KUUDES LUKU.
Voitettu.
Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja oli Lowellin huolestunein mies kilpailupäivän aamuna. Kello neljännestä yli 10, viisitoista minuuttia ennen ensimäisen vaunun lähtöä, oli Merkuriusvaunu valmiina ja sen huolellisesti puettu koneenkäyttäjä, jonka mahdollinen karkaaminen oli tuottanut mr Greenille niin paljon päänvaivaa, paikallansa. Mutta ohjaaja, tuo moitteeton Stanton, oli poissa. Merkuriusasema oli suunniltaan levottomuudesta.
— Oletteko soittanut hänen hotelliinsa, kysyi Floyd mr Greeniltä, tämän saapuessa otsaansa kuivaten paikalle.
— Soittanut? Olen soittanut joka ainoaan kaupungin hotelliin, poliisille, juuri joka ainoaan paikkaan. Hän meni hotelliinsa ja pukeutui lähdettyänsä täältä eilen illalla, ja sitte hän ajoi pois Atalanta-vaunussa jonkun hemmetin naisen kanssa; siinä on kaikki mitä tiedän. Hän ei siitä myöden ole palannut hotelliin.
Floydin kapeat, ruskeat kädet pusertuivat nyrkkiin ja hänen suunsa vetäytyi halveksuvaan hymyyn.
— Nainenko? toisti hän.
— Niin kerrotaan — ja minä kun olisin yhtä hyvin luullut Ralph
Stantonin ruvenneen juomaan.
— Ompa paras, että te soitatte hullujenhuoneeseen, neuvoi koneenkäyttäjä, kääntäen selkänsä kaikelle ja tarkastellen edessään olevaa loistavaa näkyä pilkallisesti.
Viisi, kymmenen minuuttia kului. Ensimäinen vaunu kutsuttiin esille. Merkuriusvaunulle oli langennut numero 5. Ummelleen neljä minuuttia ennen lähtöä, ajoivat vaunut mieletöntä vauhtia läpi ihmisjoukon pysähtyen radan reunalle.
— Stanton! huudahti johtaja harmissaan ja helpotuksesta. Stanton,
Jumalan tähden, missä… mitä…
— Sairas, paiskasi ohjaaja hänelle, juostessaan automobiilille, mistä
Floyd tuli alas, päästääkseen Stantonin paikalleen.
— Naamari, käsineet, te toiset!
— Sairasko? toisti heikkouskoinen mr Green. Te, te sairas?
Stanton käänsi kalman kalpeat kasvonsa häneen päin ennenkuin veti naamarin päähänsä.
— Sairas, vastasi hän uudelleen. Oletteko valmis, Floyd?
Merkuriusvaunu otti määrättyyn aikaan paikkansa rivissä. Odotellessa sai Floyd tilaisuuden tehdä hänelle kysymyksen.
— Oletteko ollut sairas? kysyi hän kylmästi.
— Satunnainen ruuansulatushäiriö; olen ollut lääkärin luona eilen illasta kello yhdeksästä saakka, tiuskasi Stanton. Luulitteko minun valehdelleen teille?
— En. Pystyttekö ajamaan?
— Jos pelkäätte, voittehan astua pois.
Lähtömerkki annettiin. Merkuriusvaunun kiitäessä lähtöpaikalta, oli
Floyd melkein yhtä kalpea kiukusta kuin Stanton pahoinvoinnista.
Kilpailtiin 300 penikulman matkalla, 20 kierrosta kymmenpenikulmaisella radalla, jossa oli pahoja mutkia ja jyrkkiä mäkiä. Matka arveltiin vievän 6 tuntia, kun ajettiin keskeyttämättä.
Ensimäisen tunnin kuluessa ei sattunut mitään tavatonta. Floyd antautui kokonaan omiin toimiinsa ja Stanton ajoi varovaisemmin kuin tavallisesti. Mutta heti toisen tunnin alussa tuli Atalanta-vaunu näkyviin tomupilvestä. Atalanta, joka oli lähtenyt liikkeelle 4 minuuttia heitä ennen. Stanton veti henkeään julmasta tyytyväisyydestä ja lisäsi vauhtia.
