ajoa eivät toteutuisi.
Mutta Merkuriusvaunu ei ollut kulkenut rataa vielä neljästäkään, kun Duplexvaunu jonka tukkeutunut putki viimeinkin oli saatu avatuksi, syöksyi radalle taitavimman kuljettajansa ohjaamana, joka oli päättänyt voittaa takaisin menetetyn ajan.
— Vaunu tulee, varoitti Floyd äkkiä.
Stanton nosti päänsä sekunttia liian myöhään, hänen vaarallisin
vastustajansa suhautti samassa ohi. Se oli liikaa; Floyd ja miss
Carlisle unohtuivat kumpikin, Stantonin ottaessa täyden vauhdin.
Merkuriusvaunu sähähti ja hypähti eteenpäin kuin säikähtänyt kissa.
Yksitoikkoinen ajanjakso oli mennyttä.
Merkuriusvaunu oli vain hitusen nopeampi, mutta Duplexvaunu ajoi sisäpuolella, ohjaajat taas eivät suuresti eronneet taitavuudessa vielä vähemmän uhkarohkeudessa. Hitaammat vaunut pysyttelivät varovaisesti syrjässä vaarallisten vastustajien kamppaillessa nopeusajossa. Kolmasti ajoi Stanton Duplexvaunua ympäri radan voittaen vähän joka kierroksella, kunnes vaunut kolmannella kierroksella kulkivat rinnakkain. Nyt vähää ennen aamunkoittoa vähiin supistunut katselijajoukko nousi ylös joka kerta kun kilpailijat rinnatusten kulkivat ohi osoittaen mieltymystään ja hurraten.
Mutta vähitellen kävi selville, että Stanton, joka oli ulkoreunalla, vähitellen mutta varmasti tunki vastustajaansa lähemmäksi radan keskustaa ympäröivää aitaa. Nähtävästi ei Duplexvaunu voinut ajanpitkään pitää puoliaan tätä liikettä vastaan, sen täytyi jossakin käänteessä jättäytyä jälkeen taikka törmätä yhteen Stantonin vaunun kanssa. Vaunut kulkivat niin lähekkäin, että pieninkin poikkeaminen tai vaunun liiteeminen syviksi syöpyneissä pyörän jäljissä olisi ollut samaa kuin armahtamaton kuolema. Verkkaan mutta säälimättä käytti Stanton hyväkseen vaarallista etuaan. Ratkaisevalla hetkellä kuuli hän hiljaista, riemukasta naurua.
— Tungetkaa hänet lähemmäksi, kuiskasi koneenkäyttäjän kiihkeä ääni hänen korvaansa. Me jätämme hänet ensi kierroksella, hän rupeaa jäämään. Tungetkaa hänet lähemmäksi.
Toverillinen voitonilo vaikutti Stantoniin ennen tuntemattomalla tavalla. He sivuuttivat katsomon ja nyt oli vaikein käänne edessä.
Se oli osaksi Stantonin maine, joka ratkaisi asian. Jos Duplexvaunu olisi pitänyt suuntansa, olisi Merkuriusvaunun täytynyt oman etunsa takia väistyä. Mutta ohjaaja tunsi Stantonin ja pelkäsi, että hän itsepäisesti pyrkimällä lähemmäksi aitaa voisi tuhota kummankin ja siihen vaaraan ei hän uskaltanut antautua. Kuului kuin pyssyn pamaus, kun moottori suljettiin, Duplexvaunun mieletön vauhti väheni, ja Stanton pyyhkäsi ohi juuri käänteessä, alkaen nyt johtaa.
Katselijat näyttivät tulleen hulluiksi. Floyd pumppasi öljyä. Stanton vilkasi ranteeseen yläpuolelle kinnasta kiinnitettyä kelloaan ja hiljensi vauhtia hiukkasen. Suunnitelma oli onnistunut, mutta ohjaaja tiesi, että se yhtähyvin olisi voinut tuottaa hänelle muistutuksen jopa kilpailusta erottamisenkin.
Kierrosten luku ilmoitustaululla kasvoi yhäti. Heikko valojuopa levisi yli taivaan ennustaen aamunkoittoa. Kello 4 räjähti Merkuriusvaunun rengas vallan odottamatta, vaunu käännähti päin aitaa, mutta jarrut lyötiin nopeasti kiinni. Stanton sanoi jotakin ja antoi vaununsa varovasti ontua asemalle, missä korjaajat jo olivat odottamassa.
Floyd kiipesi alas ahtaalta ja kovalta paikaltaan. Harmaassa aamuvalaistuksessa näkyi hänen öljyn ja tomun tahrimilla kasvoillaan väsymyksen ja jännityksen merkkejä. Stanton katseli ympärilleen etsien vesiastiaa, mutta joutuikin vastatusten olevan nöyrän ja ihastuksesta irvistelevän lähetin kanssa, jolla oli kädessään kimppu purppuran punaisia kukkia.
— Mitä? tiuskasi ohjaaja harmissaan. Mitä mieletöntä ilvettä tämä on.
— Mr Stantonille, sir, vastasi poika kunnioittaen.
Stanton, joka luuli tätä jonkun leikkisän kilpatoverinsa koirankuriksi, otti välinpitämättömästi kukat, mutta huomasi samalla valkean kortin, joka oli kiinnitetty nauhaan.
"Kiitos", luki hän. "Minulla ei ole laakeriseppelettä, siksi lähetän päivän sankarille kukat rinnaltani."
Lähettäjä oli ollut siksi ymmärtämätön taikka rohkea, että oli käyttänyt omaa korttiaan. Hänen nimensä Valene Atherton Carlisle oli painettuna ohuelle kortille.
