KOLMAS LUKU
Loppuajo.
Aamu kääntyi vähitellen keskipäiväksi vaunujen yhä kiitäessä radalla. Väsyneet ohjaajat olivat hiljentäneet vauhtia, säästääkseen voimiaan ja koneitaan iltapäivää ja iltaa varten, jolloin katselijoita oli runsaammin. Kello 9 illalla kilpailujen oli määrä päättyä.
Merkuriusvaunun kulkema matka oli merkitty 90 (englannin) penikulmaa pitemmäksi kuin Duplexvaunun ja nämä molemmat olivat monta kymmentä penikulmaa edellä kilpailijoistaan. Kello 6 aamusella oli Stanton mennyt lepäämään. Kello 8 hän oli jälleen paikallaan ja pysyi ohjausrattaan vieressä aina yhteen asti. Voitto oli hänen, jos vaunu pysyi kunnossa; puolitoista tuntia, joka pitäisi uhrata korjaukseen, antaisi Duplexvaunulle kaikki hänen etunsa. Hän ei uskonut konetta apulaiselleen ja siksi hän oli säälimätön sekä itseään että koneenkäyttäjäänsä kohtaan.
Kello 1/2 2 lähetettiin kaikki vaunut pois radalta tunniksi, jolla aikaa joukko miehiä suurella kiireellä korjasi rataa. Paikka paikoin olivat vaunujen pyörät repineet radan niin, että se näytti kynnetyltä pellolta. Laitoksen aikana virtasi radalle katselijoita, täyttäen katsomon, tungeskellen jalkakäytävällä ja täyttäen automobiileillään sen sivut.
Kun kilpailijat kello 3 kutsuttiin uudelleen radalle, tarkasteli
Stanton terävästi koneenkäyttäjäänsä, ennenkuin he lähtivät liikkeelle.
— Minä olen ajatellut ohjata vaunua itse kilpailujen loppuun asti, ilmoitti hän äänellä, joka ei ollut epäystävällinen. Jos pelkäätte, ettette kestä 7 tuntia, niin sanokaa pois, ja minä annan hankkia jonkun, joka tulee sijaanne. Ne voivat hankkia tänne Rupertin Hudsonista kello neljäksi tai viideksi. Jos lähdette mukaan, täytyy teidän pysyä loppuun asti, vaikka minun sitte pitäisi sitoa teidät kiinni paikallenne. Ajan voittaakseni.
Floydin kalpeat posket punehtuivat harmista.
— Teidän ei tarvitse sitoa minua kiinni, vakuutti hän. Minä en lähde tieheni. Valmis käyntiin.
Stantonia ihan nauratti kumartuessaan koneensa yli.
— En tarkoittanut, että sitoisin teidät estääkseni teitä lähtemästä tiehenne, vaan estääkseni teitä pyörtyessänne vyörymästä alas, selitti hän. Mutta…
Vaunu hypähti eteenpäin, sisäkentältä oli radalle tullut märkää savea — ensi kierroksella liitesi raskas Lozellevaunu ja meni pohjoisen käänteen luona läpi aitauksen. Tämän jälkeen ei olisi mikään saattanut Stantonia jättämään konetta toisiin käsiin.
Tunti tunnin jälkeen kului. Torvisoittokunta soitti toisen jymisevän kappaleen toisensa perästä; katselijajoukot liikehtivät edestakaisin, sohisten, mieltymystään osoittaen ja hurraten.
Kun Merkuriusvaunu auringon laskiessa pistäytyi asemalle täyttämään säiliötään, ei kumpikaan jättänyt paikkaansa. Ilosta loistava Green vallan tuhlaamalla tuhlasi onnentoivotuksiaan Stantonille; hänen seurassaan oleva Merkuriusyhtiön johtaja, joka ennen itsekin oli ohjannut kilpa-ajovaunua, antoi Stantonille erikoisen tunnustuksensa. Stanton nojautui ohjauspyörään ja jutteli heidän kanssaan, kun hänen esimiehensä samassa viittasi Floydiin.
— Mikä teidän koneenkäyttäjäänne vaivaa, Stanton? kysyi hän.
Stanton, joka nyt vasta huomasi jonkun kevyesti painavan olkapäätään vastaan, kääntyi ympäri. Tästä hänen liikkeestään havahtui Floyd ja heidän katseensa yhtyivät.
— Ei mikään, vastasi ohjaaja lyhyesti toisen kysymykseen. Väsynyt ehkä; hän on tehnyt työtä. Kuten sanoitte…
Mutta kuva, jonka Stanton vilaukselta oli nähnyt, jäi hänen mieleensä; väsyneet, nuoret kasvot olkaansa vastassa, valvomisen uuvuttamissa silmissä, jotka yht'äkkiä kirkastuivat, tahdotonta harmia ja häpeää hetkellisestä heikkoudesta, joka aavistamatta oli hänet vallannut. Tämän jälkeen olisi Stanton mieluummin sitonut Floydin kiinni paikalleen, kuin solvaissut häntä, pyytämällä häntä luovuttamaan paikkansa jollekin toiselle.
— Valmis! huusi joku; työmiehet hajaantuivat kaikille tahoille, ja
Merkuriusvaunu lähti jälleen liikkeelle.