— Käänne edessä, varotti Floyd hänen korvaansa.
Siinä olikin käänne ja varsin harmillinen laadultaan. Katse vaunun edessä laski Stanton käänteeseen vauhdilla, joka pani kirkuvat katselijat juoksemaan sivulle ja pölytti tomua ylös pilviin asti. Merkuriusvaunun päästessä suoralle tielle ja juuri kuin Floydin piti kääntyä katsomaan takapyöriä, kuului tuima pamaus ja vaunu heilahti, sillä yksi renkaista oli haljennut ja irtautunut pyörästä pyörien nyt kuin tynnyrin vanne mäkeä alas 100 yardin päähän.
Vaunu horjahti tien syrjään, minne vankat jarrut sen pysäyttivät. Floyd hyppäsi alas ja irrotti yhden vararenkaista silläaikaa kun Stanton otti esille kalulaatikon. Heidän ei tarvinnut eikä heillä ollut aikaakaan juttelemiseen tehdessään työtä, ihmisten virratessa joka taholta uteliaina paikalle.
He työskentelivät hyvin yhdessä, sillä Floydin kätevää nopeutta täydensi Stantonin voimat. Kun rengas oli paikallaan, otti ohjaaja ensinnä paikkansa.
— Nouskaa paikallenne, käski hän kärttyisellä äänellä. Aijotteko te viipyä tässä koko päivän vai eikö ole tarkotus, että minä saavutan Atalanta-vaunun?
Floyd totteli ensin ja vastasi sitte, mikä on verraton tapa.
— Jos teillä on tarkotuksena saavuttaa muutakin kuin kuperkeikka, tahtoisin neuvoa teitä hiljentämään vauhtia mutkassa, vastasi hän hiukan pitkäveteisellä äänellään. Ei ainoakaan rengas pysy päällä moisessa kulussa.
Stanton katsahti häneen syrjäkarin sinisenmustilla silmillään. Hän oli kiukkuinen menetetystä ajasta ja pahoinvointisempi kuin hän itse tahtoi myöntää. Sitäpaitsi vaikuttivat vastaväitteet häneen aina niinkuin kannukseniskut.
— Minäpä annan teille opetusta ajamisessa, sanoi hän nojautuen ohjausrattaan yli.
Nyt oli ohjaajana Stanton, joka teki parastaan ja pahintaan kahden kierroksen ajan. Toiset ohjaajat, joita heidän koneenkäyttäjänsä varottivat, vetäytyivät varovaisesti syrjään ja katsoivat parhaakseen vasta myöhemmin koettaa saada menetettyä aikaa takaisin. Katselijat pakenivat joka kierroksen luota, kun näkyviin tuli harmaa vaunu, pölypilvi kintereillä ja suuri viiden numero kuvussaan.
Kahdesti kiiti Merkuriusvaunu ohi katsomoiden melskeisten hurraahuutojen kaikuessa, joiden yli kaikui vaunun oma puhkuminen. Toisen kerran näkivät nuo kaksi miestä vilauksen virkailijasta, joka nousi seisaalleen merkkilippu kädessä, ja arvasivat vallan oikein, että he olivat saavuttaneet päivän nopeimman kiertoennätyksen.
Ja Floyd oli saanut luvattua ohjausopetusta, sillä Stanton oli laskenut uudelleen yhtä hurjaa kyytiä käänteessä, joka vast’ikään oli maksanut heille pyörän renkaan.
Seuraavalla kerralla saavuttaessa samalle käänteelle laski Stanton yhtä hurjaa vauhtia. Kaikki näytti käyvän onnellisesti, vaunu kallistui sivupyörilleen jyrkässä mutkassa, kun yht'äkkiä tapahtui, mitä Floyd oli ennustanut. Keskellä mutkaa pamahti rengas rikki, vaunu kierähti samalla vastakkaiselle puolelleen suistuen radalta alas ja lensi pellolle, missä se kynti syviä vakoja pehmeään maahan, suistuen lopuksi nurin.