Miss Carlisle oli luullut, että äskeinen villi kilpailu oli tapahtunut nimenomaan hänen tähtensä, ja että Stanton pelkästä hänen oikustaan oli pannut neljän ihmisen hengen niiden joukossa omansakin vaaralle alttiiksi.
Ylenkatseesta huudahtaen oli Stanton jo heittämäisillään kukat maahan, mutta ajatellen teon sopimattomuutta ja hyviä tapoja, hillitsi hän itsensä. Kämmekkäät kiertyivät pehmeästi hänen sormiensa ympärille; äkkiä hän huomasi, mikä suuremmoinen hävyttömyys piili tässä tytön menettelyssä, ja hän naurahti käheästi.
— Heitä nuo telttaan, Blake, pyysi hän ja sinkautti kukat eräälle miehelle. Ne tulevat kuihtumaan varsin pian.
Uusi rengas oli paikallaan. Kun Stanton kääntyi koneeseen päin revittyään kortin pieniin palasiin, huomasi hän Floydin katselevan itseään omituisella mielenkiinnolla.
Raaka, kostea sumu oli ruvennut vyörymään läheiseltä mereltä yli kentän. Aamunkoiton enteet katosivat, harmaa hämärä levisi kaikkialle, jopa pimitti valonheittäjien valaiseman radankin. Vaunut kulkivat siellä yhäti.
Yö oli ollut harvinaisen onnellinen. Ainoastaan yksi kone oli kokonaan tuhoutunut, vaikka tosin kolme oli luopunut kilpailusta. Kilpailujen virkailijat onnittelivat parasta kättä toisiansa, kun tapahtui toinen onnettomuus.
Sumu oli tiheytynyt, ja radalla oli käänteisiin muodostunut syvät raiteet. Merkuriusvaunun sivuuttaessa katsomoa, meni erään vaunun ohjauslaitos epäkuntoon, se tarttui jalansyvyiseen raiteeseen, kallistui ja puski lähimmän vaunun kanssa yhteen. Kahdesti vyörähti se ympäri, pirstautui hirmuisesti, mutta paiskasi samalla miehensä kauas sirpaleitten ulkopuolelle. Toinen vaunu jatkoi matkaansa nähtävästi vahingoittumattomana ja katosi sumuun. Kosteasta sumusta kuuluivat palkintotuomarien kellon läppäykset, ihmisten huutoja ja telefoonin soittoa sairasvaunuja kutsuttaessa. Stanton käänsi konetta, päästäkseen hylyksi käyneen vaunun ohi ja jatkoi matkaansa.
— Seisattakaa! kirkasi Floyd käskien. Seisattakaa, Stanton, seisattakaa!
Stanton lasketti edelleen, kiinnittämättä huomiotaan niinkuin hän luuli vasta-alkajan hermostuneeseen sääliin. Hänhän ei voinut auttaa tunnottomia radalla lojuvia miehiä, ja ensi silmäyksellä hän oli huomannut voivansa turvallisesti väistää onnettomuuden tähteet, niinkuin tapahtuikin.
— Seisattakaa! kaikui jälleen käsky, ja kun Stanton ainoastaan kärsimättömästi puisti päätänsä, kumartui koneenkäyttäjä nopeasti alas.
Moottori pysähtyi omituisella tavalla. Ennenkuin hämmästynyt ohjaaja oli päässyt asemasta selville, vyöryi vaunu eteenpäin vain oman vauhtinsa kuljettamana. Mekaanisesti tarttui hän jarruun ja kääntyi hämmästyksestä ja raivosta sanattomana toverinsa puoleen. Floyd oli kalmankalpea, mutta katsoi häntä lujasti silmiin.
— Tiedän, ehätti hän ennen myrskyn puhkeemista.
Teillä on oikeus ajaa minut pois vaunusta.
— Minä suljin kipinän sytyttäjän. Minulla ei ole mitään sanottavaa.
Mutta sumu kohosi ja minä näin, mitä on tuolla edessämme.
Mitä siellä sitte oli? Palkintotuomarikello soi hurjasti, ja pitkin rataa kuului, miten vaunut seisahtuivat. Viriävä tuuli työnsi syrjään sumuseinän ja paljasti toisen äskeisessä onnettomuudessa olleista vaunuista, joka liikkumattomana seisoi keskellä rataa. Yhteentörmäyksen jälkeen se oli vyörynyt pysähtymättä tänne saakka vaikka sen taka-akseli oli katkennut ja molemmat takajarrut olivat poissa. Miehet olivat yhä edelleen paikoillaan vahingoittumattomina.
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Vältetty onnettomuus ei puolustanut koneenkäyttäjän omavaltaista tekoa, sen Floyd itsekin ymmärsi, sillä hän tiesi, että ohjaaja oli täysin oikeutettu menettelemään kerrassaan mielensä mukaan. Saa olla vain yksi luotsi yhdessä peräsimessä.
— Koska oletan, ettette pysty vääntämään 90-hevosvoimaista Merkuriusta käyntiin, on paras, että hoitelette vain gasoliinia ja kipinälaitetta, minun huolehtiessani käynnistä, ehdotti Stanton kuivasti. Ja — älkää tehkö sitä enää milloinkaan.
Hän astui alas ja meni vaunun etupuolelle, tarttui veiviin ja pani suuren moottorin käyntiin sellaisella voimalla, joka hämmästytti hintelää Floydia. Kun hän jälleen asettui paikalleen, sanoi Floyd: — Sitä en tee milloinkaan. Tuuli puisteli sumua yhä voimakkaammin, kullalta hohtavat sumusiekaleet välkkyivät taivaalla. Päivä valkeni.