— Vaunu tulee, varoitti koneenkäyttäjä ajettaessa portista radalle
Duplex edessä.
Floyd oli jälleen itsensä, valpas ja kylmäverinen.
Vielä kerran sinkauttivat valonheittäjät säteitään yli radan, muuttaen sen hopeanauhaksi, joka luikerteli sysimustassa pimeydessä, mistä valaistut katsomot kohosivat. Nyt jo levitettiin sanomalehtiä, missä puhuttiin Stantonin tulevasta voitosta.
Stanton, joka nyt ajoi tasaista, varmaa vauhtia, pidättäytyen antautumasta kaksinkamppailuun nopeusajossa eikä liioin yrittäen muitakaan edellisen iltaisia huimuuksia, ohjasi vaununsa vastustamattomasti kohti varmaa tulosta, Kello 9 laskettiin lippu ja yleisön kiihkeästi riemuitessa ajoi Merkuriusvaunu radalta voittajana.
Vähää myöhemmin, kun voitonilo oli jonkun verran vaimentunut.
Merkuriuksen asemalla, meni Stanton kummirengaskasaa vasten nojaavan
Floydin luokse.
— Te olette työskennellyt kanssani 24 tuntia, sanoi hän muitta mutkitta. Mitä piditte siitä.
Floyd nosti rehellisesti harmaat silmänsä ja hymyili Stantonille iloisesti väsymyksestään huolimatta.
— Tahdotteko, että sanon sen — alkoi hän.
— Minähän olen sitä kysynyt.
— Minusta se oli rasittavaa. Mutta — toivoisin teidän pitäneen yhtäpaljon minusta kuin minä pidin teistä.
— Tarvitsen koneenkäyttäjän kilpailukauden loppuajaksi, selitti Stanton lyhyesti. Otatteko toimen vastaan.
Floyd suoristihe; huonosta valaistuksesta huolimatta saattoi nähdä, miten hän punastui.
— Ottaisitteko minut? Tekö?
— Ottaisin.
— Te ymmärrätte — oh, minä osaan hoitaa moottorin, ymmärrän työni — mutta taipaleella — tiedättehän, etten jaksa kiertää vaunua käyntiin enkä muuttaa rengasta yksinäni.
Stanton naurahti kuivasti.
Luulen olevani kylliksi vahva itse kiertääkseni vaununi käyntiin, sanoi hän. Te olette rohkea, pelkuri-raukasta en huoli. Teen teille tarjoukseni; hyväksykää tai hyljätkää se. Mutta muistakaa, että on hyvin todennäköistä, että taitan niskanne.
— Siihen vaaraan antaudun, vastasi Floyd vetäen syvästi henkeänsä ja ojentaen sitte toiselle pienen kätensä. Minä suostun.
Asia oli ratkaistu.
Vähän myöhemmin saavutti apulaisjohtaja Floydin, kun tämä näköjään vähän puhtaampana ja puettuna pitkään tomutakkiin oli matkalla asemalta.
— Kuulkaahan, Floyd. Stanton kertoo teidän ottavan osaa hänen kanssaan kilpailuihin.
— Aivan niin, sir.
Mr Green puisti huolestuneesti päätänsä. Te ette kestä hänen kanssaan, vakuutti hän. Ei kukaan sitä kestä. Hän, hän on — no niin, saatte itse nähdä. Mutta ettehän jätä meitä kiipeliin juuri ennen kilpailua? Me olemme ilmoittautuneet parin viikon perästä Massachusettiin kilpailuihin; tulettehan varmasti sinne huolimatta siitä, mitä Stanton siihen mennessä tekee.
— Tulen varmasti, sir. En jätä tietenkään ketään ilman laillista irtisanomista.
— Sanokaa itsenne irti hyvissä ajoin. Te ette kestä Stantonin kanssa.
Stanton oli parasta aikaa teltassa tarkastelemassa ilkkuvin katsein pöydältä löytämäänsä, tuoksuvilla viheriäisillä lehvillä täytettyä rasiaa. Tällä kertaa ei ollut mukana mitään korttia, mutta lehvät olivat laakerin. Ajatuksissaan hän näki lipun, joka oli tullut kämmekän kukkien mukana sirosti painettuine sanoineen: Valerie Atherton Carlisle. Pitiköhän tyttö häntä salonkileijonana, kysyi hän itseltään pilkallisesti. Taikka mitä hän tahtoi? Jotakin hän tietenkin tahtoi häneltä. Ehkä vain huvia. Hän ei ollut varttunut mieheksi New-Yorkissa oppimatta tietämään, että vissien piirien miehet ja naiset katsoivat voivansa suurien rikkauksiensa nojalla asettua sovinnaisten tapojen yläpuolelle ja etsiä ajanvietettä tilaisuuksien mukaan. Ottaisiko hän tuohon leikkiin osaa, johon häntä pyydettiin, taikka kieltäytyisikö? Maksaisiko se vaivaa? Hän oli perin väsynyt, mutta sittenkin hän yhä vain tuijotti laakereihin.
— Te ette kestä Stantonin kanssa, varoitti mr Green hyvästiksi Floydia.
Koneenkäyttäjä nauroi.