Stanton, joka sai pysytelleeksi ohjauspyörän varassa, lensi paikaltaan vasta, kun vaunu kaatui, mutta se vauhti oli silloin jo niin pieni, että hän jäi melkein vahingoittumattomana. Floyd, jolla ei ollut mitään tukea, lensi vaunusta heti ja jäi pyörtyneenä makaamaan melkein radan reunalle.
Läheltä ja kaukaa kuului kauhun ja avun huutoja. Mutta ennenkuin kukaan ehti perille oli Stanton jo jaloillaan ja Floydin vieressä.
— Floyd! huudahti hän. Floyd! Floyd kohosi polvilleen; hän tapaili henkeä ollen yltä päältä tomussa ja hänen vasemmasta käsivarrestaan vuoti verta, mutta hänen silmänsä etsivät vain Stantonia.
— Te olette — vahingoittumaton? sai hän sanotuksi.
— Minäkö? Olen. Hullu säästyy aina. Te… Mutta hän huomasi, ettei hänen koneenkäyttäjäänsä ollut vaarallisesti sattunut.
— Kutsukaa minua miksi tahdotte, sanoi Stanton yhteenpurtujen hampaitten välistä, ottaessaan nenäliinansa sitoakseen hentosen käsivarren.
Kauhistunut joukko ympäröi heitä. Kammottavalla jymyllä laski Duplexvaunu käänteen kiitäen edelleen pitkin suoraa taivalta, sen koneenkäyttäjän katsellessa taaksensa. Mutta Floyd pyyhkäsi kiharat otsaltaan nousi vaivaloisesi ja hytisi naurusta.
— Nimitellä teitä? Minusta teillä on paras luonne, mutta pahimmat oikut, mitä koskaan olen tavannut. Sitokaas tämä, niin käännämme vaunun. Me saamme nyt toimia rivakasti.
Hyväntahtoisia auttajia oli kyllälti. Niin uskomattomalta kuin se katselijoista tuntuikin, oli Merkuriusvaunu, kuten Floyd oli ennustanut, selviytynyt melkein vammoitta. Suuri vaunu kohosi pystyyn 60 käden nostamana; Stanton ja Floyd rengastivat sen yksinään, kuten säännöt määräsivät ja nousivat paikoilleen onnentoivotushuutojen kaikuessa.
Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Merkuriusvaunu oli jättänyt radan, kiiti se jälleen sitä pitkin. Kun tuomarikunta sai tietää, että "Stantonille jälleen oli käynyt pahoin" ja sairasvaunu oli matkalla onnettomuuspaikalle, kiitikin Merkuriusvaunu jo kuin pyrstötähti ohi tuomarien lavan.
Mutta Stanton laski käänteet varovaisesti, s.o. ollakseen hän.
Kilpailu oli menetetty. Ei edes Stanton kyennyt saamaan takaisin puolta tuntista, jonka kilpailijat olivat saaneet eduksensa. Neljännen tunnin lopussa, hän antoi Floydille merkin kumartua lähemmäksi.
— Missä on Duplexvaunu? kysyi hän innokkaasti.
— Ollut jo tunnin korjauspajassaan, kuului Floydin toiveikas vastaus.
Ainoastaan Atalanta-vaunu on meistä edellä.
Stanton puisti päätään, mutta ei sittekään lisännyt vauhtia.
Merkurius tuli perille ummelleen 5 minuuttia myöhempään kuin Atalanta-vaunu ja sitä tervehdittiin yhtä kovaäänisillä kunnianosoituksilla kuin voittajaakin. Sen merkillinen ajo, rekordi yhdellä kierroksella, muuten nopein saavutus, mitä milloinkaan oli tällä radalla ajettu ja toiseksi perillä, onnettomuudesta huolimatta, kaikki tuo melkein saattoi varjoon Atalanta-vaunun voiton.
Suosionosoitusten kaikuessa astui Floyd alas vaunusta, jäsenet jäykkänä ja peräti väsyneenä 5 tuntia 58 minuuttia kestäneestä ajosta. Mutta Stanton pysyi paikallaan ohjauskehrään nojaten ja ollen kaikkien huomion esineenä. Vasta kun yksi palkintotuomareista tuli puristamaan hänen kättänsä, kävi syy selväksi.
— Jos tulen alas, täytyy jonkun auttaa minua, ilmoitti Stanton rauhallisesti, päästäessään irti naamarin ja paljastaen väsymyksestä harmaat kasvonsa.
Kaikkien niiden suureksi ihmeeksi, jotka tunsivat hänen tavallisen kestävyytensä, kävi todella välttämättömäksi auttaa lopen rasittunut ohjaaja vaunuistaan alas.
Vähän myöhemmin, kun Floyd oli vapautunut pahimmasta tomusta ja hiukan levähtänyt sairasvaunussa, missä hänen kätensä oli kunnollisesti sidottu, tunsi hän käden laskeutuvan olkapäälleen.
— Aijon lähteä täältä, ilmoitti Stanton lyhyesti. Lähtekää mukaan, lähettäkää hakemaan tavaroitamme ja tulkaa minun luokseni yöksi.
Floyd näytti omituisen epäilevältä.
— Minusta tuntuu pahalta — alotti hän.
Stantonin otsa vetäytyi syviin ryppyihin.
— Te arvelette, että teillä ei ole mitään tekemistä sellaisen ohjaaja-pedon kanssa kuin minä olen? Sanokaa vain.
— Ei, ei. Minä…
Vain kerran katsahti Stantonin terävät silmät toverinsa huolestuneisiin silmiin.
— Hyvästi, sanoi hän lyhyesti ja kääntyi ympäri.
— Stanton! huudahti Floyd epätoivoisesti.
Toinen ei ollut mitään kuulevinaan ja jatkoi matkaansa,
— Stanton! rukoili Floyd ja juoksi hänen jälessään. Olkaa kiltti — minä annan sanani, etten tarkoittanut sitä. Minun täytyy olla hotellissani tänä iltana, siinä kaikki. Minä tahdon tehdä kaikki, mitä suinkin tahdotte.
Stanton pysähtyi.
— Tuletteko syömään kanssani päivällistä?
— Tulen, kuului nöyrä vastaus. Naisten tavoin antoi hän peräksi vahvemmalle tahdolle, mutta miestä oli Floydin menettelyssä se, että hän alistui ilman pikkumaisia ehtoja.
Lähellä oli ajuri; Stanton meni edellä sen luokse.
Heidän matkansa päämäärä oli muuan kaupungin suurempia hotellia. Koska kumpikaan ei ollut puettu, pysähtyi Stanton halliin kokonaan välinpitämättömänä herättämästään huomiosta ja käski kattamaan päivällisen hänen huoneeseensa.
— Te ette voi oikein hyvin, sir? uskalsi kirjuri lausua.
— Kyllä, aivan hyvin.
Mutta hän näytti joka tapauksessa paljoa väsyneemmältä kuin hänen suhteellisesti heikko koneenkäyttäjänsä, väsyneeltä ja sairaalta.
— Ettehän te vain loukannut itseänne, kun ajoimme nurin, kysyi Floyd levottomasti, heidän ollessaan yksinään jäykässä ja synkässä hotellihuoneessa.
— En. Mutta minulla oli vaikea yö, selitti Stanton. Hän istuutui nojatuoliin ja nojasi päätään täytettyä selustaa vastaan. Ottakaa niin mukava paikka itsellenne, Floyd kun täältä löydätte. Minua ei vaivaa mikään; sikäli kun muistan, en ole ollut milloinkaan sairaana. Arvatenkin tarvitsen vain vähän ruokaa, en ole maistanut palaakaan noiden kirottujen päivällisten jälkeen eilen illalla ja kello on nyt kuusi.
Mutta kun päivällinen oli katettu, ei Stanton voinut syödä mitään, vaikka hän oli sitä tekevinään.
— Voitteko eilen pahoin? kysyi Floyd, kun ruuat oli korjattu pois ja he olivat jääneet kahden. Hänen esiintymisensä oli vähemmän huoleton kuin tavallisesti, hänen iloisuutensa oli vaimentunut, melkeimpä muuttunut peloksi.
— En ennenkuin illalla, päivällisten jälkeen.
Koneenkäyttäjä katsoi häneen, ollen kahden vaiheilla puhuako vai vaieta, mutta kysyi lopuksi aivan suoraan:
— Onko teillä mitään vastaan kertoa minulle, missä te söitte eilen päivällistä.
— Ei tietenkään, vastasi Stanton ilman epäilystä. Yhdessä mr Carlislen Rengasyhtiöstä ja hänen tyttärensä kanssa. He ovat täällä kilpailujen ajan. Hän halusi puhua kanssani renkaista, Jumala tietää miksi. Me emme päässeet varsin pitkälle, sillä melkein heti, kun miss Carlisle oli jättänyt meidät, aloin minä voida pahoin, niin että pyysin anteeksi ja lähdin lähimmälle lääkärille.
Floyd kääntyi toisaalle vetäen kiihkeästi henkeänsä. Kääntyessään jälleen isäntänsä puoleen, olivat hänen rehelliset silmänsä kirkkaammat ja lempeämmät kuin ne olivat olleet aina siitä asti, kun apulaisjohtaja oli tehnyt selkoa Stantonin hämmästyttävästä katoamisesta.
— Satunnainen ruansulatushäiriö, niinhän lääkärinne sitä nimitti?
— Jotenkin sinne päin.
— Miss Carlislella ei tunnu olevan onnea mukanaan, huomautti Floyd kuivasti. Hän myöhästytti teidät junasta, saattoi kätenne nyrjähtämään vaunussaan ja hänen päivällisensä näyttää myrkyttäneen teidät. Mitä hän antoi teille? Hummeria ja jäätelöäkö?
— Ei — tuskin sitä tiedänkään. Minä en pane koskaan mieleeni, mitä syön. Hän vei kätensä kärsimättömästi otsalleen, sillä äkkiä häntä rupesi huimasemaan.
Floyd kumartui lähemmäksi.
— Stanton, miltä teistä tuntui? Mitä? Puhukaa siitä minulle; en kysele sitä pelkästä uteliaisuudesta.
— Minua ylenannatti niin voimakkaasti, että kävin siihen määrin heikoksi, etten pysynyt pystyssä. Minun on pääni vieläkin kipeä.
Hän puhui melkein kuiskaamalla. Hän vain heikosti aavisti, että Floyd nousi ylös ja tuli hänen luokseen.
— Minulla ei ollut valitsemisen varaa, täytyi nauttia lääkärin rohtoja, voidakseni ottaa osaa kilpailuun, jatkoi hän hetken perästä. Olen kylliksi heikko muutenkin ja lisäksi nuo lääkkeet, Floyd.
— Hs! Koettakaa nukkua, kuului koneenkäyttäjän totinen, nuorekas ääni sumun läpi.
— Minä olen väsynyt, huokasi hän.
Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut pitkä aika. Floyd seisoi kumartuneena hänen ylitsensä ja hautoi hänen otsaansa. Stanton purskahti katkeraan nauruun.
Missä tilassa olemmekaan. Mitä ajattelette tehdä minulle? Tuntuu niinkuin kone olisi heltiämässä vaunusta. Noutakaa työkapineenne.
— Koettakaa pysytellä hiljaa. Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä. Kas tässä, käsi asettui hänen päänsä taakse ja lasillinen vettä pantiin hänen huulilleen. Juokaa.
— Teistä olisi pitänyt tulla sairaanhoitajatar, sanoi Stanton haaveksivalla äänellä. Siskonne ei olisi voinut tehdä sitä paremmin. Ja te näytätte niin hullunkurisen somalta! Floyd, — — kuumehohteiset silmät laajenivat, mikä on siskonne nimi?
— Jessica.
— Jesse — Jessica?
— Me olemme kaksoiset, kuten olen ennen kertonut teille. Saimme nimemmekin toistemme mukaan.
Sairaan huomio kiintyi valkeaan siteeseen Floydin vasemmassa käsivarressa.
— Teillä on ollut vaikea päivä; menkää kotianne lepäämään, huohotti
Stanton, ennen kuin menetti tajuntansa.